Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään. Room. 10:4.
Kuule! Sillä, joka Kristuksesta etsit autuuttasi, et joudu toivossasi häpeään. Kuinka pimeältä ja toivottomalta vaelluksen aikana usein näyttäneekin, on lopussa kuitenkin aina kiitos, elettyäsi uskossa häneen. Tämän me helpostikin saatamme järjellämme käsittää, mutta herättäköön Jumala meidät myös omistamaan sen! Kysymys »häpeään joutumisesta» on iäisyyskantoinen kysymys.
Sen on oltava toisille herätykseksi, toisille suureksi lohdutukseksi. Lopullisen autuuden toivo on toivo on toisille tosi, toisille väärä toivo. Ajatelkaamme, että melkein kaikilla ihmisillä on jonkinlainen toivo iankaikkisuuteen nähden. Ihmisten viimeisen toivon perusteet ovat moninaiset. Paitsi tuota yleistä perustusta, joka on Jumalan laupeuden ja oman ansion sekoitusta, on myös jokaisella uskottomallakin tavallisesti jokin erikoinen seikka, johon hän toivoo ja joka muka lieventää hänen syyllisyyttään tai vieläpä tuottaa ansiota. Mutta olkoonpa se mitä tahansa, mitä nimittää tai ajatella saatetaan, aina kuitenkin heidän toivonsa on viimeisenä päivällä häpeään joutuva. Vain ne, jotka Raamatun mukaisesti »uskovat Poikaan», saavat elämän kruunun hänen tulemisessaan.
Mutta nämähän ne juuri koettelemisen aikana joutuvatkin kiusaukseen ja pelkoon: »Kunhan en sittenkin, huolimatta kaikesta uskostani Herraan Jeesukseen, lopulta joutuisi häpeään.» Niin monet ja kovat ovat uskovien koettelemukset, niin suuri heidän sisäinen turmeluksensa, niin huolestuttavat heidän puutteensa ja heikkoutensa, niin ihmeellinen ja salattu heidän Herransa armo, niin monivaiheinen ja hämmästyttävä hänen johdatuksensa ja lopulta niin kauheat nuo perkeleen tuliset nuolet, että moni uskova sielu onkin levottomana ajatellut: »Kuka tietää, enkö minä usko uskomistani niin kauan, että viimein olen kadotuksessa?»
Toiselle tulee hänen pahimmaksi ahdistukseksensa joku hyvin itsepäinen kiusaus, josta hän kaikin rukouksinensa ja toisin armovälikappalein ei koskaan pääse täysin vapaaksi, vaan joka seuraa alati mukana. Toinen näkee koko elämänsä olevan niin täynnä syntiä, laiminlyömistä ja uskottomuutta, ettei hän voi pitää mahdollisena Jumalan Hengen asumista itsessään. Joku kärsii niin huolestuttavaa kuivuutta ja kylmyyttä, niin suurta vakavuuden, alttiuden, synninsurun ja rukouselämän puutetta, että hän pelkää olevansa ulkokullattu, nukkunut, hengellisesti kuollut.
Silloin nousee kysymys: Voisikohan vain se että minä vielä uskon Jeesukseen, riipun hänessä, enkä tule toimeen ilman häntä, turvata minua kaikelta vaaralta? Vastaus: Uskon kautta tultuasi uudeksi ihmiseksi, joka aina vain riippuu Kristuksessa, saattaa sinussa siitä huolimatta olla paljon nuhdeltavaa, valitettavaa ja parannettavaa, mutta sillä ainoalla seikalla, että sinä kuitenkin elät uskossa Kristukseen, on seurauksena, että sinä kuitenkin olet armolapsi ja taivaan perillinen.
Vaikka sinä yhä vielä tunnetkin kovan sodan vallitsevan lihan ja hengen välillä, josta apostoli puhuu Room. 7: 15-25:ssä ja vaikka sinun täytyykin hänen kanssaan huudahtaa: »Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?» Kaikki tämä surkeus ei kuitenkaan todista, että uskosi on väärä eikä liioin kumoa iankaikkista armoliittoa, johon kuulut Kristuksen uskon kautta, ja jonka voimasta kaikki kurjuus on anteeksiannon alaista. »Ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» »Jolla Poika on, hänellä on iäinen elämä.»
Vieläpä apostoli sanoo, että kun joku sydämen uskolla rakentaa ainoalle perustukselle, Kristukselle, »pelastuu hän itse - kuitenkin ikään kuin tulen läpi», vaikkapa hän rakentaisikin niin huonosti, että hänen rakennuksensa palaa ja hän »kärsii vahingon», menettäen rakennuspalkkansa. Huomaa! Vain siitä syystä, että hän sydämen uskolla rakensi oikealle perustukselle, hän pelastuu, vaikka hän rakensikin huonosti, vaikka opinkin suhteen rakensi huonosti.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor11-8.html
Kuule! Sillä, joka Kristuksesta etsit autuuttasi, et joudu toivossasi häpeään. Kuinka pimeältä ja toivottomalta vaelluksen aikana usein näyttäneekin, on lopussa kuitenkin aina kiitos, elettyäsi uskossa häneen. Tämän me helpostikin saatamme järjellämme käsittää, mutta herättäköön Jumala meidät myös omistamaan sen! Kysymys »häpeään joutumisesta» on iäisyyskantoinen kysymys.
