Jokainen Joulu narsistin jälkeen on ollut ihanampi ja ihanampi.
Tulen kodista, jota hallitsi narsistinen vanhempi ja päädyin yhteen pesunkestävän narsistin kanssa.
Joulut olivat toisista huolehtimista, pahaa oloa...
Nyt kun olen yksin, niin Joulut on ihan mukavia, kärsimyselementti on poissa. Pari vuotta sitten en pystynyt käsittämään, miksi jotkut yksinäiset masentuivat Jouluna tai miksi se oli heille niin vaikeaa aikaa.
Teen aika paljon vapaaehtoistyötä ja juttelin Joulun kynnyksellä yhden itsekeskeisen ihmisen kanssa, jonka elämältä on pudonnut pohja pois. Hänelle Joulut olivat olleet juhlaa ja hänet oli lellitty piloille ...ja Joulun tulo herätti hänessä muistoja ja hän ymmärtää ettei ole enää tuollaista, ei ole enää ihmisiä, jotka paapoisi häntä...
Itse en muista yhtä ainoaa positiivista Joulumuistoa, en lapsuudesta, en parisuhteessa (jos ei oteta mukaan sitä tunnetta kun sain antaa jollekin jotain, sain jonkun toisen iloiseksi).
Ehkäpä siksi Joulut ovat minulle nykyään helppoja ja mukavia.
Tulen kodista, jota hallitsi narsistinen vanhempi ja päädyin yhteen pesunkestävän narsistin kanssa.
Joulut olivat toisista huolehtimista, pahaa oloa...
Nyt kun olen yksin, niin Joulut on ihan mukavia, kärsimyselementti on poissa. Pari vuotta sitten en pystynyt käsittämään, miksi jotkut yksinäiset masentuivat Jouluna tai miksi se oli heille niin vaikeaa aikaa.
Teen aika paljon vapaaehtoistyötä ja juttelin Joulun kynnyksellä yhden itsekeskeisen ihmisen kanssa, jonka elämältä on pudonnut pohja pois. Hänelle Joulut olivat olleet juhlaa ja hänet oli lellitty piloille ...ja Joulun tulo herätti hänessä muistoja ja hän ymmärtää ettei ole enää tuollaista, ei ole enää ihmisiä, jotka paapoisi häntä...
Itse en muista yhtä ainoaa positiivista Joulumuistoa, en lapsuudesta, en parisuhteessa (jos ei oteta mukaan sitä tunnetta kun sain antaa jollekin jotain, sain jonkun toisen iloiseksi).
Ehkäpä siksi Joulut ovat minulle nykyään helppoja ja mukavia.
Vastaukset 49
Vanhimmat
Minullakin on läheisriippuvainen ja narsistinen äiti. Joulu olivat aina "äidin" jouluja, hän teki aina kaiken eikä koskaan hyväksynyt muita perheenjäseniä edes tekemään, vain hän itse. Joulut olivat todella ahdistavia, kuin äiti olisi aina orjatappura päässä ristiinnaulittu. Uskovaisia emme olleet. Äidin uskominen oli vielä paljon lapsellisempaa ḱuin oikean uskovaisen, mutta uskovainen hän ei ollut. Äidin mieli ei kyseenalaistanut koskaan mitään, ei uskontoa eikä sitä olisiko hänessä mahdollisesti jotain vikaa. Ei koskaan kyseenalaistanut sitä että mahdollisesti hän olisi itse väärässä. Mitään mukavaa joulumuistoa ei äidin kanssa joulusta ole, jos muistelee. Hän ei tehnyt joulua meidän takia vaan itsensä takia, hän sai aina sitten sanoa että hän teki sen taas. Siksi jouluista jäi mieleen että se oli äidin juhla, niinkuin tietysti kaikki muutkin juhlat eihän se pelkästään joulu riittänyt.
Nyt en pidä yhteyttä, enkä toivota hyvää joulua tai syntymäpäiviä tms. Kun tuollaisesta sairaasta ihmisestä pääsee eroon, tuntuu ettei koskaan halua palata siihen samaan. Kaikki alkaa muuten hetkessä uudelleen, sairaus ei parane.
Vaikka kaikki näytti sille varmaankin muista että siinä rakastava perheenäiti leipoo perheelleen pipareita, ei se ihminen välittänyt meistä ensinkään. Äidiltä se joulukin oli vain suorittamista jonka tekemisenén hän itse sai vain osallistua ja joka siten vei toisilta sen vähäisimmänkin nautinnon eikä rakentanut perheeseen minkäänlaista yhteenkuuluvuutta. Täysin tunteetonta vaikka näyttää päinvastaiselle.
Ja olinkin oikeassa, äitini hakee itselleen sitten muiden perheiden sijaislapsia, joita hän hellii ja huolehtii, tekee pipareita ja kaikkea hyvää. Niillä lapsilla on kyllä oikeat äidit(ja varakkaat) jotka huolehtivat lapsista oikeasti, mutta minun äitini on heille 'pipari-äiti' joka tuo karkkia ja herkkuja. Siivoaa, tiskaa ja lakaisee. Siten hän kuin osoittaa muille kuinka hyvä äiti hän olisi, aina vain saisi karkkia ja makeita. Hän tykkää kun vieraat häntä kehuvat, se on hänen palkkionsa. Hän sanoo että hänen omat lapsensa olivat kiittämättömiä, vaikka saivat pipareita, äitini ei nähnyt että oma lapsi ei osannut olla piparista kiitollinen, kuin söi sen kotonaan todella ankeissa oloissa. Muu kurjuus peitti sen.
Äitini ajatus kuin oli että vaikka lapsella olisi kuinka kurjaa ja huonoa kotona, niin kun lapsi saa karamellin suuhunsa, kaikki on silloin hyvin. Niille oikeasti kurjille ja huonoille olosuhteille ei tarvitse tehdä koskaan mitään. Äiti ei välittänyt niistä lainkaan. Se oli kuin kidutusta, ajattelen jälkeenpäin. Sama kuin tarjoilisi vain karamellejä lapsille uppovassa laivassa eikä välittäisi lasten pelastamisesta lainkaan. Joko sellaisen ihmisen täytyy olla äärimmäisen julma tai täydellisen tietämätön idiootti.
En tiedä että moniko ulkopuolinen on tajunnut ettei tuollaisesta äidistä oikeasti ole vastuuseen, leipomalla ei kaikkia asioita saa hoidettua. Sellaiseen rooliin äitini sopii todella hyvin, piikatytöksi toiseen perheeseen tekemään taloustöitä isäntäväelle, mutta ei omaan perheeseensä emännäksi kantamaan vastuuta. Äitini sai aina nauttia antamisesta mutta lapsen antamaa lahjaakin hän aina väheksyi, aivan kuin varmistaakseen sen ettei antajalle vaan tule hyvä mieli..ja onnistui kyllä aina siinä. Antaja tunsi itsensä mitättömäksi ja merkityksettömäksi.
Äitini näkemys äidille kuuluvista tehtävistä perheessä ovat vain kotitaloustyöt ja siinä ne kaikki. Kaikki saa kantaa vastuun omasta itsestään itse ja tulla toimeen omillaan. Hän ei puolusta lasta vaan menee siinä tapauksessa aina lasten kiusaajien puolelle, koska heitä on enemmän ja hän seuraa aina enemmistöstä koostuvaa laumaa. Hän tekee vääryyden siinä lapselle, mutta hän tuntee olevansa joku kun on enemmistöporukassa vähäisempää kiusaamassa. Hän pelkää asettua puolustamaan koska hän itse saattaisi siinä ryvettyä, eikä hän uskalla koskaan kyseenalaistaa enemmistön mieleipidettä vaikka se olisi kuinka väärä tahansa. Hän uskoo että sininen väri on punaista kuin suurempi joukko niin sanoo, hän pitää elämää sellaisena että ihminen päättää yksinomaan elämäntilanteista eikä elämä tuo niitä ja ja ihmisen pitäisi toimia.
Sellainen oli äitini, joka enää ei ole äitini.
Kiitos, olipa syväluotaava kirjoitus narsistin lapsen elämästä. Joskus sitä olen minäkin, saanut joululahjat joulun jälkeen, postissa takaisin. Oli tosi ikimuistoinen ja loukkaava kokemus. Ja narsistivanhempi ei todellakaan välitä pätkääkään omista lapsista, tai lapsenlapsista. Mutta hänelle on (varakkaan) tuttavaperheen *varalapset* suuria palvonnan kohteita. Todella kaavamaista tämä narsistin elämä ja käytös.
Onkohan se niin, että narsistin kokeneet ihmiset eivät koe "yksinäisyyttä" helvettinä ollenkaan, pikemminkin taivaallisena rauhana ja harmoniana, mikä on pikemminkin pyrkimys?
Yksinäisyys johtuu minunkin kohdallani siitä että narsistinen äitini 'tukki' elämän täysin siinä vaiheessa kun olisi ollut aika esim. perustaa perhe. Äitini oli läsnä kaikkialla ja tunkeutui aina joka asiaan, joten se oli se oikea maanpäällinen helvetti. Elämässä oli vain äiti-äiti-äiti-äiti, kaikkialla mihin katsoit näkyi äiti. Ainoa mahdollisuus elämässä silloin olisi lähteä, mutta minäkin olin tilanteessa jossa kannattelin äitiäni niin ettei hän putoaisi, eikä lähteminen tule mieleen. Talutin sokeaa. Minä olin uppoavassa laivassa äitini kanssa ja minä pelastin oikeasti häntä ja hän nauttii saamastaan huomiosta. Hän teki sen tietämättäni tahallaan. Se täytyy vain hyväksyä, että se elämä joka meillä olisi jos narsistinen olisi ollut ei-narsistinen, ei tule meille koskaan. Narsistinen vanhempi muuttaa kokonaan lapsen elämän, se pakottaa sen elämän tiettyyn muottiin tiettynä aikana, jolloin ne peruselementit jotka elämään kuuluisivat tulla. Ainoastaan van siksi että narsistinen äiti saisi hetken hyvää, hän nauttii vallastaan mutta ei ajattele, että hän tuhoaa sen elämän joka lapselle kuuluisi.
