Mistä löytää elämisenhalu

Moi,

suosittelisin sua lopettamaan tuon lääkkeen jos mahdollista. Siinäkin saattaa olla syy mikä turruttaa tunteitasi. Ainakin näin oli omalla kohdallani. Toki se mikä itselläni toimii, ei välttämättä toimi kaikilla.

Elämän tarkoitusta on hyvin vaikea yksiselitteisesti sanoa, mutta omasta mielestäni se on rakastaa ja tulla rakastetuksi. Perustarve ihmisellä. Kun löytää sisimmistään luovuuden ja taidon elää hetkessä, asiat helpottuvat.

Sun pitää luultavasti kysyä itseltäsi, että mitä teet, kenelle teet, mitä se antaa sinulle.

Uskoisin, että tuo sairaanhoitajan tarjoamakaan apu ei toimi juuri sen takia, koska et ole motivoitunut. Nyt heräsikin itselläni kysymys, että miksi et ole motivoitunut? Täällä maailmassa on paljon uutta ja hienoa, kunhan oppii näkemään ne kaikelta paskalta.

Noh, en tiedä oliko tästä mitään apua mutta ainakin tarkoitukseni oli hyvä. :)

Elämisen tarkoitus yksinkertaisuudessaan on lisääntyä ja kuolla. Se tieto tuskin helpottaa oloa. Saatko kiksejä mistään? Niihin keskittyminen ja tavoite tulla paremmaksi tai parhaaksi on ihan kohtuullinen neuvo. Elämisen perusjutut hoitaa siinä sivussa. Kaikilla tulee toi et mikä on elämän tarkoitus -vaihe ja monet löytävät ratkaisuja lähimmäisistä ihmisistä, ystävistä ja sukulaisistaan jne. Psykoterapiassa käydään jopa viisi kertaa viikossa. Kerran kuukaudessa tunnin aikaan kuluu paljon perusjuttuja, tyyliin miten on nyt kuukauden aikana mennyt. Tehokkaammasta terapiasta saattaisit saada solmuja tunne-elämästä auki. Kelaan hakemusta vaan. Oot kuitenkin hyvässä asemassa kun opiskelet niin Kela voi saada susta vielä pitkällä ajalla rahoja takaisin.

Hei kiitti vinkeistä hirveesti! :) Musta tuntuu, et sairaanhoitaja jonka luona olen nyt muutaman kerran käynyt, ei ole tarpeeksi pätevä auttamaan minua. Tai sitten tosiaan tarvitsisin useamman käynnin kuukaudessa enemmän, jotta löytäisin ongelmiini ratkaisun miksi koen ettei elämälläni ole mitään tarkoitusta. Olisin todellakin motivoitunut tekemään mitä vain, jotta saisin elämäni takaisin. Psykoterapiaa on ehdotettu mutta tuntuu kalliilta opiskelijabudjetilla aloittaa terapia.

Escitalopram lääkketää syön tällä hetkellä 10mg päivässä ja nyt olen syönyt sitä kuukauden verran. Koen että siitä on minulle apua ahdistuneisuudeen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Huomaan myös ettei mielialanI vaihtele kummasti päivän aikana niinkuin ennen. Elämä ei heti lopu pieneen vastoinkäymiseen, vaan pystyn helpommin selviämään niistä. Eli lääkkeestä hyödyn paljon, mutta ongelmia se ei ratkaise. Helpottaa lähinnä elämää.

Sitten niihin haittapuoliin. Tunnen että lääke saa minut eristäytymään muista. Ennen ahdistuin yksinolosta, nykyään nautin olla yksin ja en kaipaa rinnalle edes sitä miestä, jota olen epätoivoisesti ennen etsinyt. Voinko koskaan tuntea samanlaista vetoa vastakkaista sukupuolta kohtaan, jos syön mielialalääkkeitä. Tällä hetkellä ajatus jonkun läheisyydestä ei kiinnosta. Katson mielummin vapaa-ajalla yksin leffoja.. SiltI koen että olen outo, kun en seurustele ja olen sinkkunainen. Ajattelen, että en ole mieleltäni valmis parisuhteeseen. Haaveilen perheestä ja muusta onnellisesta tulevaisuudesta, mutta olen mielelääni hyvin sairas, koska ei kukaan normaali ajattele jokaista päivää selviytymisenä tai toivo että jokin päivä vaan kuolisi tästä maailmasta pois.

