KIRJA
Olavi Lempinen, Manu Paajanen: Pääkallosotilas. SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana. Otava 2015, 317 s.
Waffen-SS-kenraali Felix Steinerin nimi on tullut tutuksi nuorelle sukupolvelle Perikato-elokuvan kohtauksesta, jossa Saksan valtakunnankansleri, sodanjohdon itselleen keskittänyt korpraali Adolf Hitler saa raivokohtauksen.
Hitler kuvittelee Berliinissä keskellä puna-armeijan tulikeskityksiä, että Steinerin joukot ovat tulossa vapauttamaan pääkaupunkia. Kun Hitler kuulee, että Steiner ei voi olemattomien joukkoineen olla avuksi, hän menettää ikimuistoisella tavalla malttinsa.
Kohtaus perustuu tositapahtumiin, mutta nimi Steiner on alkanut elää aivan omaa elämäänsä.
Suomalaisille Steiner on aina ollut tuttu mies. Tämä taitavaksi kuvattu SS-Obergruppenführer oli Wiking-divisioonan komentaja. Hän siis oli päällikkö myös suomalaispataljoonalle, joka taisteli ase-SS:n riveissä Neuvostoliittoa vastaan itärintamalla.
Yksi rivimiehistä Steinerin divisioonassa oli 16-vuotiaana SS-koulutukseen lähtenyt Aarne Kähärä, joka sodan jälkeen tapasi Steinerin sattumalta ja piti tähän sen jälkeen myös yhteyttä.
Kähärä kehuu kirjassa komentajansa tavalla, joka vielä vuosikymmeniä sitten olisi ollut vaarallista. Sama SS-tovereita ja päälliköitä kunnioittava henki kulkee läpi kirjan.
Aihe on edelleen arka ja kirjan kirjoittajien Olavi Lempisen ja Manu Paajasen ongelma on selvä. On hankala yhtä aikaa tuomita SS:n hirmuteot ja nostaa kirjan päähenkilö, vapaaehtoinen SS-sotilas sankariksi. Se ei aivan riitä, että kirjoittajat muistavat monta kertaa mainita, että SS:n eri haaroilla oli eroja. ”Isänmaan asialla oltiin.” Tähän kirja tiivistää kaikkien SS-miesten tarinan, eikä se ihan riitä.
Kirjoittajat luonnollisesti tuomitsevat SS:n tekemät rikokset. Toisaalta kirja pyrkii puhdistamaan matkaan lähteneiden miesten maineen. Monen mielestä puhdistamiseen ei ole mitään tarvetta, toiset taas eivät minkäänlaisia vakuutteluja puhtaista tarkoitusperistä usko.
Tähän hankalaan väliin kirja pahimmillaan juuttuu. Lopulta kirjoittajat eivät onnistu pitämään kaikkia palloja ilmassa. Aarne Kähärän tarina vetää, mutta historiaan ja politiikkaan liittyvän taustatiedon käsittely käy välillä kiusalliseksi. Kähärän tarinassa SS:n ideologiaa, saksalaisten suhdetta juutalaisiin tai rintaman takaisia tapahtumia ei juurikaan huomioida.
Monesta suomalaisesta SS-sotilaasta tuli merkittäviä vaikuttajia alallaan sotien jälkeen, vaikka heti aseiden vaiettua heidän tulevaisuutensa näytti hyvin synkältä. SS-tausta oli kuitenkin asia, josta ei kannattanut pitää meteliä. Niinpä eräskin entinen SS-mies kuuliaisesti kävi laskemassa työtehtävissä seppeleen neuvostoliittolaisten sankarivainajien haudalle.
Kähärästäkin tuli menestyvä mies. Hän koulutti tuhansia autokoulunopettajia ja vapaa-ajallaan harrasti saksalaisuutta.
SS-aikoinaan Kähärä vaikuttaa olleen melkoinen jätkäpoika. Tällaisen kuvan ainakin kirja antaa. Kähärän sotareissun kuvaus on verevää, maanläheistä, vauhdikasta ja värikästä, joskus aidosti koskettavaa.
Lopulta jää kuitenkin selvittämättä mitkä olivat Kähärän motiivit lähteä Saksaan ja vieläpä alaikäisenä. Isänmaan asia ei ole tyhjentävä vastaus.
HANNU PUROLA
Olavi Lempinen, Manu Paajanen: Pääkallosotilas. SS-vapaaehtoiseksi 16-vuotiaana. Otava 2015, 317 s.
Waffen-SS-kenraali Felix Steinerin nimi on tullut tutuksi nuorelle sukupolvelle Perikato-elokuvan kohtauksesta, jossa Saksan valtakunnankansleri, sodanjohdon itselleen keskittänyt korpraali Adolf Hitler saa raivokohtauksen.
Hitler kuvittelee Berliinissä keskellä puna-armeijan tulikeskityksiä, että Steinerin joukot ovat tulossa vapauttamaan pääkaupunkia. Kun Hitler kuulee, että Steiner ei voi olemattomien joukkoineen olla avuksi, hän menettää ikimuistoisella tavalla malttinsa.
Kohtaus perustuu tositapahtumiin, mutta nimi Steiner on alkanut elää aivan omaa elämäänsä.
