Jos haluaa saada selkoa siitä, millaisia seuraamuksia maahanmuutto on aiheuttanut norjalaisten arkeen, kannattaa piipahtaa Oslon pohjoisissa kaupunginosissa, minne tulijoita on tulveksinut kymmenien vuosien ajan.
Viime vuosina olen haastatellut lukuisia norjalaisia, joilla on kattavat omakohtaiset kokemukset arkipäivän jakamisesta muualta tulleiden kanssa. He ovat meidän arjen asiantuntijoita siitä, mitä nykyinen, monikulttuurinen yhteiskunta pitää sisällään.
Laajan verkostoni avulla poimin noin kaksikymmentä henkilöä haastatteluihin, joista jokainen kesti useita tunteja. Haastatteluihin valitsemisessa käytin tiettyjä kriteerejä. Esimerkiksi en tuntenut heistä yhtäkään entuudestaan. Haastateltavat edustivat molempia sukupuolia, eri ikäryhmiä ja ammattiryhmiä niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla.
He kaikki tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän muukalaisia omilla kotikulmillaan. Kyse ei ole ihonväristä, vaan kulttuurista – ja uskonnosta.
Lisäksi oli toivottavaa, että valitut eivät olleet työskennelleet järjestöissä tai laitoksissa, joiden työntekijöillä on joka suoraan tai epäsuorasti oltava viran puolesta tietty näkemys maahanmuutosta. Toisin sanoen haastateltavien tuli edustaa ”tavallisia veronmaksavia”.
Haastattelujen tuloksena syntyi kirja ”Muukalaisena omassa maassa – keskusteluja hiljaisen enemmistön kanssa”. Jokainen haastateltu esiintyy joko salanimellä tai anonyymisti. Luulen, että muutoin ei kukaan olisi suostunut puhumaan.
Haastattelujen päällimmäinen anti on tämä: He kaikki tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän muukalaisia omilla kotikulmillaan. Kyse ei ole ihonväristä, vaan kulttuurista – ja uskonnosta.
Vanhemmalle ikäpolvelle itsestäänselvyys, homogeeninen paikallisyhteisö pienine vivahde-eroineen ja tiivine yhteyksineen on sirpaloitunut erityisryhmiin, jotka yhtäältä korostavat omaa etnisyyttään ja toisaalta suhtautuvat negatiivisesti tai jopa vihamielisesti norjalaisiin.
”Kari”, noin 80-vuotias, koko ikänsä Groruddalenissa asunut nainen tiivistää kaiken näin: ”Groruddalen on tuhottu. Se on tuhottu täysin. Minusta se on surullista. Luulen, että lapsieni olisi mahdotonta asettautua tänne. Vihaiset kylpytakkeihin pukeutuneet partajepet mittaavat sinua päästä varpaisiin. Näitä Furuset on pullollaan ja se on erittäin epämiellyttävää”.
Nuoremmista norjalaisist monet kokivat olevansa syrjitty vähemmistöä, kun unelmaväki edellyttää käänteistä kotoutumista – pottunokkien oppimista epänorjalaisiin normeihin ja sääntöihin.
Groruddalenissa asuvien lapset ja lapsenlapset eivät asu kaukana lapsuudenmaisemistaan, mutta he vierailevat harvoin kotiseudullaan. Jotkut eivät astu sinne enää jalallakaan.
Toinen haastateltujen parissa jaettu yleinen käsitys on, että erityisesti suuret tulijaryhmät, kuten pakistanilaiset ja somalit, eivät halua olla tekemisissä kuin omiensa kanssa. Tästä syystä alueen norjalaise ovat eristäytyneet ja sulkeutuneet kuoriinsa. Harvalla on tulijataustaisia ystäviä.
Koulu on yksi kipupisteistä. Jokainen haastateltava piti toivottavana, että norjalaisekoululaiset muodostaisivat enemmistön. Yksi kaikkein tärkeimmistä alueelta poismuuton syystä on se, että kouluun kasautuu liikaa levotonta ainesta.
Nuori perheenisä, ”Erik”, joka oli juuri muuttanut samassa kaupunginosassa saadakseen lapsensa toiseen koulupiiriin, kiteytti asian näin: ”Vanhassa paikassa kouluikäisten lasten kanssa eläminen ei ollut optio. Yksikään lastentarhan lasten vanhemmista ei halunnut laittaa lastaan lähikouluun. Ei siitä yksinkertaisesti tule mitään, kun ekalla luokalla ei ole kuin maahantulijoiden kakaroita”.
Uskonnollisista ryhmistä muslimit erottuvat ”edukseen”.
”Islam ei ole rikkaus. Se uskonto on mielestäni pikemminkin taakka”, sanoi esimerkiksi ”Simen”, kaupunginosapatriootti ja perheenisä.
Yhdelläkään haastatelluista ei ollut uskontoaan harjoittavaa, moskeijassa uskontoa harrastavaa muslimikaveria.Norjalaisten groruddalenilaisten mielestä kehitys on mennyt jo liian pitkälle. Mitään ei ole enää tehtävissä, kiitos Norjan maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan.
