Osaako vaimoni enää rakastaa minua ja olla kanssan

Olen 27 vuotias mies ja vaimoni on minua pari vuotta nuorempi. Tapasimme toisemme noin 6 vuotta sitten. Saimme ensimmäisen lapsemme 4 vuotta sitten ja toisen lapsemme 1 vuosi sitte. Olemme olleet naimisissa kohta vuoden. Suhteemme alku oli kuten minkä tahansa muun suhteen, oli paljon rakkautta, hauskuutta, lempeä ja seksiä. Muutimmekin huumassa yhteen tunnettuamme vasta alle 6kk. Tuolloin yhteiselon alkuaikoina tuli esiin merkkejä ettei vaimoni ole maailman helpoin ihminen anoreksia taustan takia. Tämä ilmeni huonona itsetuntona ja satunnaisena alakuloisuutena. Nämä toivat joskus eteen tilanteita, joissa mietin mitä teen; jäänkö vai lähdenkö? Olen päättänyt jäädä ja toimia vaimoni tukena auttaen häntä parhaani mukaan.

Lasten syntymän myötä asiat kuitenkin muuttuivat. Vaimolle ulkonäkömuutos oli iso asia, joten tein kaikkeni jotta hänelle jäisi aikaa käydä salilla ja kuntoilla. Hyvään kuntoon hän itsensä on saanutkin ja on itsekin tyytyväinen. Meillä siis on alusta asti tehty kotityöt ja lastenhoito yhdessä, koska kumpaakan lasta vaimo ei ole imettänyt. Itse käyn töissä ja vaimo on vielä toistaiseksi kotona. Usein töiden jälkeen siivoan ensin pyykit, astiat ja mahdollisen muun sotkun mitä vaimo ei ole lasten kanssa "ehtinyt" tekemään. Laitan usein myös meillä ruuat, joten töiden lisäksi tekemistä riittää kotona. Se ei minua haittaa. Tämän kaiken lisäksi huomioin vaimoani, halailen, suutelen, hieron ajoittain ja ostan kukkia kera korttien joihin kirjotan runoja ja laitan iltaisin kynttilöitä odottamaan valmiiksi vaimon saapuessa salilta. Pyrin tällä kaikella osoittamaan kuinka paljon häntä rakastan ja herättelemään romantiikkaa sekä antamaan täyden huomioni vaimolleni. Tätä teimme joskus molemmat, nyt enää minä.

Ongelmana onkin, etten ole saanut toisen lapsemme syntymän jälkeen vaimoltani vastakaikua rakkauden osoituksiin ja muihin auttaviin tekoihini. Syynä tähän on se, ettei lasten kanssa olon jälkeen kuulemma jaksa mutta illasta jaksaa silti aina lähteä kuntoilemaan. Minusta tuntuukin tosi pahalta antaa itsestäni niin paljon energiaa suhteellemme, kun toinen osapuoli ei laita asian eteen tikkuakaan ristiin. Seksiä meillä on 1-3 kertaa kuukaudessa ja näiden kertojen eteen saa tehdä paljon työtä, kun tuntuu ettei vaimolta tule halut luonnostaan. Itse haluaisin enemmän ja joskus vaimo avustaa minua kun itse runkkailen. Lasten vuoksi en ole lähtemistäkään harkinnut mutta toisaalta, kun itsestään antaa kaikkensa eikä toiselta saa ollenkaan huomiota alkaa itseltäkin into hiipumaan. Olemme asiasta keskustelleet vaimon kanssa usein ja aina lyödään pöytään sama kortti, kun ei lasten hoitamisen jälkeen jaksa. Syy ei ole kuulemma minussa. Toki niitä hyviä viikkojakin tulee jutteluiden jälkeen mutta sitä kestää vain hetken.

Viimeaikoina kuvioon on lisäksi tullut vaimon tarve jutella muiden miesten kanssa netissä ja usein salaa. Kyseessä siis hänen vanhoja miestuttujaan ja muutama tyyppi on aloittanut keskustelun tyylillä "moi bongasin sut salilla". On jäänyt tästä siis kiinni ja on nykyäänkin hankala olla pälyilemättä hänen puhelintaan. Perusteluna tähän toimintaan on ollut hyvän mielen kalastelu, kun muut kehuu ja puhuu kivoja. Ilmeisesti ei oman miehen sanat tunnu samanlaisilta. Olen tästä sanonut, etten tykkää että juttelee salaa ja on sanonut lopettavansa mutta aina se puhelin täytyy silti joka paikkaan kantaa mukana.

Pitkä viesti, mutta sainpa purettua. Kuten edestä selviää olen pattitilanteessa ja elän suhteessa, missä pyrin olemaan se unelmien mies mutta tämä ei riitä. Annan itsestäni kaiken ja vain hänelle. Autan kotitöissä ja lastenhoidossa sekä annan hänelle omaa aikaa. Olen sitoutunut vain hänelle, en siis edes harkitse pettämistä tai edes salaa juttelua muiden naisten kanssa. Se mitä häneltä saan on käytännössä kaiken edellä mainitun vastakohtaa. Mikä neuvoksi?