Vastoin Haagin sopimuksia ranskalaiset käyttivät saksalaisia yleisesti miinanraivaukseen ilman kunnollisia välineitä tai ammatillista neuvontaa. Tämä johti suureen uhrimäärään. Em. Herbert Kamp sanoo aluksi 2000 vangin kuolleen kuukaudessa tällaisissa miinanraivauksissa ja vammautuneita oli tietenkin tuhansia. 40 000 vankia osallistui toimintaan hänen arvioidensa mukaan. Uhrien kokonaismäärä ei ole tiedossa. Historioitsija Rüdiger Overmans arvioi vuoden 1947 loppuun mennessä 50 000 vangin osallistuneen tähän erittäin vaaralliseen työhön.
Paul Carell ja Günter Böddekker ovat julkaisseet kirjan Die Gefangenen. Leben und Überleben deutscher Soldaten hinter Stacheldraht (Frankfurt M-Berliini-Wien 1980). Tässä on monia rajuja vankimuisteluksia (tilauksessa on). Kirjan mukaan Montendren vankileirin sisäänkäynnin yllä oli plakaatti, jossa luki: “Ranskalaiset, älkää unohtako Oradouria ja Lidiceä; olkaa oikeudenmukaisia, mutta säälimättömiä.”
Monta valhetta on kerrottu Ban-Saint-Jean -nimisestä paikasta Lothringenissä. Valokuvassa saksalaisvangit avaavat hautausmaan alueella vuonna 1945. Laajalle on levitetty väitteitä saksalaisten perustamasta “tuhoamisleiristä” alueella. Tällaista ei kuitenkaan mainittu sodan jälkeisissä näytösoikeudenkäynneissä Nürnbergissä. ( http://members.lycos.fr/campdebansaintjean/ )
Osa ranskalaisista lehdistä yritti esittää paljastuksia 40-luvulla ja yksittäiset ranskalaiset yrittivät myös auttaa vankeja. (Keeling esittää esim. Louis Clairin kirjoituksen 14.1.1946 lehdessä The Progressive, jossa hän kuvaa 20 000 vanginleiriä Sarthessa. 900 kalorin päiväannokset johtivat joka päivä tusinan vangin kuoelmaan. 4-5 000 olivat työkyvyttömiä. Juuri oli tullut junittain uusia vankeja, joista monet olivat kuolleet matkalla. Osa oli syönyt hiiltä. Charentesissa 2500 12000:sta leiriläisestä oli sairaana. Longresissa 700 ihmistä on kuolemassa nälkään. Tyyfusepidemia on puhjennut jne.) Niin vasemmistosta kuin oikeistostakin osa oli kuitenkin halukkaita toteuttamaan eliitin vihapolitiikkaa ja osallistui julmuuksiin ja vihakiihotukseen. Myös nyt jotkut haluavat katsoa totuutta silmiin, mutta suurin osa valehtelee ohjeistetusti. Totuuden puhujia näissäkin asioissa on alettu vainota koko ajan enemmän.
M: Lukemattomat vankikertomukset saksalaisissa kirjoissa, lehdissä ja ohjelmissa sekä vankien kirjeet James Bacquelle ja saksalaisille tutkijoille vahvistavat täydellisesti James Bacquen kirjan Other losses esitykset vankien kohtalosta USA:n ja Ranskan leireillä ja pakkotyössä.
Claus Nordbruchin kirjassa Der deutsche Aderlass (2. painos 2003) kerrotaan kansainvälisen Punaisen risti tietojen mukaan Britannian käyttäneen pakkotöihin sodan jälkeen 460 000 saksalaista sotavankeja. Heitä käytettiin mm. tuottoisaan työvoiman vuokrausbisnekseen. Belgia hyödynsi 70 000 vankia. Ranskan vangeista monet tekivät töitä kurjissa oloissa vuosia. Osa koetti pelastautua värväytymällä Muukalaislegioonaan. Heistä monet kuolivat Vietnamin sodassa tai Afrikan siirtomaissa. Vangit tekivät paljon työtä vuosien varrella ja sen arvo voidaan laskea sadoissa miljardeissa. Kaikkien vankien työpanoksen arvioi Nordbruch 730 miljardiksi D-markaksi.