Suomalaisille Steiner on aina ollut tuttu mies. Tämä taitavaksi kuvattu SS-Obergruppenführer oli Wiking-divisioonan komentaja. Hän siis oli päällikkö myös suomalaispataljoonalle, joka taisteli ase-SS:n riveissä Neuvostoliittoa vastaan itärintamalla.
Yksi rivimiehistä Steinerin divisioonassa oli 16-vuotiaana SS-koulutukseen lähtenyt Aarne Kähärä, joka sodan jälkeen tapasi Steinerin sattumalta ja piti tähän sen jälkeen myös yhteyttä.
Kähärä kehuu kirjassa komentajansa tavalla, joka vielä vuosikymmeniä sitten olisi ollut vaarallista. Sama SS-tovereita ja päälliköitä kunnioittava henki kulkee läpi kirjan.
Aihe on edelleen arka ja kirjan kirjoittajien Olavi Lempisen ja Manu Paajasen ongelma on selvä. On hankala yhtä aikaa tuomita SS:n hirmuteot ja nostaa kirjan päähenkilö, vapaaehtoinen SS-sotilas sankariksi. Se ei aivan riitä, että kirjoittajat muistavat monta kertaa mainita, että SS:n eri haaroilla oli eroja. ”Isänmaan asialla oltiin.” Tähän kirja tiivistää kaikkien SS-miesten tarinan, eikä se ihan riitä.
Kirjoittajat luonnollisesti tuomitsevat SS:n tekemät rikokset. Toisaalta kirja pyrkii puhdistamaan matkaan lähteneiden miesten maineen. Monen mielestä puhdistamiseen ei ole mitään tarvetta, toiset taas eivät minkäänlaisia vakuutteluja puhtaista tarkoitusperistä usko.
Tähän hankalaan väliin kirja pahimmillaan juuttuu. Lopulta kirjoittajat eivät onnistu pitämään kaikkia palloja ilmassa. Aarne Kähärän tarina vetää, mutta historiaan ja politiikkaan liittyvän taustatiedon käsittely käy välillä kiusalliseksi. Kähärän tarinassa SS:n ideologiaa, saksalaisten suhdetta juutalaisiin tai rintaman takaisia tapahtumia ei juurikaan huomioida.
Monesta suomalaisesta SS-sotilaasta tuli merkittäviä vaikuttajia alallaan sotien jälkeen, vaikka heti aseiden vaiettua heidän tulevaisuutensa näytti hyvin synkältä. SS-tausta oli kuitenkin asia, josta ei kannattanut pitää meteliä. Niinpä eräskin entinen SS-mies kuuliaisesti kävi laskemassa työtehtävissä seppeleen neuvostoliittolaisten sankarivainajien haudalle.
Kähärästäkin tuli menestyvä mies. Hän koulutti tuhansia autokoulunopettajia ja vapaa-ajallaan harrasti saksalaisuutta.
SS-aikoinaan Kähärä vaikuttaa olleen melkoinen jätkäpoika. Tällaisen kuvan ainakin kirja antaa. Kähärän sotareissun kuvaus on verevää, maanläheistä, vauhdikasta ja värikästä, joskus aidosti koskettavaa.
Lopulta jää kuitenkin selvittämättä mitkä olivat Kähärän motiivit lähteä Saksaan ja vieläpä alaikäisenä. Isänmaan asia ei ole tyhjentävä vastaus.
HANNU PUROLA
Vastaukset 5
Vanhimmat
Oli pöyristyttävää, kun vuoden -75 tienoilla suunniteltiin tänne Ilmajoelle SS-veteraanien tapaamista, jossa he olisivat muistelleet yhdessä menneitä ym. - se kiellettiin sisäministeriön uhkavaatimuksella.
Näin törkeästi viranomainen rikkoi kansalaisten perustuslaillisia oikeuksia.
Kyllä nämäkin ss-sotilaat suomesta lähti silloisten viranomaisten toimesta ja tahdosta silloisesta politiikasta vaikka vapaaehtoisia olivatkin. Niinkuin sotaveteraaneille melkein käännettiin selkä ja sanottiin tyyliin että mitäs lähditte sinne niin nämä ss-veteraanit sai kokea sen kahta kauheammin.
Ei en usko että suomalaiset ss-sotilaatkaan niin puhtaita pulmusia olleet etteikö tehneet vastaavasti neuvostoliittolais vangeille antautuessa nappiotsaan niin kuin ei ss-vangillakaan pitkää elinikää ollut neuvostoliitossa.
Sota on tappamista, eikä siinä voi kesken leikin sanoa, että ei vainenkaan, minä antaudun, anna suojaa ja ruokaa.
Tunsin kaksi SS-miestä henkilökohtaisesti ja todellakin olivat menestyviä liikemiehiä ja työllistivät puoli kylää.
Mitähän se Kähärä ennätti SS-joukoissa tekemään? Lauri Törni ei juuri mitään, vaikka hänen elämäkertansa kanteen on laitettu kuva Törnistä SS-uniformussa.
Pönttö käy pommista, tosin Törnillä tuskin on tuon kanssa mitään tekemistä, mutta samassa sodassa kuitenkin oli.
http://naurunappula.com/z/1146801/