Kokeeko/onko kukaan kokenut yksinäisyyttä joskus uskon ja ylipäätään maailmankatsomuksellisten syiden takia? Eli esim. sellaista, että jos itse uskoo Jumalaan ja Jeesukseen niin sitä jotenkin vieraantuu ja etääntyy esim. ateistisista kavereistaan? Ei löydy enää henkistä yhteyttä samalla tavalla?
Ja tuntuu, että entiset asiat ja harrastukset eivät anna enää sitä samaa mitä ennen uskoontuloa, ei kiinnosta enää, ja sitten kaverit, joilla toisenlainen elämänkatsomus eivät oikein ymmärrä. Ja elämä menee siihen, että etäännytään henkisesti entisistä ystävistä?
Ja tuntuu, että entiset asiat ja harrastukset eivät anna enää sitä samaa mitä ennen uskoontuloa, ei kiinnosta enää, ja sitten kaverit, joilla toisenlainen elämänkatsomus eivät oikein ymmärrä. Ja elämä menee siihen, että etäännytään henkisesti entisistä ystävistä?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ystävyys-asiaan liittyy Raamatusta ainakin Jaakobin kirjeen vakavat sanat:
Joka tahtoo olla maailman ystävä (= epäuskoisen ihmiskunnan), siitä tulee Jumalan vihollinen. Maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan.
Ja vielä on sanottu Paavalin kautta:
Mitä yhteistä osaa on uskovalla uskottoman kanssa? Tai miten sopivat yhteen Kristus ja Beliar (= paholainen)?
Toisaalta Paavalin kautta on sanottu sekin, että meidänhän pitäisi lähteä pois maailmasta, jos meidän pitäisi karttaa maailmassa eläviä esim. ahneita ja epäjumalanpalvelijoita, vaan karttakaa sen sijaan niitä, joita uskonveljiksi/-sisariksi sanotaan, mutta harjoittavat tahallaan julkisyntiä.
Kun olin adventisti minulla oli aika monta ystävää siinä kirkossa. Oltiin paljon yhteydessä. Mutta kun aloin epäillä adventismia ja erosin Adventtikirkosta niin se ystävyys (tai "ystävyys") loppui kuin seinään saman tien enkä ole heistä sen koommin mitään kuullut.
totuusfriikki7678: Loppuiko sinulta yhteys sinulta entisiin ystäviisi omasta tahdostasi vai ystäviesi, kyllähän me menetämme maallisia ystäviäkin kun tulemme uskoon, mutta ei kaikki silti karta uskovaakan, minulla on vielläkin hyvä ystävä täällä hän on luterilainen me olemme olleet paljon yhteydessä heidän kanssa kävimme nuorempana teltta retkilläkin, nyt hänen mies kuoli ja tämä ystäväni on vanhainkodissa on jo 92 v ja hänellä on dementia mutta kyllä hän muistaa meidät ja puhutaankin mitä hän muistaa.
Uskoontuloni jälkeen itselleni pesäeron teki tämä ateistisen katsannon omaavat ihmiset, mutta tilalle sain suuren ystäväpiirin eri kristillisistä uskovista koostuvasta porukasta.
Heitä on niin lestadiolais- porukasta, luterilaisesta, helluntaista, ja adventisteista. Monet yövuorot kulutettiin hiljaisimmassa hetkissä puhuen hengellisiä asioita. Nyt, kun olen jo työelämästä pois, edelleen on yhteys kun uskovien kanssa tavataan arjenkentällä, ja eräs adventistityökaveri ystävä soittelee säännöllisesti ja puhutaan niin arkiset, kuin hengelliset asiat. Siis yhteys on Kristuskeskeinen ja tavallaan näen täällä olevan hengellisen "sodan" epäuskoisen ateistisen hengennäkemyksen omaavien kautta juuri siksi, että he pitävät juopaa ja erottavaa elämäntapaa pyhänä tapana. Siis bushmanni ja nauraja edustaa juuri ateismia sen äärilaidalla.
Heillä ei ole muuta maailmaa olemassa, kuin jumal'kielteinen ja he siihen panostavat niin arkensa, kuin "pyhänsä".
