Itse olen elänyt koko tähänastisen elämäni ilman kavereita, enkä edes osaa kaivata niitä. Ulkopuolisuuden tunne on aiheuttanut välillä jonkinlaista ahdistusta, mutta se haaste alkaa olla voitettu, ja nyt oloni on melko itsevarma ja tyytyväinen. Olen tiedostanut, että en ole koskaan kaivannut kavereita oman itseni takia, vaan vain sulautuakseni joukkoon ja välttääkseni ne lukuisat kiusalliset tilanteet, joihin yksinäinen helposti mm. koulujen ryhmätöissä joutuu.
Osaan olla ja seurustella ihmisten kanssa tarvittaessa, mutta en mm. elämäntapojeni vuoksi (en juo, en polta, en biletä) kauheasti arjen ulkopuolella pääse tekemisiin muiden kanssa, enkä mitään biletys/baari-elämäntapaa missään nimessä haluaisi edes kokeilla, vaan vieroksun sellaista.
Minulla ei ole Aspergerin syndroomaa, vaan osaan kyllä tulkita muita ihmisiä hyvin, ja tiedän, miten muiden kanssa toimitaan. Osaan esiintyä edukseni silloin kuin pitää. Enkä mitään muitakaan diagnostisia kriteerejä täytä, vaikka kaverittomuus olisikin "raskauttava" todiste.
Ainoa, mitä muista ihmisistä haluaisin tällä hetkellä, olisi parisuhde. Ja perhe, jossa monta lasta. Ja rakkaus. En vain taida olla tarpeeksi tekemisissä muiden kanssa, jotta parisuhteen saaminen olisi kovin todennäköistä, ja se on ainoa asia mikä yksinäisyydessä minua turhauttaa välillä. Kun en jaksaisi esittää mitään menevää miestä vain löytääkseni naisen, jonka kanssa yhdessä pysyäkseni tulisi jatkaa tuollaista showta.
Minun ajatukseni, ja elämäntapani edes jossain määrin jakava nainen olisi siis löydettävä, mutta heitä ei taida olla edes yhtä tuhannessa? En ole kuitenkaan niin epätoivoinen, että kenet tahansa ottaisin, vaan haluaisin tuntea niin fyysistä kuin henkistä vetoa kumppaniini.
En ole katkera. Löytyy huippuluokan opiskelupaikka, ja tiedän olevani melko hyvännäköinen ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Ikääkin vain 20 vuotta, joten aikaa on vielä löytää se rakkaus, mitä olen vasta viime vuosina alkanut kaivata. Mitään ei siis ole menetetty, mutta turhauttaa vain se ajatus, että ketä varten tässä yksinäisenä elää, vaikka uran suhteen tulevaisuus olisi turvattu.
Enkä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän viestin. Ehkä oli vain mukava purkaa ajatuksia muullekin yleisölle, kuin omalle itselleni? Ehkä halusin antaa muunlaisen näkökulman yksinäisyyteen, kuin täällä vallitsevan katkeruuden ja ystävienkaipuun? En tiedä, mutta jos olet tänne asti lukenut, niin en kai tätä turhaankaan lähettänyt :)
Enkä tosiaan halua syyllistää ketään yksinäistä, joka haluaa kavereita, ja joka on tilanteestaan, suoraan sanottuna, katkera. Tiedän, ettei kaverittomuus ole normaalia, ja vielä vähemmän normaalia on kai olla välittämättä siitä... Mutta minä olen tällainen kuin olen, ja vasta viime vuosien aikana olen tiedostanut sen vahvasti.
Jos keskustella haluaa, niin sen kun vastaatte tähän aiheeseen, yksityisempää keskustelua haluavat taas voivat lähettää vaikka spostia osoitteeseen [email protected]
Osaan olla ja seurustella ihmisten kanssa tarvittaessa, mutta en mm. elämäntapojeni vuoksi (en juo, en polta, en biletä) kauheasti arjen ulkopuolella pääse tekemisiin muiden kanssa, enkä mitään biletys/baari-elämäntapaa missään nimessä haluaisi edes kokeilla, vaan vieroksun sellaista.
