Auts. Tossa on ongelmamme ydin. Ollaan yhdessä oltu nyt kolme vuotta. Meillä menee näennäisesti ihan hyvin, mutta seksi on ollut suorittamista mulle jo liian kauan. Mulle riittäis tässä suhteessa kerran viikossa, toinen haluaisi joka päivä. Kyse ei ole siitä että kumppanini olisi huono rakastaja. En vain halua häntä sillä tavalla, ja minkään uuden kokeileminen ei tuo sitä kiihkoa seksiin koska kyse ei ole tekniikasta tai uusista jutuista.
Toinen asia on sosiaalinen käyttätyminen. Olen huomattavasti sosiaalisempi kun taas toinen ei kaipaa niitä kontakteja (eikä hänellä niitä ole). Tuntuu että viikonloput menee kotona patsastellessa (käyn tosin omissa jutuissani välillä), kun toista ei kiinnosta tehdä oikein mitään (esim. teatterit, konsertit, tanssiminen ei kiinnosta). Itsensä kehittäminenkään ei kiinnosta. Kärvistelee työssä josta ei pidä mutta ei ole valmis tekemään mitään asialle.
Olen ehkä rasittavan kuuloinen joidenkin mielestä, mutta mun piti saada nyt kaikki tää ulos mun systeemistä. Ehkä toivon että mulla ois joku kohtalotoverikin? Että kuulisin jotain muutakin kuin "olet itsekäs paska" tms. Olen todella kiitollinen monista asioista tässä suhteessa. Meillä on samankaltainen elämäntyyli ja arvot. Se yhdistää meitä mielettömän paljon.
Jotenkin vaan mietin tällä hetkellä, että tässäkö se nyt oli? Olen surullinen ja neuvoton.
Toinen asia on sosiaalinen käyttätyminen. Olen huomattavasti sosiaalisempi kun taas toinen ei kaipaa niitä kontakteja (eikä hänellä niitä ole). Tuntuu että viikonloput menee kotona patsastellessa (käyn tosin omissa jutuissani välillä), kun toista ei kiinnosta tehdä oikein mitään (esim. teatterit, konsertit, tanssiminen ei kiinnosta). Itsensä kehittäminenkään ei kiinnosta. Kärvistelee työssä josta ei pidä mutta ei ole valmis tekemään mitään asialle.
Olen ehkä rasittavan kuuloinen joidenkin mielestä, mutta mun piti saada nyt kaikki tää ulos mun systeemistä. Ehkä toivon että mulla ois joku kohtalotoverikin? Että kuulisin jotain muutakin kuin "olet itsekäs paska" tms. Olen todella kiitollinen monista asioista tässä suhteessa. Meillä on samankaltainen elämäntyyli ja arvot. Se yhdistää meitä mielettömän paljon.
Jotenkin vaan mietin tällä hetkellä, että tässäkö se nyt oli? Olen surullinen ja neuvoton.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ootte ehkä itsestään selvyyksiä toisillenne? Saman olen pitkässä suhteessa kokenut..Meillä juttu päättyi eroon mutta molempien elämä sai ihan eri suunnan sen jälkeen, epäsosiaalisesti tuli sosiaalinen kun oli sinkkuna pakko ettei muumioituisi kotiin... Yltiösosiaalinen oppi rauhoittumaan ja kuuntelemaan... Molemmat jotenkin löysi itsensä eron jälkeen, parisuhde puudutti kaiken.. Jos oltais oltu tällaisia suhteessa, ei olisi ollut tarvetta erota.
En ole mitenkään yltiösosiaalinen mielestäni, vaan enemmänkin omissa oloissani viihtyvä. Kaipaan kyllä sosiaalisia kontakteja ja menen juttuihin joissa on ihmisiä - mutta otan myös oman aikani. Mies ei ole koskaan ollut sosiaalinen, ei edes ennen minua vaikka on ollut sinkku todella kauan ennen seurusteluamme. Mietin lähinnä, voiko erilainen sosiaalinen käyttäytyminen olla syynä tähän erilleen ajautumisen tunteeseen.
Kohtelemma toisia hyvin, ja rakastan häntä, mutta en tiedä olenko enää rakastunut. Sehän tässä onkin, että kaikki on tavallaan hyvin, mutta ei kuitenkaan ole.
Entä jos sinulla on jokin mielikuva siitä kuinka asiat PITÄISI olla, ja keskityt sitten ajattelussasi pohtimaan juuri tuota, toteat että kyllä! juuri se rakastumisentunne puuttuu?
Siis ratkaisu olisi se, että vaihtaisit tapaa ajatella.
Tuo iänikuinen rakastumisjuttu! Eihän ole normaaliakaan olla jatkuvasti rakastunut. Suhde muuttuu.
Siinä, että odottaa elämältä jatkuvaa rakastumisen tunnetta, on jotain keskenkasvuista. Rakastuminen on vain pelkkä ohimenevä tunnetila. Jotkut ovat todenneet että se on psykoosiin verrattava häiriö, tosin normaali sellainen. Se paranee ajan kanssa itsestään ja niin pitääkin olla. On suuri asia, jos se muuntuu rakkaudeksi. Ja niinhän teille on käynyt!
Rakastumisen tunteessa on jotain jännittävää, kiihdyttävää, ja kaikki arkinenkin muuttuu juhlaksi. Maailmasta tulee värikylläinen. Mutta kun tuo muuntuu rakkaudeksi, elämä palautuu arjeksi, tasaiseksi, järkeväksi, ja maailma saa takaisin harmaan eri sävyt.
Itseasiassa ihminen ei kestäisi jatkuvaa, mieltä kuohuttavaa rakastumisentunnetta. Psyyke ei kestäisi. Sen kuuluukin olla värikäs saippuakupla joka on ilmaa täynnä ja joka poksahtaa rikki. Niin että älä kaipaile sitä. Elämän kuuluu olla antoisaa arkea!
Ei puolisoiden tarvitse olla samanlaisia. Jos mies ei kaipaa sosiaalista kanssakäymistä, ja sinä kaipaat, niin mene ja tapaa ihmisiä. Tehän olette erillisiä ihmisiä.
Niin ja entä jos aloittaja puhuu juuri siitä kiihkeän rakastumisvaiheen puuttumisesta? Sehän on juuri sitä kipinää.
En mielestäni niinkään mieti miten asioiden pitäisi olla vaan mitä minun pitäisi tuntea. Ajattelen että joka päivä eikä edes viikko välttämättä tunne rakkautta kunppaniaan kohtaan, tärkeämpää on se, palaako se tunne. Toistaiseksi se tunne on palannut, mutta koko ajan laimeampana. Rakastan häntä ihmisenä, mutta en tiedä rakastanko häntä miehenä ja kumppanina. Tuntuu pahalta kirjoittaa näin mutta näin se taitaa olla. Hän on äärettömän ihana ihminen. Hälytyskellot kuitenkin soivat koska seksi ei ole enää aikoihin tuntunut yhtään miltään ja tietyt asiat siinä on alkanut jopa ällöttämään.
Tuota hullaantumista en kunppaniani kohtaan koskaan kokenut, mutta oli kylläkin ihastusvaihe.
Ei minua itsessään kumppanini epäsosiaalisuus vaivaa. Minua vaivaa se, että joudun kannattelemaan häntä sosiaalisissa tilanteissa ja hän ei pidä siitä että minulla on omat menoni - haluaisi että vietän enemmän kotona aikaa. En ole kuitenkaan koko ajan jossain, joten koen tämän aika ärsyttävänä. Mutta tää onkin jo toinen tarina.