Siis ongelma on pallona heidän hallussa, ei kristittyjen hallussa.
ts. vaikka puhutaan kristittyjen oppieroista, niin ei se niin ongelma ole koska Sana on se Hengen kautta, joka meitä jokaista kasvattaa pyhyttä kohti ..... ja ne näköalat eri srk. on tarpeen tämän katoavan elämänmatkan ajan, koska tietomme on täällä taivaallisista vajavaista.
.... Jos tämä olisi kaikkien kohdalla srk. samanmielistä, onko se siten sitten virheetön, --- tuskin.
Näinollen venekunnat on tarpeen, että kilvoittelun tähden tarkastelemme tietämme kukin. .... Siinä astuu kuvaan se, että etsitään Sana [ jalkain valkeudeksi] . Tätä maailma ateismissa ei tajua, Jumalan aivoituksissa.
Seurakunnallisesti kukin kasvaa sen oksan kautta, joka on kiinnittynyt siihen runkoon, joka antaa hengen ja ohjaa Hengen yhteyteen.
Taisi käydä loppujen lopuksi molemminpuolisesti: he lakkasivat soittelemasta ja käymästä enkä minäkään enää soitellut tai mennyt käymään.
Eräs adventistipastori koetti vieläpä lopussa syyllistää minua jollain lakiteologiallaan, joten ei jäänyt hyvää jälkimakua.
Jos mietitään asiaa, niin purkaen sanaa "syyllistäminen", niin kirkkojen oppirakenteista löytyy ehkä sanoillesi merkitys.
Jos esim. uskonnäkösi ei ole samanhenkinen, voi adventismissa olla ristikkäinen merkitys. Jos kannat ajatusta esim. lepopäivästä, että sunnuntai on pyhä, niin silloinhan ollaan lakiteologiassa eri näköalakentässä. Eli eihän se varmasti ole syyllistämistä, vaan tulkitaerimielisyydestä, ei siis olla syyllistämisalueella.
Ja kun suomessa olemme uskonnonvapaudessa, niin sinulle on annettu vapaus elää sen näkemyksesi mukaisesti.
Voihan sitten seurakunnallisesti, ja otan esimerkin lähempää helluntaista.
Jos vaikka ko. pastori on eteisessä tervehtämässä tulijoita, siellä on henkilöä, jotka eivät pidä, että pastori tarjoaa kättä tulijoille, Siinäkin mennään vapauden nimissä, siis pastori voi välttää ko. henkilön vaivaamisesta siihen, mistä hän ei pidä. Näinollen meitä astioita ihmisinä on niin monen sortin kulkijaa, ettei siitä voi mennä korvakuulolla ketään syyllistämään.
Ei ehkä pastori soittele ko. paikkaan, aivan oletetun ongelman takia. Voi olla, että siellä vastapuoli ajattelee, että ei ole soiteltu, en kättele, enkä kohta käykään. Siis väärinymmärrysten kehä voi olla yllä, jopa hienotunteisuuden takia, kirkonpiiristä.
Mutta, ehkä suurin asia on pallossa sinulla itselläsi. Parempi ottaa yhteyttä ja kysyä, sekä sopia. Sillä jos ongelma on selvittämättä, perustukset näkemättä, niin silloin voi tehdä "suusyntiä" asiassa, että itse luo määreet ja tuomiot asian ylle, joka ehkä ei olekaan aivan niin mustavalkoinen, kuten oletettavasti nyt mekin luemme. Siksi on mahdoton lähteä kommentoimaan sinun tunnekokemustesi perusteella koko asiaa ja eikös sanakin esiintuo, että pyrkikää elämään rauhassa kaikkien kanssa, ja .... se merkitsee asioiden käsittelyä sinun kauttasi aloittaen, sillä eihän toinen osapuoli välttämättä tiedä ongelmaasi perinpohjin.
Pureskele asiaa rakkaudessa, rukouskammiossa ja Herrasi edessä, sekä tee asiaan ratkaisevat teot, jos Herranpöydässä kuljet syömässä Kristuksen kuolemaa julistaen. Sillä jos meillä on jotain veljeä vastaan, on se leipäpala jätettävä ja käytävä sopimassa -- riitapuolen kanssa, olkoon vaikka ateisti. Sitten olet vapaa.