Minulla on paljonkin asioita mistä pidän, kuten liikunta. Kyseenalaistan kuitenkin senkin välillä, onko liikkumisesta todella mitään järkeä, vaikka sen jälkeen tuleekin hyvä olo ja silleen.

Mä varaan lääkäriajan itelle ja keskustelen lääkityksestä onko se nyt oikeasti hyvä. Tai onko normaalia olla itsetuhoiset ajatukset useasi, vaikka muuten kuitenkin hyödyn lääkkeestä. Kyselen myös onko muuta ratkaisua saada enemmän terapiaa, kun vain kelan terapiaa, jossa on oma vastuuosuus.

Moi
Minä olen pohdiskellut tuota elämäntarkoitusta ja elämää muutenkin. Ja se on vähän pidempi tarina. Mutta minun näkemykseni elämästä löytyy blogistani googlettamalla: Joosepin ajatelmia

Minusta hoitokontakti kerran kuussa on placeboa. Et hyödy siitä mitään. Pilleriresepti ja kotiin. Heitteillä olet. Hyötyisit paljon enemmän, jos sinulla olisi yksi todellisen elämän ihminen, jota voisit tavata ja jonka kanssa jutella. Tosin masentuneena ihminen tuskin on niin puoleenvetävä, että onnistuisi luomaan uusia ystävyyssuhteita. Ja muutkin ihmiset ajattelevat itseään, eivät halua synkkää seuraa.

Samaan tehoon kuin mielialalääke pääsee esim. liikunnalla. Sanotaan, että ajatuksiaan ei voi juosta pakoon, mutta kylläpä vaan voi. Itse aloitin pientä kuntopiirityyppistä harjoittelua kotona yhdistettynä pieneen intervallityyppiseen juoksuun (juoksen loivia ylämäkiä ylös ihan kotitalon lähettyvillä). Aika upea tunne, ja aikaa menee viikossa vähemmän kuin jonkun terapeutin luokse kulkeutumiseen. Ne pienet hetket, kun juoksen, pystyn olemaan täysin ajattelematta mitään. Upeaa. Olo pysyy rentona koko päivän, ja kroonisesti kohonnut pulssikin alkaa rauhoittumaan.

Aika monella on varmasti ollut elämässään epätoivoisia jaksoja. Kyllä sitä valoa silti löytyy, vaikka sillä hetkellä ei siltä tunnu. Masennuksella on taipumus uusiutua, eli siihen nähden kannattaa elämäänsä suunnitella.

Mikään lääke ei sinua ei pelasta! Vaikutat fiksulta ihmiseltä, joka tarvitsee vain hyvää terapiaa. Lopeta mielellään heti lääkitys.. en tajua miksi niitä määrätään, joka vaivaa. Ne vain lamaavat sinut, ei tunteissa ole mitään pahaa vaikka todella pahalta tuntuukin välillä. Parempi keino on tutustua itseensä ja miettiä mistä nuo tunteet tulevat, kuin lamauttaa vaan ne pois lääkkeillä. Lääkkeet toimivat jonkun aikaa, jos sitäkään ja pitävät ne syyt poissa, mutta jossain vaiheessa lääkityskään ei auta kun niitä syitä on niin paljon etteivät pysy lääkityksen alla. tässä vaiheessa usein on myöhästä niitä edes miettiä niitä saati päästä eroon lääkityksestä, joka lopulta vain pahentaa oloa.

Toit jo ensimmäisessä viestissä esiin tärkeiden ihmis-suhteiden puutteen ja sanoit lääkkeen eristävän sinua, eikä tee mieli edes kuin olla ja katsella leffoja ym.
RISTIRIITAISTA eikö? Eli lääke tekemässä juuri sitä mitä sen ei pitäisi eli lamaa tunteesi
ja tekee sinusta eristäytyneen.