Hiljainen enemmistö ei halua muuta, kuin hyvän elämän itselleen, minkä vuoksi he eivät tuhlaa energiaansa maahanmuuttokeskusteluun.
He haluavat käydä kesämökillä, viettää aikaa ystävien kanssa, katsoa urheilua telkkarista, osallistua yhdistysten toimintaan. Lyhyesti sanottuna he haluavat elää kuin muutkin norjalaiset. Tämä on ymmärrettävää, mutta sen pitäisi myös huolettaa meitä kaikkia.
Vaikeneminen perustuu kokemukseen siitä, että suunsa avaamisesta ei ole mitään hyötyä. Ketään ei kiinnosta heidän kokemuksensa. Päinvastoin, helposti tulee leimatuksi ties miksi. Parempi pitää suu kiinni, hiljainen enemmistö ajattelee.
NORJALAISET ovat kenties ehkä lähinnä surullisia, eritoten vanhempi sukupolvi, koska heidän perinteinen idyllinsä on poissa.
Groruddaleninnorjalaisten kannattama kotoutumismalli on assimilaatio – että tulijat – aikaa myöten ja ilman pakkoa sopeutuvat norjalaiseen kulttuuriin.
Viime vuosina olen haastatellut lukuisia norjalaisia, joilla on kattavat omakohtaiset kokemukset arkipäivän jakamisesta muualta tulleiden kanssa. He ovat meidän arjen asiantuntijoita siitä, mitä nykyinen, monikulttuurinen yhteiskunta pitää sisällään.
Laajan verkostoni avulla poimin noin kaksikymmentä henkilöä haastatteluihin, joista jokainen kesti useita tunteja. Haastatteluihin valitsemisessa käytin tiettyjä kriteerejä. Esimerkiksi en tuntenut heistä yhtäkään entuudestaan. Haastateltavat edustivat molempia sukupuolia, eri ikäryhmiä ja ammattiryhmiä niin yksityisellä kuin julkisellakin sektorilla.
He kaikki tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän muukalaisia omilla kotikulmillaan. Kyse ei ole ihonväristä, vaan kulttuurista – ja uskonnosta.
Lisäksi oli toivottavaa, että valitut eivät olleet työskennelleet järjestöissä tai laitoksissa, joiden työntekijöillä on joka suoraan tai epäsuorasti oltava viran puolesta tietty näkemys maahanmuutosta. Toisin sanoen haastateltavien tuli edustaa ”tavallisia veronmaksavia”.
Haastattelujen tuloksena syntyi kirja ”Muukalaisena omassa maassa – keskusteluja hiljaisen enemmistön kanssa”. Jokainen haastateltu esiintyy joko salanimellä tai anonyymisti. Luulen, että muutoin ei kukaan olisi suostunut puhumaan.
Haastattelujen päällimmäinen anti on tämä: He kaikki tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän muukalaisia omilla kotikulmillaan. Kyse ei ole ihonväristä, vaan kulttuurista – ja uskonnosta.
Vanhemmalle ikäpolvelle itsestäänselvyys, homogeeninen paikallisyhteisö pienine vivahde-eroineen ja tiivine yhteyksineen on sirpaloitunut erityisryhmiin, jotka yhtäältä korostavat omaa etnisyyttään ja toisaalta suhtautuvat negatiivisesti tai jopa vihamielisesti norjalaisiin.
”Kari”, noin 80-vuotias, koko ikänsä Groruddalenissa asunut nainen tiivistää kaiken näin: ”Groruddalen on tuhottu. Se on tuhottu täysin. Minusta se on surullista. Luulen, että lapsieni olisi mahdotonta asettautua tänne. Vihaiset kylpytakkeihin pukeutuneet partajepet mittaavat sinua päästä varpaisiin. Näitä Furuset on pullollaan ja se on erittäin epämiellyttävää”.
Nuoremmista norjalaisist monet kokivat olevansa syrjitty vähemmistöä, kun unelmaväki edellyttää käänteistä kotoutumista – pottunokkien oppimista epänorjalaisiin normeihin ja sääntöihin.
Groruddalenissa asuvien lapset ja lapsenlapset eivät asu kaukana lapsuudenmaisemistaan, mutta he vierailevat harvoin kotiseudullaan. Jotkut eivät astu sinne enää jalallakaan.
Toinen haastateltujen parissa jaettu yleinen käsitys on, että erityisesti suuret tulijaryhmät, kuten pakistanilaiset ja somalit, eivät halua olla tekemisissä kuin omiensa kanssa. Tästä syystä alueen norjalaise ovat eristäytyneet ja sulkeutuneet kuoriinsa. Harvalla on tulijataustaisia ystäviä.