Minulla ei ole Aspergerin syndroomaa, vaan osaan kyllä tulkita muita ihmisiä hyvin, ja tiedän, miten muiden kanssa toimitaan. Osaan esiintyä edukseni silloin kuin pitää. Enkä mitään muitakaan diagnostisia kriteerejä täytä, vaikka kaverittomuus olisikin "raskauttava" todiste.
Ainoa, mitä muista ihmisistä haluaisin tällä hetkellä, olisi parisuhde. Ja perhe, jossa monta lasta. Ja rakkaus. En vain taida olla tarpeeksi tekemisissä muiden kanssa, jotta parisuhteen saaminen olisi kovin todennäköistä, ja se on ainoa asia mikä yksinäisyydessä minua turhauttaa välillä. Kun en jaksaisi esittää mitään menevää miestä vain löytääkseni naisen, jonka kanssa yhdessä pysyäkseni tulisi jatkaa tuollaista showta.
Minun ajatukseni, ja elämäntapani edes jossain määrin jakava nainen olisi siis löydettävä, mutta heitä ei taida olla edes yhtä tuhannessa? En ole kuitenkaan niin epätoivoinen, että kenet tahansa ottaisin, vaan haluaisin tuntea niin fyysistä kuin henkistä vetoa kumppaniini.
En ole katkera. Löytyy huippuluokan opiskelupaikka, ja tiedän olevani melko hyvännäköinen ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Ikääkin vain 20 vuotta, joten aikaa on vielä löytää se rakkaus, mitä olen vasta viime vuosina alkanut kaivata. Mitään ei siis ole menetetty, mutta turhauttaa vain se ajatus, että ketä varten tässä yksinäisenä elää, vaikka uran suhteen tulevaisuus olisi turvattu.
Enkä edes tiedä, miksi kirjoitin tämän viestin. Ehkä oli vain mukava purkaa ajatuksia muullekin yleisölle, kuin omalle itselleni? Ehkä halusin antaa muunlaisen näkökulman yksinäisyyteen, kuin täällä vallitsevan katkeruuden ja ystävienkaipuun? En tiedä, mutta jos olet tänne asti lukenut, niin en kai tätä turhaankaan lähettänyt :)
Enkä tosiaan halua syyllistää ketään yksinäistä, joka haluaa kavereita, ja joka on tilanteestaan, suoraan sanottuna, katkera. Tiedän, ettei kaverittomuus ole normaalia, ja vielä vähemmän normaalia on kai olla välittämättä siitä... Mutta minä olen tällainen kuin olen, ja vasta viime vuosien aikana olen tiedostanut sen vahvasti.
Jos keskustella haluaa, niin sen kun vastaatte tähän aiheeseen, yksityisempää keskustelua haluavat taas voivat lähettää vaikka spostia osoitteeseen [email protected]
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toi sun tekstis on aika mielenkiintoinen. Aika harvoin kuulee tyypistä, joka on itsevarma myös ilman ystäviä. Hmm. Mulla tää yksinäisyys on aikalailla monen huonon sattuman summa ja toisaalta itse aiheutettua. On mulla muutama sellainen parempi kaveri mutta he asuvat kaukana. En itsekään tykkää siitä, että pitäisi väkisin yrittää olla muiden ystävä. Kaipaan kyllä ystäviä mutta tulen toimeen harvojen kanssa, koska haluan ystävän jonka kanssa oikeasti "synkkaa". Ei ole mitään inhottavampaa kuin väkisin yrittää olla jonkun ystävä. Tää on toisaalta todella raskasta. Tunnen itseni jotenkin huonoksi kun en osaa ystävystyä ihmisten kanssa. Jos saisin valita niin olisin mieluiten sellainen kaikkien kanssa toimeentuleva ilopilleri. Ja olenkin toisaalta sellainen mutta matalammalla profiililla. Parisuhde on aina jotenkin ollut se tärkeämpi, koska tulen paremmin toimeen miesten kanssa ja puoliso on kuitenkin aina se paras ystävä. En edes koe itseäni mitenkään ujoksi. Olen enemmänkin sosiaalinen introvertti. Miten itse koet tän asian? Tekstisi perusteella et vaikuta ainakaan ujolta... :)
Mulla toi ujous tuntuu vähän riippuvan tilanteesta. Kuten tuossa avausviestissä mainitsin, tässä yksinäisyydessä ainoa asia mikä on aiheuttanut ahdistusta, on tuo ulkopuolisuuden tunne, kun en mikään silmätikkukaan haluaisi olla. Siksi en edes viitsi hännystellä missään porukoissa mukana, enkä pahemmin omatoimisesti aloita keskusteluja yms. Jos tilanne sitä vaatii, voin olla ihan tavallisen puhelias, mutta tällöinkin saattaa minulta vain kiinnostus lopahtaa, ja vajoan helposti omiin ajatuksiini, jos esimerkiksi puheenaiheet eivät ole kiinnostavia.
