ku on hyvä olla, on niin kauan ollut jo paha olla. Onko tässä elämässä enää mitään järkeä?
Mä en enää edes muista miltä se tuntuu
ahdistushaittaaelämää
1554
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ahaha! Ei ole.
Jos olet S, niin sun on syytäkin katua ja hävetä koko loppuelämä. ;)
Olipa nätisti vastattu jollekin. Kiva, että kaikesta voi pelleillä toivottavasti sinullekin on pelleilty mustimmilla hetkilläsi.
Kyllä, nimenomaan sitä on tehty. Siksi varmaan kostan takaisin.
En ole aivan varma onko tuollainen vahingonilo pidemmän päälle kovin tervehdyttävää.
olisinkin ässä mut kun en ole. ässillä menee aina hyvin mutta mää en kestä, oon ilves.
Noin puoli vuotta olen ollut masentunut ja ahdistunut. Voi vittu tätä elämää :D
Edelleen jatkuu mutta aivan eri tasolla, kuin tämän kirjoittaessa 3kk sitten. Hauska ajatella että kohta jo vuoden ajan, olen ollut masentunut&ahdistunut. Kaikki oli vielä "hyvin" noin ennen viime kesää.
Uskoisin, että varmasti kuluttavaa. Osaatko sanoa, mistä tuo johtuu?
Varmastikin monesta asiasta johtuvaa. Ensinnäkin kova jännitäminen vie voimia, lapsuuden/teini-iän ongelmat alkavat nyt näkyä fyysisenä oireiluna vahvimmin ja sitten vielä tämä ikävä sitä yhtä mies henkilöä vielä lisää ahdistusta. Sekä yksinäisyyden opettelu/sietäminen on aika raskasta.
Oletko saanut minkäänlaista apua? Kuulostaa, että sinulla tosiaan henkistä kuormitusta paljon. Millaisia oireita sinulle tulee? Pelottaako yksinolo?
mm. se että tuntuu et tukehdun tai saan sydänkohtauksen. Huimaa, tärisyttää, pääkipua,mahakipua yms. Pelkään että satutan itseäni, eli kyllä pelottaa yksinolo. Käyn kyllä terapiassa ja läheisiäkin on jotka tukevat.
Todella kamala tunne varmasti. Ei ihme, jos pelottaa. Enkä ihmettele, tuota itsensä satuttamisen pelkoa, kun olo noin kamala. Siitähän haluaa äkkiä pois hinnalla millä hyvänsä. Onko sulla itsellä mitään keinoja, kun tulee pahin olo?
On mulla nyt jo joitakin keinoja millä pystyn vähän lievittämään noita oireita. Jotain muutakin kuin lääkkeet. Pitäisi pystyäkin pikkuhiljaa jättämään ne pois, ettei tarvitsisi koko loppuelämää niitä syödä. Ja sen ainakin tiedän että viiltely ei auta asiaa ollenkaan, kerran kokeiltu ja huonoksi havaittu. Ei se fyysinen kipu vie henkistä tuskaa pois vaikka joskus niin luulin.
En osaa olla onnellinen, vaikken oikeastaan ole onnetonkaan. Ehkä tämä on tällaista sitten, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä olin lapsena onnellinen. Vai olinko, en muista enää.
Olen saanut paljon vaan tärkein on kai aina puuttunut. Osaankohan edes rakastaa, vaikka joskus olen niin luullutkin. Olisi ehkä väärin sanoa, ettei minua ole rakastettu, mutta jossain tuon lausuman syvyydessä on myös totuutta. Jokin on mennyt sisälläni rikki, kuin kulunut ratas, joka on lakannut pyörimästä muiden mukana.
Elämä on kuin kaukana oleva kangastus, jota en onnistu tavoittamaan, hetket pakenevat kokemiselta. Näen ja tiedän, joskus tiedostankin, mutta en osaa elää. Annan liikaa tai liian vähän, aina väärä paikka tai väärä aika. Hiljalleen eksyin itseeni ja lopulta hukkasin langat käsistäni.
Näin on ollut jo niin kauan, etten tiedä mitä onnellisuus on.
Joskus onnellisuus on sitä, että jaksaa nousta sängystä ylös ja näkee iloisen ja ystävällisen hymyn jollain, mutta ei ihminen positiivisinkaan loputtomoasti pysty onnellisuutta itselleen selittämään. Itse tahtoisin vain paeta, päästä pois, jättää kaiken paskan taakse. Mutta hymyilleen loppuun asti...