Koulu on yksi kipupisteistä. Jokainen haastateltava piti toivottavana, että norjalaisekoululaiset muodostaisivat enemmistön. Yksi kaikkein tärkeimmistä alueelta poismuuton syystä on se, että kouluun kasautuu liikaa levotonta ainesta.
Nuori perheenisä, ”Erik”, joka oli juuri muuttanut samassa kaupunginosassa saadakseen lapsensa toiseen koulupiiriin, kiteytti asian näin: ”Vanhassa paikassa kouluikäisten lasten kanssa eläminen ei ollut optio. Yksikään lastentarhan lasten vanhemmista ei halunnut laittaa lastaan lähikouluun. Ei siitä yksinkertaisesti tule mitään, kun ekalla luokalla ei ole kuin maahantulijoiden kakaroita”.
Uskonnollisista ryhmistä muslimit erottuvat ”edukseen”.
”Islam ei ole rikkaus. Se uskonto on mielestäni pikemminkin taakka”, sanoi esimerkiksi ”Simen”, kaupunginosapatriootti ja perheenisä.
Yhdelläkään haastatelluista ei ollut uskontoaan harjoittavaa, moskeijassa uskontoa harrastavaa muslimikaveria.Norjalaisten groruddalenilaisten mielestä kehitys on mennyt jo liian pitkälle. Mitään ei ole enää tehtävissä, kiitos Norjan maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan.
Hiljainen enemmistö ei halua muuta, kuin hyvän elämän itselleen, minkä vuoksi he eivät tuhlaa energiaansa maahanmuuttokeskusteluun.
He haluavat käydä kesämökillä, viettää aikaa ystävien kanssa, katsoa urheilua telkkarista, osallistua yhdistysten toimintaan. Lyhyesti sanottuna he haluavat elää kuin muutkin norjalaiset. Tämä on ymmärrettävää, mutta sen pitäisi myös huolettaa meitä kaikkia.
Vaikeneminen perustuu kokemukseen siitä, että suunsa avaamisesta ei ole mitään hyötyä. Ketään ei kiinnosta heidän kokemuksensa. Päinvastoin, helposti tulee leimatuksi ties miksi. Parempi pitää suu kiinni, hiljainen enemmistö ajattelee.
NORJALAISET ovat kenties ehkä lähinnä surullisia, eritoten vanhempi sukupolvi, koska heidän perinteinen idyllinsä on poissa.
Groruddaleninnorjalaisten kannattama kotoutumismalli on assimilaatio – että tulijat – aikaa myöten ja ilman pakkoa sopeutuvat norjalaiseen kulttuuriin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Laajaa kannatusta haastateltavien parissa saa maahanmuuton, erityisesti kaukomailta tulevien – ja vielä yksilöidymmmin – muslimitulijoiden määrän rajoittaminen. Suosiota saa myös rikkauksien ja voimavarojen tasaisempi jako eri alueitten kesken sekä ajatus siitä, että innokkaimmat unelmoivat muuttavat itse alueelle auttamaan tulijoiden kotouttamisessa.
Harva haastelluista oli niin sanottu alarmisti, mutta enemmistön parissa huoli on kasvamaan päin.
Kun positiivisesti monikulttuurisuuteen suhtautuva perheenisä ”Bjørniltä kysyttiin, pelkääkö hän ghettoutumista, hän vastasi: ”Kyllä minä ajattelen, että tilanne voi muuttua vaaralliseksi. Vaikuttaisi vähän siltä, että poliitikot eivät ihan täysin ymmärrä, että jos he eivät voi ratkaista pieniä ongelmia, niin pian ne ovat isoja ongelmia”.
Haastatellut jakoivat käsityksen, että kansanedustajilla on alhainen kyky ymmärtää maahanmuuton- ja kotouttamisen haasteita.
”Sarah”, reilu nelikymppinen paljasjalkainen groruddalenilainen sanoi näin: ”Meidän mielestämme asiat olivat paremmin 1980- ja 1990-luvuilla. Me norjalaiset olemme unohtaneet olla omia itsejämme. Tulijoita on tullut liikaa ja liian nopeasti. Asiat ovat edenneet omalla painollaan ja me olemme keskellä tätä soppaa. Emme saa pistää hantiin, vaan kaikki on vaan hyväksyttävä”.
Groruddalenista katsottuna Norja näyttäytyy vähäväkisenä maana maailmassa, jota riivaa liikakansoitus. Nuori kolmen lapsen äiti ”Helene” sanoo huolestuneena: ”Luulen, että me olemme haavoittuvia, sillä meitä on niin vähän ja Oslo ei ole mikään suuri kaupunki. Me näemme, kuinka nopeasti tämä muutos on tapahtunut”.
Minä kävin Groruddalenissa hakemassa oppia, en opettamassa. Poliitikkojen ja toimittelijoiden tulisi toimia samoin. Sosiaalisen kehityksen jatkuminen positiivisena riippuu siitä, että ihmiset saavat kertoa miltä heistä tuntuu.
Halvor Fosli
kustantaja, kirjailija