Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. 2 Piet. 1:2.
Kavahtakaa te elävät kristityt, ettette käy uneliaiksi, ettette kokonaan nuku, pysähdy juoksussanne ja kuole! Kasvakaa uskossa ja Kristuksen tuntemisessa, rakkaudessa, jumalisuudessa, niin että saisitte yhä enemmän taivaallista mieltä, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Jos joku sanoisi: »Minulla on aivan riittävästi uskoa, tarpeeksi rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, yllin kyllin rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä», niin me kauhistuisimme sellaista sieluntilaa, sellaista pimeyden voimaa, sellaista suruttomuutta ja lumoustilaa.
Mutta vaikkapa kristitty ei puhuisikaan näin, niin on se vaara tarjona, että hän kuitenkin sydämessään ajattelee samaa: »Minulla on riittävästi uskoa, rakkautta ja jumalanpelkoa!» Jollei kristitty ollenkaan huolehdi näiden armolahjojen omistamisesta, eivät asiat ole oikealla kannalla.
Kasvaminen Jumalan armossa on niitä asioita, jotka panevat meidät koetukselle ja paljastavat sieluntilamme paremmin kuin luulemmekaan. Toiset tuntevat piston sydämessään näitä asioita tutkiessaan. »Kasvanko Jumalan armossa», huokaavat he. »Näenhän selvästi itsessäni taantumusta.» Toiset taas lukevat sanaa, jossa teroitetaan kasvamista Jumalan armossa, mutta lukevat sen, vaan tutkien, sitä sydämeen painamatta. Tässä toteutuvat Lutherin sanat: »Ne, joiden tulisi pelätä, eivät pelkää, mutta joiden ei tulisi pelätä, pelkäävät.»
On olemassa pimeyden valta, joka viettelee sielun niin huolettomaksi, kovaksi ja paatuneeksi, ettei se tunne mitään, ei pelkää mitään, ei anna minkään vaikuttaa itseensä. järjellään hän vain käsittelee näitä asioita. Oletkohan sinä langennut tuohon viettelykseen, sinä, joka pidät itseäsi kristittynä ja kuulet Herran Kristuksen huutavan: »Joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen» mutta »vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen!» Et ole huolissasi, vaikka et päiväkausiin ole huolehtinut kasvamisestasi ja vaikka Kristuksen vakavat sanat eivät painu sydämeesi. Eikö siis sydämessäsi asu sitä viettelystä? Miksi juuri sinä olisit vapaa kaikesta perkeleen viettelyksestä? Miksi eivät pimeyden henkivoimat ahdistaisi sinuakin? Olisiko perkele jo muuttunut hyväksi tahi kuollut? Ajattele, kun jo Herran omat sanat näin vakavassa asiassa eivät ollenkaan liikuta sinua!
Tosikristityt, jotka eivät ole vaipuneet uneliaisuuteen, ovat huolissaan, jos eivät huomaa itsessään kasvamista. Heillä on silloin Herran pelon Henki sydämissään. Silloin ovat he hänen johtamiaan, ja kaikki voi tulla korjatuksi.
Luther sanoo: »Uskonelämässä ei koskaan ole pysähdystä , joko se kasvaa tahi vähenee, ja jollei näin tapahdu, niin ei usko olekaan elävä, vaan ainoastaan kuollut sydämen luulo Jumalasta.» Tämä koskee armonelämää kokonaisuudessaan sydämessä: uskoa, rakkautta, Herran pelkoa ja se on mieleen pantava huomautus.
Taivaallisen Isän istuttamat taimet tarvitsevat hengellistä ravintoa ja hoitoa. Ne ovat kokonaan riippuvaisia siitä, ja sen takia ne aika ajoin elpyvät, toisinaan taas kuihtuvat. Se usko, joka ei ole riippuvainen ravinnosta, vaan on aina yhtä vahva, on vain omatekoinen, kuollut usko.
Tässä on kuitenkin huomattava, että tuolla yleisellä, suruttomalla uskolla on se tunnusmerkki, ettei se ainoastaan elä yhtä hyvin ilman kaikkea hengellistä ravintoa, vaan on myös vahvin silloin, kun ei Jumalan sana siihen koske, sillä Jumalan sana juuri häiritsee ja hävittää sen. Mutta nuo hienommat tekopyhät ovat kristittyjen kaltaiset siinä, että heidän uskonsa ja rauhansa on kyllä myös riippuvainen eikä valmis ja vaiheeton, mutta riippuvainen heidän omista uskonnollisista harjoituksistaan, niin että jos he laiminlyövät määrättynä hetkenä lukemisen, rukoilemisen tahi muun hartaudenharjoituksen, tahi jos ovat saaneet jonkin reiän hurskaudenpukuunsa, niin heidän uskalluksensa on häiriintynyt ja rauha palautuu vasta sitten kun uudelleen ovat ryhtyneet laiminlyötyyn hartauden harjoitukseen.
Mutta oikea usko ei riipu itse lukemisesta ja rukoilemisesta sellaisenaan, vaan Kristuksen tuntemisen kasvamisesta tahi heikkenemisestä. Sen takia sanookin apostoli armon ja rauhan lisääntyvän Jumalan ja Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. Se lohdutus ja voima, joka ei ole riippuvainen Kristuksen tuntemisesta, vaan elää omasta itsestään, ei olekaan oikea Jumalan armo, vaan omasta sydämestä kasvava kukka, joka lakastuu, »kun Herran Henki puhaltaa siihen.»