Parasta sinulle minun mielestäni olisi hankkia terapeutti tai, kun fiksu olet tutustua kirjallisuuteen asiasta mistä sosiaaliset pelkosi jne. johtuvat. En epäile yhtään, että kaltaisesi ajatetteleva älykäs ihminen ei löytäisi samankaltaista seuraa vaikka se aikaa veisikin. Olen samaa mieltä, ettei nykyinen sairaanhoitajasi varmastikkaan ole tarpeeksi pätevä sinulle. Googlaile, opiskele itseäsi, älä ole liian rankka itsellesi ja anna aikaa löytää se sinun tarkoituksesi elämälle. Esimmäisenä ottaisin selvää mitä SSRI- ym lääkitykset tekee ihmiselle. Pidät huolen liikunnasta, terveellisetä elämäntavoista. Toki myös bailaamisesta, herkuttelusta tai mistä vaan "paheesta" tai iloa tuottavasta asioista vaikkei niin terveellisiä olisikaan.

En oikein osaa pukea ajatuksiani oikein tähän aikaan yöstä :D, mutta itse pilasin elämäni noilla lääkkeillä ja olen todella katkera tästä nykymenolle, jossa lääketeollisuus pilaa monet hyvät aivot turruttamalla juuri ne aidot tunteet, jotka tekee meistä kaikista yksilöitä omine vikoineen, ajatuksineen ja pilaavat mitä me oikeasti olemme.

Elämän tarkoitusta on kai pohdittu aikojen alusta asti eikä siihen kukaan ole mitään
kuningasideaa löytäny, se sinun pitää löytää itse tutustumalla itseesi. Yleensä yhteilöllisyys eli löytää saman henkisia ihmisiä joiden kanssa jakaa ajatuksia, nauttia yhteisistä hetkistä jne ja varsinkin ILMAN LÄÄKKEITTÄ. Lääkitykselle on oma osuutensa oikeasti mielisairaille harhoineen jne.

Eli pidät elämästi kiinni, opiskelet, vietä aikaa ystävien kanssa jne, älä eristäydy ja heitä elämääsi pois jollain lääkkeillä. Pääasia on, että sinulla perustat kunnossa juurikin ammatti ystäväpiiri jne. Siitä on paljon helpompi jo löytää se ja pitää kiinni siitä omaksi tuntemakseen asiasta, kuin olla lääkkeillä itsensä tunteettomaksi turruttanut ihmisraunio. Näin tein itse ja NYT VITUTTAA "tämä on hyvä ja turvallinen lääke, jonka lopetuskin helppoa jollei toimi........... VOI VITTU JOO.

ssri-lopetusoireet googleen, myöskin niiden oikeasti toimivuus jne.

Tulipa kirjoiteltua, mutta nykyään toi ssri, snri, neurolepti ym paska saa tunteet pintaan.

Tässä maassa yhteilöllisyys, toisista välittäminen jne on korvattu lääkkeillä ja meno rupeaa olemaan sen mukaista.. tosta pilleri yksinäisyyteen.. ton otat niin kavereita piisaa jne jne

Olipa avautuminen, mutta kai tämä oli terapiaa itselle (joka sekin muuten aina julkisella ihan vitusta juuri noiden lääke ym asioiden takia) ;D

Tsemppia, hyvin sulle tulee käymään ja löydät oman tarkoituksen eläämääsi.

Kiitti ihan sikana kirjoituksestasi! Mite mä ikinä juvittelinkaan et joku lääke voi pelastaa mun elämän. Pakko yrittää nyt päästä siitä eroon ja sen lopettaminen voikin olla nyt aila helvetillistä. Mun täytyy nyt vaan löytää joku hyvä terapeutti jolla oikeesti kiinnostais auttaa mua..

Ahdistaa vaan nyt lopettaminen, kun vieroitusoireet ovat niin pahat yleensä mitä oon niistä lukenut. Ja ahdistaa elämä ilman lääkettä, sillä tiedän että minut valtaa taas helvetinmoinen ahdistus tätä elämää kohtaan. Periaatteessa oon niinkuin nyt koukussa siihen tunteeseen,kun lääke on lamaannuttanut minut ja osaan olla yksinkin ilman suurta ahdistusta. Ehkä löydän terapian kautta taidon elää tässä hetkessä ja saan parannettua itseluottamustani etten murenisi taas heti pienestä vastoinkäymisestä.