Sen on oltava toisille herätykseksi, toisille suureksi lohdutukseksi. Lopullisen autuuden toivo on toivo on toisille tosi, toisille väärä toivo. Ajatelkaamme, että melkein kaikilla ihmisillä on jonkinlainen toivo iankaikkisuuteen nähden. Ihmisten viimeisen toivon perusteet ovat moninaiset. Paitsi tuota yleistä perustusta, joka on Jumalan laupeuden ja oman ansion sekoitusta, on myös jokaisella uskottomallakin tavallisesti jokin erikoinen seikka, johon hän toivoo ja joka muka lieventää hänen syyllisyyttään tai vieläpä tuottaa ansiota. Mutta olkoonpa se mitä tahansa, mitä nimittää tai ajatella saatetaan, aina kuitenkin heidän toivonsa on viimeisenä päivällä häpeään joutuva. Vain ne, jotka Raamatun mukaisesti »uskovat Poikaan», saavat elämän kruunun hänen tulemisessaan.
Mutta nämähän ne juuri koettelemisen aikana joutuvatkin kiusaukseen ja pelkoon: »Kunhan en sittenkin, huolimatta kaikesta uskostani Herraan Jeesukseen, lopulta joutuisi häpeään.» Niin monet ja kovat ovat uskovien koettelemukset, niin suuri heidän sisäinen turmeluksensa, niin huolestuttavat heidän puutteensa ja heikkoutensa, niin ihmeellinen ja salattu heidän Herransa armo, niin monivaiheinen ja hämmästyttävä hänen johdatuksensa ja lopulta niin kauheat nuo perkeleen tuliset nuolet, että moni uskova sielu onkin levottomana ajatellut: »Kuka tietää, enkö minä usko uskomistani niin kauan, että viimein olen kadotuksessa?»
Toiselle tulee hänen pahimmaksi ahdistukseksensa joku hyvin itsepäinen kiusaus, josta hän kaikin rukouksinensa ja toisin armovälikappalein ei koskaan pääse täysin vapaaksi, vaan joka seuraa alati mukana. Toinen näkee koko elämänsä olevan niin täynnä syntiä, laiminlyömistä ja uskottomuutta, ettei hän voi pitää mahdollisena Jumalan Hengen asumista itsessään. Joku kärsii niin huolestuttavaa kuivuutta ja kylmyyttä, niin suurta vakavuuden, alttiuden, synninsurun ja rukouselämän puutetta, että hän pelkää olevansa ulkokullattu, nukkunut, hengellisesti kuollut.
Silloin nousee kysymys: Voisikohan vain se että minä vielä uskon Jeesukseen, riipun hänessä, enkä tule toimeen ilman häntä, turvata minua kaikelta vaaralta? Vastaus: Uskon kautta tultuasi uudeksi ihmiseksi, joka aina vain riippuu Kristuksessa, saattaa sinussa siitä huolimatta olla paljon nuhdeltavaa, valitettavaa ja parannettavaa, mutta sillä ainoalla seikalla, että sinä kuitenkin elät uskossa Kristukseen, on seurauksena, että sinä kuitenkin olet armolapsi ja taivaan perillinen.
Vaikka sinä yhä vielä tunnetkin kovan sodan vallitsevan lihan ja hengen välillä, josta apostoli puhuu Room. 7: 15-25:ssä ja vaikka sinun täytyykin hänen kanssaan huudahtaa: »Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?» Kaikki tämä surkeus ei kuitenkaan todista, että uskosi on väärä eikä liioin kumoa iankaikkista armoliittoa, johon kuulut Kristuksen uskon kautta, ja jonka voimasta kaikki kurjuus on anteeksiannon alaista. »Ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» »Jolla Poika on, hänellä on iäinen elämä.»
Vieläpä apostoli sanoo, että kun joku sydämen uskolla rakentaa ainoalle perustukselle, Kristukselle, »pelastuu hän itse - kuitenkin ikään kuin tulen läpi», vaikkapa hän rakentaisikin niin huonosti, että hänen rakennuksensa palaa ja hän »kärsii vahingon», menettäen rakennuspalkkansa. Huomaa! Vain siitä syystä, että hän sydämen uskolla rakensi oikealle perustukselle, hän pelastuu, vaikka hän rakensikin huonosti, vaikka opinkin suhteen rakensi huonosti.
Jatkuu..
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor11-8.html
Vastaukset 1
Vanhimmat
Paljoa enemmän on se vajavuus, jota me (ei vain oikean opin mukaan, vaan pyhitetyn mielen mukaan) itsessämme moitimme, tuomitsemme, valitamme ja nuhtelemme, oleva ainaisen anteeksiannon alaisena Herran Kristuksen ansion ja puolustuksen tähden, johon me uskomme. Sitä todistaa Raamattu kauttaaltaan. Sitä vakuuttaa meille tämäkin lause: »Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään.»
Vain hänen kauttaan meillä on ikuinen armo, vieläpä armovaltakuntakin, joka on voittava kaikki meissä olevat ja meitä huolestuttavat vajavuudet. Sitä varten Kristus onkin lähetetty, että hän olisi todellinen Vapahtaja ja puolustaja, ei vain ajateltujen ja kuviteltujen, vaan todellisten syntien. Ylistetty olkoon hänen nimensä! »Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään».