Miksi edes synnyin?!

Kysymys pyörii mielessä usein.

Mulla on työpaikka ja elämässäni pitäisi muutenkin olla asiat hyvin ja niin kaikki varmasti uskovatkin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä miten ahdistunut olen. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoa enkä ole kertonut siitä kellekkään koska en usko että kukaan ymmärtää. En oikeasti usko että kukaan voi ymmärtää kuin ehkä saman ongelman kanssa kamppailevat.

Sos tilanteiden pelon takia mm. arvuuttelen toisten mielipiteitä minusta ja ne ovat lähes aina negatiivisia, tuntuu että kaikki aina vahtaavat ja kyttäävät jokaista liikettäni, olen usein todella jännittynyt ihmisten joukossa, en pysty syömään kuin läheisimpieni seurassa. Töissäkin olen ollut jo 2v töissä enkä ole kahvitauoilla ikinä syönyt mitään, joka on herättänyt ihmetystä.

Keskityn niin paljon itseeni ja miltä näytän muiden silmissä. Punastun myös tositosi herkästi ja toivon aina että en muuttuisi punaiseksi mutta aina siinä niin käy ja se on hirveintä mitä tapahtuu. Lisäksi että joku sattuu kysymään miksi olen niin punainen..

Olen miettinyt mistä tämä kaikki johtuu ja miksi minulle on koitunut tälläinen maanpäällinen helvetti! Elämäni on niin toivotonta. Samalla kun ihmiset ahdistavat niin samaan aikaan kuitenkin haluaisi kovasti tehdä enemmän tuttavuutta heidän kanssaan. Mutta en tiedä miten. Se on tuskaista. Poikakaverikin olisi joskus kiva mutta tässä tilanteessa aivan mahdotonta.

Lääkäriin tms. en uskalla ottaa yhteyttä koska pelkään että ne antavat mulle lääkkeitä tai laittavat mut hoitoon, terapiaan tms. Lääkkeitä pelkään siksi että jos joskus minulle tulisikin niin ahdistunut ja kamala olo että ottaisin yliannostuksen ja alkoholia. Pelkään myös työpaikkani puolesta.
Mutta tässäkin asiassa samaan aikaan tuntuu että lääkkeet ja terapia olisivat ainut vaihtoehto että saisin elämänlaatua parannettua. En vain oikein osaa nauttia elämästä tälläisenä kuin olen ongelmani kanssa.