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor11-29.html
Kavahtakaa te elävät kristityt, ettette käy uneliaiksi, ettette kokonaan nuku, pysähdy juoksussanne ja kuole! Kasvakaa uskossa ja Kristuksen tuntemisessa, rakkaudessa, jumalisuudessa, niin että saisitte yhä enemmän taivaallista mieltä, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Jos joku sanoisi: »Minulla on aivan riittävästi uskoa, tarpeeksi rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, yllin kyllin rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä», niin me kauhistuisimme sellaista sieluntilaa, sellaista pimeyden voimaa, sellaista suruttomuutta ja lumoustilaa.
Mutta vaikkapa kristitty ei puhuisikaan näin, niin on se vaara tarjona, että hän kuitenkin sydämessään ajattelee samaa: »Minulla on riittävästi uskoa, rakkautta ja jumalanpelkoa!» Jollei kristitty ollenkaan huolehdi näiden armolahjojen omistamisesta, eivät asiat ole oikealla kannalla.
Kasvaminen Jumalan armossa on niitä asioita, jotka panevat meidät koetukselle ja paljastavat sieluntilamme paremmin kuin luulemmekaan. Toiset tuntevat piston sydämessään näitä asioita tutkiessaan. »Kasvanko Jumalan armossa», huokaavat he. »Näenhän selvästi itsessäni taantumusta.» Toiset taas lukevat sanaa, jossa teroitetaan kasvamista Jumalan armossa, mutta lukevat sen, vaan tutkien, sitä sydämeen painamatta. Tässä toteutuvat Lutherin sanat: »Ne, joiden tulisi pelätä, eivät pelkää, mutta joiden ei tulisi pelätä, pelkäävät.»
On olemassa pimeyden valta, joka viettelee sielun niin huolettomaksi, kovaksi ja paatuneeksi, ettei se tunne mitään, ei pelkää mitään, ei anna minkään vaikuttaa itseensä. järjellään hän vain käsittelee näitä asioita. Oletkohan sinä langennut tuohon viettelykseen, sinä, joka pidät itseäsi kristittynä ja kuulet Herran Kristuksen huutavan: »Joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen» mutta »vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen!» Et ole huolissasi, vaikka et päiväkausiin ole huolehtinut kasvamisestasi ja vaikka Kristuksen vakavat sanat eivät painu sydämeesi. Eikö siis sydämessäsi asu sitä viettelystä? Miksi juuri sinä olisit vapaa kaikesta perkeleen viettelyksestä? Miksi eivät pimeyden henkivoimat ahdistaisi sinuakin? Olisiko perkele jo muuttunut hyväksi tahi kuollut? Ajattele, kun jo Herran omat sanat näin vakavassa asiassa eivät ollenkaan liikuta sinua!
Tosikristityt, jotka eivät ole vaipuneet uneliaisuuteen, ovat huolissaan, jos eivät huomaa itsessään kasvamista. Heillä on silloin Herran pelon Henki sydämissään. Silloin ovat he hänen johtamiaan, ja kaikki voi tulla korjatuksi.
Luther sanoo: »Uskonelämässä ei koskaan ole pysähdystä , joko se kasvaa tahi vähenee, ja jollei näin tapahdu, niin ei usko olekaan elävä, vaan ainoastaan kuollut sydämen luulo Jumalasta.» Tämä koskee armonelämää kokonaisuudessaan sydämessä: uskoa, rakkautta, Herran pelkoa ja se on mieleen pantava huomautus.
Taivaallisen Isän istuttamat taimet tarvitsevat hengellistä ravintoa ja hoitoa. Ne ovat kokonaan riippuvaisia siitä, ja sen takia ne aika ajoin elpyvät, toisinaan taas kuihtuvat. Se usko, joka ei ole riippuvainen ravinnosta, vaan on aina yhtä vahva, on vain omatekoinen, kuollut usko.
Tässä on kuitenkin huomattava, että tuolla yleisellä, suruttomalla uskolla on se tunnusmerkki, ettei se ainoastaan elä yhtä hyvin ilman kaikkea hengellistä ravintoa, vaan on myös vahvin silloin, kun ei Jumalan sana siihen koske, sillä Jumalan sana juuri häiritsee ja hävittää sen. Mutta nuo hienommat tekopyhät ovat kristittyjen kaltaiset siinä, että heidän uskonsa ja rauhansa on kyllä myös riippuvainen eikä valmis ja vaiheeton, mutta riippuvainen heidän omista uskonnollisista harjoituksistaan, niin että jos he laiminlyövät määrättynä hetkenä lukemisen, rukoilemisen tahi muun hartaudenharjoituksen, tahi jos ovat saaneet jonkin reiän hurskaudenpukuunsa, niin heidän uskalluksensa on häiriintynyt ja rauha palautuu vasta sitten kun uudelleen ovat ryhtyneet laiminlyötyyn hartauden harjoitukseen.
Mutta oikea usko ei riipu itse lukemisesta ja rukoilemisesta sellaisenaan, vaan Kristuksen tuntemisen kasvamisesta tahi heikkenemisestä. Sen takia sanookin apostoli armon ja rauhan lisääntyvän Jumalan ja Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. Se lohdutus ja voima, joka ei ole riippuvainen Kristuksen tuntemisesta, vaan elää omasta itsestään, ei olekaan oikea Jumalan armo, vaan omasta sydämestä kasvava kukka, joka lakastuu, »kun Herran Henki puhaltaa siihen.»
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor11-29.html
Vastaukset 2
Vanhimmat
Koska siis armonelämä aina joko kasvaa tahi kuihtuu, niin onhan arveluttava asia, jos emme siihen kiinnitä huomiota, vaan elämme huolettomina välittämättä siitä. Sillä jos armonelämä kuihtuu, kuolee se lopulta. jollei pikaista muutosta tapahdu. Jos armonelämää jonkin aikaa on huonosti hoidettu ja se on heikennyt, niin on se pian herätettävä, virkistettävä ja vahvistettava jottei se kokonaan kuolisi.
Amen.