Tulkintaerimielisyyksiä, niinpä. Ja sellaisen johdosta yritystä vielä eroamisvaiheessa sitoa omaatuntoani adventismin opinmuodolla.
Elämä on vienyt minua kauas niiltä seuduilta ja sikäläisesta adventtiseurakunnasta, ja ne ihmiset - ainakin suurin osa - ovat todennäköisesti kuolleetkin vuosia sitten niin enää ei voi mitään sopia. Oli aika iäkästä ja sairaalloista se porukka jo silloin 80-luvulla.
Katkeruuden tunnetta minulla oli vuonna 1989, mutta sittemmin pääsin siitä vapaaksi.
Ei varsinaisesti yksinäisyyttä, kun aina on ollut kaveripiiriä ympärillä. Ehkä enemmänkin sitä ystäväpiirin vaihtumista tai vähentynyttä yhdessä oloa ollut uskon ja sen mukana tulleiden omien arvojen muuttumiseen myötä. Tosin ystävät pysyvät ystävinä vaikka arvot elämän myötä ei aina menisikään yksiin. Henkinen yhteys kyllä säilyy, mutta ainakin itseä jää harmittamaan, kun ja jos ei pysty jakamaan hengellistä yhteyttä.
Harrastusten osalta itsellä oli reilu 5 vuotta sitten tilanne, missä tuli mietittyä omaa asennetta harrastuksiin. Liittyen oman elämän oikean arvojärjestyksen löytymiseen harrastusten osalta ja sen missä asemassa Jumala saa olla Sinun elämässä? Se on osa jatkuvaa hengellistä kasvua. Edelleen harrastan samoja asioita kuin aiemminkin ja nautin niistä suuresti. Suurin ero on tapahtunut harrastuksen asemassa omassa elämässä. Vanhojen ystävien kanssa kuitenkin tulee edelleen vietettyä aikaa vanhojen harrastusten parissa.
Osalla kirkkokunnista on seurakuntalaisten ja seurakunnasta eronneiden välillä viileät välit liittyen varmastikin juuri näihin jakeisiin mitä laitoitkin. Itse ymmärrän maailman ystävyyden niinä asioina mitkä vie kauemmas Jumalasta. Ja siitä syystä tarvii tutkia omia motivaatioita ja arvoja kohdilleen. Mielestäni uskovaisten pitäisi pikemminkin olla Jeesuksen tavoin näyttämässä Jeesuksen rakkautta kaikille ihmisille, eikä sulkeutua ulkopuolelle omaan pieneen ympyrään.
Ikävä kuulla että sinulla on käynyt seurakunnassa olevien ystävien tapauksessa noin ikävästi. Siinä mielessä itsellä on hyvin asiat,kun ystäväpiirissä on ihmisiä eri seurakunnista. Tosin en ole eronnut vielä adventtiseurakunnasta, mutta vaikka eroaisinkin niin en usko sen vaikuttavan nykyisiin ystävyyssuhteisiin johtuen hengellisestä yhteydestä, mikä löytyy ystävien kanssa. Toki osasta opinkohdista ollaan nyt eri mieltä, mutta ei se silti ystävyyttä kaada.
/// Toki osasta opinkohdista ollaan nyt eri mieltä, mutta ei se silti ystävyyttä kaada. ///
Saako kysyä, mistä opinkohdista olet nyt eri mieltä ja yleisestikin, miten adventistien uskonnäkemykset ovat muuttuneet/pysyneet samana...siis miltä tilanne näyttää sinun mielestäsi noin yleisesti ottaen?
Minun mielestäni opinkohdat eivät pitäisi olla minään eroittajana, voihan sitä puhua sellaisista asioista joissa on samaa mieltä ja mistä ihan varmuudella voimme sanoa, että minä olen ihan oikeassa, yksin Jumala sen tietää mikä on oikea ja mikä on väärä.
Eipä oppikysymyksien pitäisi kristittyjen ystävyydessä olla eroittajana. Ei ole mikään pakko ystävätapaamisissa alkaa kinaamaan opeista ja lainkirjaimista, vaan voi keskittyä sellaiseen, mikä on yhteistä kun sitäkin varmasti paljon on.