M: Mitä ilmeisimmin vankeja oli yli miljoona ja heistä kuoli edellisestä päätellen n. 200 000 – 300 000.
Claus Nordbruchin artikkeli Hungersnot 1946/47 -eigene Schuld der Deutschen? (s. 676-682) on lähteenä lyhyelle kertaukselle läntisten miehitysvyöhykkeiden oloista.
20.2.1947 kirjoitti amerikkalainen journalisti Hal Foust Chicago Tribunessa: “Saksalaiset kuolevat massoittain, ei vain nälkään, vaan sairauksiin, jotka ovat seurausta jatkuvasta aliravitsemuksesta.” Entinen presidentti Herbert Hoover selitti toukokuussa 1947: “Saksan kansa on saavuttanut asumisen, lämmityksen ja ravitsemuksen kannalta alimman tason, mitä läntinen sivilisaatio on sataan vuoteen nähnyt.” (Rolf Steitinger: Deutsche Geschichte 1945-1961. BD1/Frankfurt M 1983, s. 233).
Toukokuusta 1945 Saksaa hallittiin direktiivin JCS 1067 mukaisesti. Kenraalikuvernööriä ei kiinnostanut Saksan taloudellinen nousu, vaan sen sijaan maa tuli pitää sellaisessa tilassa, että miehitysjoukot saattoivat toimia ja että väestö sai tulla toimeen vain sillä, mikä oli “ehdottoman välttämätöntä”. Amerikkalaisia talouksia kiellettiin antamasta ruoan tähteitä tai ruokaa saksalaiselle palvelusväelle. Kaikki ylimääräinen miehitysjoukkojen ja siviiliväen ruokahuollosta tuli tuhota tai tehdä syötäväksi kelpaamattomaksi.
(James L. Payne: Did the United States create Democracy in Germany?”/The Independent Review 2/2006, s. 213) Joulukuuhun 1945 asti oli kiellettyä lähettää elintarvikkeita sisältäviä apupaketteja Saksaan. Huoltopaketteja (CARE-paketit) yksityishenkilöille Saksassa ei saanut lähettää ennen kesäkuuta 1946. Jos saksalaiset jäivät kiinni elintarvikkeiden varastamisesta tai villieläinten metsästyksestä, heitä uhkasi kuolemanrangaistus (Myös: Earl F. Ziemke: The U. S. Army in the Occupation of Germany 1944-46/Washington 1990).
Paul Carell ja Günter Böddekker ovat julkaisseet kirjan Die Gefangenen. Leben und Überleben deutscher Soldaten hinter Stacheldraht (Frankfurt M-Berliini-Wien 1980). Tässä on monia rajuja vankimuisteluksia (tilauksessa on). Kirjan mukaan Montendren vankileirin sisäänkäynnin yllä oli plakaatti, jossa luki: “Ranskalaiset, älkää unohtako Oradouria ja Lidiceä; olkaa oikeudenmukaisia, mutta säälimättömiä.”
Monta valhetta on kerrottu Ban-Saint-Jean -nimisestä paikasta Lothringenissä. Valokuvassa saksalaisvangit avaavat hautausmaan alueella vuonna 1945. Laajalle on levitetty väitteitä saksalaisten perustamasta “tuhoamisleiristä” alueella. Tällaista ei kuitenkaan mainittu sodan jälkeisissä näytösoikeudenkäynneissä Nürnbergissä. ( http://members.lycos.fr/campdebansaintjean/ )
Osa ranskalaisista lehdistä yritti esittää paljastuksia 40-luvulla ja yksittäiset ranskalaiset yrittivät myös auttaa vankeja. (Keeling esittää esim. Louis Clairin kirjoituksen 14.1.1946 lehdessä The Progressive, jossa hän kuvaa 20 000 vanginleiriä Sarthessa. 900 kalorin päiväannokset johtivat joka päivä tusinan vangin kuoelmaan. 4-5 000 olivat työkyvyttömiä. Juuri oli tullut junittain uusia vankeja, joista monet olivat kuolleet matkalla. Osa oli syönyt hiiltä. Charentesissa 2500 12000:sta leiriläisestä oli sairaana. Longresissa 700 ihmistä on kuolemassa nälkään. Tyyfusepidemia on puhjennut jne.) Niin vasemmistosta kuin oikeistostakin osa oli kuitenkin halukkaita toteuttamaan eliitin vihapolitiikkaa ja osallistui julmuuksiin ja vihakiihotukseen. Myös nyt jotkut haluavat katsoa totuutta silmiin, mutta suurin osa valehtelee ohjeistetusti. Totuuden puhujia näissäkin asioissa on alettu vainota koko ajan enemmän.