Paljon kelan terapian omavastuu osuus on? Olen kuullut että se olisi 20 euroa. Olen siis 24. Minusta se tuntuu suurelta summasta, kun olen vielä opiskelija.

Kannattaa tutustua riipumattomaan aineistoon "psyykenlääkkeiden" vaikutuksista ja riskeistä. Virallisilta tahoilta tuleva tieto on pahasti markkinointiviestien korruptoimaa, värittämää ja siten vaarallisen virheellistä. Lääkärit sen enempää kuin psykiatrit, psykologeja ja psykoterapeutteja mainitsemattakaan, eivät tiedä aineiden todellisista vaaroista käytännössä mitään.

Kun haluat rehellistä tietoa "psyykenlääkkeistä", lue ainakin yksi seuraavista teoksista:

Deadly Psychiatry and Organised Denial (Peter Gotzsche)
Anatomy of an Epidemic (Robert Whitaker)
Antidepressant Fact Book (Peter Breggin)

Muita suositeltavia kirjoja psykiatriaan liittyen:

Hajalla (James Davies)
Toxic Psychiatry (Peter Breggin)
Mad Science (Kirk, Gomory, Cohen)

Omatoiminen tiedonhaku on välttämättömyys psykiatrian alalla!

Okei pitääpä käydä lainaamassa! Just noi vaarat mulla mietityttää tässä eniten. Voinko mä pilata mun pään kokonaan syömällä jotain mielialalääkkettä. Tai voinko mä nyt tuhota kokonaan tuhota koko aivojärjestelmän toiminnan kokeilemalla toimiiko jokin muu lääke, vai onkohan kaikki mielialalääkkeet samanlaista myrkkyä.

Jos olet fyysisesti terve,sinulla on suuret mahdollisuudet onnistua jatkamaan HYVÄÄ elämää.
Minulla se kävi niin,että kun minua kiusattiin koulussa päivittäin,kotimatkalla ja kotona oli elämä yhtä helvettiä, yritin ajatella koko ajan että "kun minä vielä vähän aikaa kestän, pääsen pois kotoa eikä minulla tarvitse IKINÄ mennä kotiin tai tavata ketään niitä kusipäitä". Olin kyllä tehnyt jo varasuunnitelman,jos en jaksaisikaan- ase ja panoksia oli kotona,joten aivot pellolle vaan.
Jotenkin ehkä helpotti kun tiesin pääseväni joskus pois siitä kidutuksesta,tavalla tai toisella. Jaksoin kuitenkin jotenkin räpiköidä yläasteen läpi, ehkä eniten siihen auttoi oma kissani, joka oli vain minun ja se nukkui vieressäni joka yö. Se tiesi aina jos olin romahtamaisillani ja kulki koko ajan vierellä ja teki läksyt minun kanssa (tosin välillä siitä oli hauska kirjoittaa omia juttuja tarttumalla tassuilla kynään). Yritin kokoajan ajatella, että jos tapan itteni, miten kissalle käy.

Yritä etsiä joku kiinnostuksen kohde. Joku harrastus esim. Urheilu on hyvä, se on mahtava tunne kun on saanut kunnon niin hyväksi,että voi juosta pitkiäkin matkoja ilman että jalat on maitohapoilla. Aseta itsellesi joku realistinen tavoite. Tai ota joku elukka. Pääasia että saat jotain muuta ajateltavaa etkä joudu pyörittämään samoja asioita päässäsi koko aikaa.
Tsemppiä!

Ai niin, mitä itse nuita lääkkeitä olen tuon ajan jälkeen syöny,yhdenkään lopettamisen jälkeen ei ole tullut viekkareita.

Joo itseäni helpottaa kans ajatus siitä, että jonain päivänä tapan itteni ja pääsen täältä pois. Mutta enää en suunnittele tekoa tai ole toteuttamassa, mutta se on eräänlainen helpotuskeino.

Ja urheilu on kyllä se mun juttu, mut siitäkin tullu mulle pakkomielle. Ehkä löydän jonkun muun harrastuksen joka saa viemään mun ajatukset muualle.
Mut hei hyvä vinkkI!