Ja kenellä tahansa uskovalla voi oppitulkinnat muuttua jossain elämänvaiheessa kun tutkii Raamattua Jumalalta viisautta ja ymmärrystä rukoillen.
Kysyit: ##Kokeeko/onko kukaan kokenut yksinäisyyttä joskus uskon ja ylipäätään maailmankatsomuksellisten syiden takia? Eli esim. sellaista, että jos itse uskoo Jumalaan ja Jeesukseen niin sitä jotenkin vieraantuu ja etääntyy esim. ateistisista kavereistaan? Ei löydy enää henkistä yhteyttä samalla tavalla?
Ja tuntuu, että entiset asiat ja harrastukset eivät anna enää sitä samaa mitä ennen uskoontuloa, ei kiinnosta enää, ja sitten kaverit, joilla toisenlainen elämänkatsomus eivät oikein ymmärrä. Ja elämä menee siihen, että etäännytään henkisesti entisistä ystävistä? ##
Minun täytyy sanoa että en ole koskaan ainakaan muistaakseni kokenut yksinäisyyttä - en ainakaan pidempää aikaa - mistä se sitten johtuukin? Olen elämässäni matkustellut maailmalla työni tähden aika paljon ja joskus jopa ollut poissa kotoa parikin kuukautta yhteen menoon ja silloin on ehkä ollut ikävä varsinkin läheisiä ihmisiä - mutta en ajattele sitä minään yksinäisyytenä koska he ovat kuitenkin aina olleet mukana lämpiminä rakkaina mielessä missä sitten olenkin ollut. Ja yhteyttä on voitu pitää useimmiten jollain tavalla .. vaikka puhelimitse.
Tämä yksinäisyyden kokeminen on varmaan aika henkilökohtainenkin asia. Minä ja esimerkiksi vaimoni olemme (onneksi) samanlaisia siinä suhteessa että meille ei "yksin olo" ole yksinäisyyttä ja toisaalta täytyy tunnustaa etten ole koskaan ollut ihan yksin missään tarkoituksessa - minulla on aina ollut tarpeeksi esimerkiksi kiinnostavaa keskustelua ihmisten kanssa ja tarpeeksi seuraa muista ihmisistä - olen siis onnellinen (ja kiitollinen) siinä suhteessa.
Mitä tulee erilaisiin uskonnollisiin oppeihin ja eroihin niiden välillä - se ei oikeastaan (ainakaan enää) häiritse minua kovinkaan paljon jos ihmisillä on (tai ei ole) usko joka on erilainen kuin omani - mikä ei tietenkään estä minua puhumasta asioista ja omista käsityksistäni. Jumala on antanut jokaiselle vapaan tahdon, siksi mikä minä olisin sitä muuttamaan, keskustellahan tietenkin aina voidaan ja tehdäänkin :)
Minusta tuntuu että yksinäisyys loppuu (jos joku on yksinäinen) kun löytää Jumalan elämäänsä - sanottuna ilman omaa kokemusta muusta kuin siitä miksi en itse ole oikeastaan koskaan tuntenut olevani todella ihan yksin. Jumalan löytäminen elävöittää elämää niin paljon, se on kuin lähde josta voi saada uutta kaiken aikaa ja siksi elämästä tulee kiinnostava.
alex
alex:"Minusta tuntuu että yksinäisyys loppuu (jos joku on yksinäinen) kun löytää Jumalan elämäänsä - sanottuna ilman omaa kokemusta muusta kuin siitä miksi en itse ole oikeastaan koskaan tuntenut olevani todella ihan yksin. Jumalan löytäminen elävöittää elämää niin paljon, se on kuin lähde josta voi saada uutta kaiken aikaa ja siksi elämästä tulee kiinnostava. "
Näin se varmastikin on. Jeesus on tullut minulle parhaimmaksi Ystäväksi, sen lisäksi että Hän on ainoa Vapahtajani ja Herrani.
Minulle on käynyt viime vuosina ja viime aikoina pikkuhiljaa, että olen menettänyt täysin kiinnostuksen eräisiin harrastuksiin, joita harrastin silloisessa kaveriporukassa.
Eikä oikein huvita enää nykyään kuunnella jotain maailmallista pop- ja rockumusiikkia, jota vielä vuosi pari kolme sitten kuuntelin. Asioita elämässäni on tullut toisenlaiseen arvo- ja tärkeysjärjestykseen, osa jutuista pudonnut pois kokonaan, kuten konsolipelaaminen.