Jotenkin ihmisiin tutustumista rajoittaa se, että kokisin ahdistavana jos muut alkaisivat odottaakin multa jotain. Opiskelujen merkeissä huolehdin lähinnä siitä, että annan muille hyvän ja itsevarman kuvan itsestäni, silloin kun muiden seurassa olen, mutta syvempää tutustumista ei juuri tapahdu. En minä ihmisiä pelkää, mutta tuntuisi todella feikiltä ryhtyä yhtäkkiä joksikin sosiaaliseksi perhoseksi.
Itse olen elänyt yksin niin paljon kuin tiedän... kohta jo 25% elämästäni eletty, jos elän 100-vuotiaaksi ja ei minulla mitään pitkäkestoisia ystävyyssuhteita koskaan ollut. Koulukaverit oli vain koulukavereita... Mutta minä olen tottunut elämään yksin, en kaipaa ihmisten seuraa, minulle riittää että olen välillä ulkona ja katselen kuhinaa vierestä ja mikä parasta - saan tehdä mitä itse tykkään tehdä.
Minun on hirveän vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa, koska odotan ihmiseltä ymmärrystä, ja minun mielipiteitä ei kukaan tähän asti ole pystynyt ymmärtämään paitsi yksi hyvä ulkomaan kaveri. Ja minusta on niin hankalaa alkaa jutella muiden kanssa, jos ei ajatusmaailma kohtaa. Olen sen verran erilainen, että en suostu katsomaan sarjoja tai leffoja, pelit ovat mielestäni ajanhukkaa, en juo, en tupakoi ja musiikkimakunikin on aika valtavirrasta poikkeavaa.
Jos joku yrittää jutella minulle, niin minä saatan mennä paniikkiin jo pelkästään "Katsoitko jo sen sarjan neloselta eilen". Siis en tiedä mitä vastata. En minä osaa ihmisille jutella. Olen niin ujo ja kaikkea. Mutta sitten kun minunlainen kopio löytyy, niin rupattelen vaikka 24 tuntia putkeen ja on hauskaa! Mutta en ole löytänyt kuin yhden tällaisen ihmisen ja sekin asuu kaukana - mutta Skypen kautta yhteydenpito onnistuu videoteitse.
Kotona minä asun yksin, vanhempani eivät minua koskaan ymmärtäneet, eivätkä tule. Niiden mielestä olen tulossa "hulluksi", kun en ihmisiä elämääni kaipaa - mutta sanokaa mitä sanotte, mun mielestä jokainen saa olla yksin jos haluaa. Minusta on parempaa että minulla on yksi tai muutama, olkoonkin nettikaveri, johon mä voin luottaa kuin kymmenen sellaista, joiden kanssa en tule toimeen - kun ajatusmaailma ei kohtaa. Tää on aika pitkä, mutta kiitos jos joku luki. On meitä joka junaan kuitenkin.
Miksi joidenkin mielestä on niin väärin, että joku on yksin? Tarvitseeko onnellinen elämä 169 kontaktia puhelinmuistiossa? Miettikää sitä. Toki paikallisestakin kaverista olisin iloinen, mutta eihän tässä iässä nyt ketään löydä ja sama asia - vaadin että on samoja mielenkiinnonkohteita. Ja en halua olla massaa eli sitä mitä en ole. Ja veikkaan, ettei kukaan minunlaisia weirdoja kavereiksi kumminkaan huoli... mutta silti mä niin tykkään olla weirdo!