M: Lukemattomat vankikertomukset saksalaisissa kirjoissa, lehdissä ja ohjelmissa sekä vankien kirjeet James Bacquelle ja saksalaisille tutkijoille vahvistavat täydellisesti James Bacquen kirjan Other losses esitykset vankien kohtalosta USA:n ja Ranskan leireillä ja pakkotyössä.
Claus Nordbruchin kirjassa Der deutsche Aderlass (2. painos 2003) kerrotaan kansainvälisen Punaisen risti tietojen mukaan Britannian käyttäneen pakkotöihin sodan jälkeen 460 000 saksalaista sotavankeja. Heitä käytettiin mm. tuottoisaan työvoiman vuokrausbisnekseen. Belgia hyödynsi 70 000 vankia. Ranskan vangeista monet tekivät töitä kurjissa oloissa vuosia. Osa koetti pelastautua värväytymällä Muukalaislegioonaan. Heistä monet kuolivat Vietnamin sodassa tai Afrikan siirtomaissa. Vangit tekivät paljon työtä vuosien varrella ja sen arvo voidaan laskea sadoissa miljardeissa. Kaikkien vankien työpanoksen arvioi Nordbruch 730 miljardiksi D-markaksi.
M: Mitä ilmeisimmin vankeja oli yli miljoona ja heistä kuoli edellisestä päätellen n. 200 000 – 300 000.
Claus Nordbruchin artikkeli Hungersnot 1946/47 -eigene Schuld der Deutschen? (s. 676-682) on lähteenä lyhyelle kertaukselle läntisten miehitysvyöhykkeiden oloista.
20.2.1947 kirjoitti amerikkalainen journalisti Hal Foust Chicago Tribunessa: “Saksalaiset kuolevat massoittain, ei vain nälkään, vaan sairauksiin, jotka ovat seurausta jatkuvasta aliravitsemuksesta.” Entinen presidentti Herbert Hoover selitti toukokuussa 1947: “Saksan kansa on saavuttanut asumisen, lämmityksen ja ravitsemuksen kannalta alimman tason, mitä läntinen sivilisaatio on sataan vuoteen nähnyt.” (Rolf Steitinger: Deutsche Geschichte 1945-1961. BD1/Frankfurt M 1983, s. 233).
Toukokuusta 1945 Saksaa hallittiin direktiivin JCS 1067 mukaisesti. Kenraalikuvernööriä ei kiinnostanut Saksan taloudellinen nousu, vaan sen sijaan maa tuli pitää sellaisessa tilassa, että miehitysjoukot saattoivat toimia ja että väestö sai tulla toimeen vain sillä, mikä oli “ehdottoman välttämätöntä”. Amerikkalaisia talouksia kiellettiin antamasta ruoan tähteitä tai ruokaa saksalaiselle palvelusväelle. Kaikki ylimääräinen miehitysjoukkojen ja siviiliväen ruokahuollosta tuli tuhota tai tehdä syötäväksi kelpaamattomaksi.
(James L. Payne: Did the United States create Democracy in Germany?”/The Independent Review 2/2006, s. 213) Joulukuuhun 1945 asti oli kiellettyä lähettää elintarvikkeita sisältäviä apupaketteja Saksaan. Huoltopaketteja (CARE-paketit) yksityishenkilöille Saksassa ei saanut lähettää ennen kesäkuuta 1946. Jos saksalaiset jäivät kiinni elintarvikkeiden varastamisesta tai villieläinten metsästyksestä, heitä uhkasi kuolemanrangaistus (Myös: Earl F. Ziemke: The U. S. Army in the Occupation of Germany 1944-46/Washington 1990).
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.