Olen oppinut tulemaan paremmin toimeen yksin kotona, mutta toki olisi mukava, jos olisi enemmän uskovia ystäviä, varsinkin lähiseudulla, että voisi tapailla ja pitää yhdessä sellaisia lämminhenkisiä kotikokoontumisia Sanan ja rukouksen äärellä.
Niin eihän ne pop ja rockmusiikit ole rakentavaa uskovalle, minä en ole koskaan ollutkaan kiinostunut niitä kuuntelemaan, netistä tulee hyvää hengellistä musiikkia kuuntelen niitä ja sellainen on myöskin kuin Audiopankki se on tosin adventistien mutta siellä on paljon hyviä puheita, kuuntelen niitäkin joten jos on yksinäistä niin voi kuunella niitäkin.
Joskus on mukavampi kuunnella ihan vain musiikkia se rauhoittaa ja vie pois mielen tämän maailman melskeestä.
Hyvä vinkki se Audiopankki, saatanpa sitä joskus kuunnella.
Nykyään kuuntelen klassista ja hengellistä musiikkia milloin musiikkia kuuntelen.
Hyvällä musiikilla onkin rauhoittava vaikutus. Monesti mielessäni "soitan" jotain kaunista hengellistä laulua tai virttä.
PS. ärsyttävä tämä foorumisofta, kun heittää kirjautumisesta ulos vaikka käyttäjä on parhaillaan viestiä kirjoittamassa.
totuusfriikki7678: Minulle on tehnyt tuota lähes jatkuvasti kun saa kirjoituksen valmiiksi ja yrittää laittaa niin tulee ilmoitus että et ole kirjaitunut, siksi olen alkanut kirjoittaa ilman kirjautumista, mistähän se voisi johtua tuollainen kiusa, ennen sitä ei ollut nyt se tuli kun ne uusi tätä palstaa.
Loppua kohden kannattaa vain tiukentaa tahtia ja laittaa kunnolla jalka väpättämään. Snapseja, maksullisia naisia(kaikki naiset tulevat maksamaan), tanssia, terassi-iltoja, rapujuhlia, hirvipeijaisia jne. Tahtia kannattaa elämän ehtoolla vain lisätä. Pysyy virkeänä ja sosiaalisena. Kaikkein pahinta on käpertyä yksinäisyyteen. Sama kuin kaivaisi itselle haudan ja menisi sinne valmiiksi odottamaan kuolemaansa.
Yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä voi kokea vaikka olisi ihmisiä ympärillä ja yksin ollessa voi olla, että ei tunne itseään yksinäiseksi.
En itse koe, että uskoontuloni olisi tuonut yksinäisyyttä.
Ystävät ovat olleet senkin jälkeen ystäviä. Elämä tietysti kuljettaa ja erilaisia aikakausia on jolloin on erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä ja saattaa tulla uusi ystävä tai joku vanha ystävä, matkojen tai erilaisten elämäntilanteiden takia saattaa jäädä matkojen päähän, mutta jos joskus näkee niin tietysti hän on se sama vanha ystävä.
Ehkä ennen uskoontuloa olen kokenut sellaista tyhjyyttä.
Minulle riittää läheiset ja muutama ystävä, kun työelämässä on niin puhekavereita löytyy. En erottele ihmisiä, enkä yritä mielistellä, vaan pyrin näkemään jokaisessa ihmisessä jotain hyvää ja puhun niiden kanssa jotka puhuvat minulle ja jos joku ei halua puhua annan hänen olla. itsekin tykkään, joskus olla hiljaa.
En tiedä, että voisko se eläkkeellä hiipiä yksinäisyys? Kai se on paljon itsestä kiinni ja omasta voinnista? Usko ei kai tuo yksinäisyyttä? Tai on ihmiset niin erilaisia, että joku on tai joku ei ole yksinäinen, miten sen nyt itsekukin kokee?
Eli uskoontuloni jälkeen ei ystäväpiiri juuri laajentunut eikä kaventunut, sama suppea ystäpiiri. Työt vie suurimman osan ajasta ja nukkuminen.