Elämään narsistisen kanssa verratuuna yksinäisyys on parempi vaihtoehto. Ja kun luottamus ihmisiin häviää, minäkään en usko kukaan haluaa olla minun kanssani vilpittömästi, vaan siinä takana on joku pirullinen temppu. Äitini opetti sen omilla tavoillaan, hän teki aina niin.
Oma valinta tottakai, jos pitää valita elääkö narsistisen äidin kanssa vai yksin, niin yksin. Vaikka elämä silloinkin on vaillinaista. Jos olisi vilpitön ihmissuhde tai yksinäisyys niin tottakai ihmissuhde olisi silloin nro1. Mutta koska en luota ihmisiin enkä silloin halua ketään lähelleni 'juonimaan', olen ennen silloin yksin.
Sanotaanko että narsistisen uhrista tulee kuin kitukasvuinen bonzai. Se pakotetaan kasvamaan sellaiseksi, sen annetaan kasvaa vain tietyistä paikoista tiettyyn suuntaan ja estämällä kasvu muihin suuntiin. Minkäs se puu sille enää mahtaa, suurta puuta siitä ei koskaan tule, on vain sen pakotettu elämä.
Bonzai todella olisi narsistisen äidin lasta kuvaava nimikkopuu.
Samanlainen kokemus minullakin äidistä nuorena aikuisena ja nyt keski-ikäisenä pidän yksinäisyydestä ja haaveeni ovat paljon liittyneet yksinäisyyden saavuttamiseen.
Minua ahdistaa kun vieläkin, jos yritän ajatella jotakin miestä, niin aina ilmestyy sinne äidin ja isän kuva luuraamaan ja vahtimaan ja tärkeilemään. Hyvin epämiellyttävää.
Hyvä kirjoitus.
Kirjoituksesi sai minut miettimään kuinka paljon vihaa minulla itselläni vielä on sisällä käsittelemättä.
Kertomasi oli kuin kopio minun lapsuudestani...
Vaikka olen jo kohtuullisen pitkällä oman paranemiseni kanssa, niin huomaan aina välillä edelleen omaavani jotain äitini käytösmetkuja.
Yritän päästä niistä irti ja yleensä aiheen käsittely itsenäisesti auttaa (tai ainakin näin itse näen tilanteen).
Narsisti kokoaa perheen jouluilonkin vain kokonaan itselleen. Sitä iloisempi narsisti on, mitä synkempiä muu perhe on. Narsisti saa kusettaa muita ja muut joutuvat tyytymään siihen koska ovat vallan alla. Narsisti on silloin onnellisimmillaan, se vasta on narsistin arvoista elämää, hänelle kaikki, muille ei mitään.....
Joulu oli kuin lasinsirpaleilla kävelyä.
Piti olla samassa tilassa ihmisen kanssa, joka tuhosi kaiken, joka ei sallinut edes väärää ajatusta. Ihmisen joka esitteli vuolaasti omaa marttyyriuttaan, haukkui kaikki muut, teki pilaa muiden tunteista/ajatuksista ja hyökkäsi verbaalisesti kaikkeen pieneenkin asiaan, joka ei ollut mieleen.
Sitä oppi olemaan hiljaa, piiloutumaan vaikka olikin paikalla.
Joulun paras hetki oli se kun pääsi lopulta yksinäisyyteen ja turvaan omaan mielikuvitusmaailmaan. Joulun tuttu tunne oli se ahdistus, joka oli jo ihan fyysistä kipua ja halu kuolla.
Parisuhde oli sitten suoraa jatkumoa. Joku ulkopuolinen olisi varmaan huutanut äänensä käheäksi, jos olisi nähnyt mitä "meidän kotona" seinien sisällä tapahtui. Itse oli sille täysin sokea kun ei ollut mitään käsitystä normaalista.
Kuulun Kirkkoon (toisin kuin vanhempani) ja minulla ei ole vaihtoehtoa, minun oli pakko antaa anteeksi, vaikka silloin en ollut sisältä valmis siihen. Vaikka välillä edelleen tunteet pulpahtaa pintaan, niin olen sen ansiosta päässyt eteenpäin ja asioista jo monella tavalla yli (anteeksianto ei ole unohtamista, anteeksianto ei vääryyden hyväksymistä, anteeksianto ei anna toisille lupaa tehdä sitä uudelleen...). Sairas ihminen ei kestä sitä kun joutuu vastuuseen ja seinän eteen tekojensa takia.
Sairaan vanhempani oli helpompi kieltää minua enää ottamasta yhteyttä kuin käsitellä tekojaan. Ette usko kuinka vapauttavaa se oli :-)
Sain viestejä ystäviltäni, joista viimeinen tuli puoli tuntia sitten, minulla on loistava Jouluateria, olin jo Kirkossa ja huomenna menen uudestaan, kohta katson hyvän elokuvan ja syvennyn sudokuun.
Joulu on upeaa aikaa olla yksin :-)
Jotain samanlaista oli minunkin lapsuudessani. Olen iloinen, että olet löytänyt Jumalan, kuten minäkin - silloin on helpompi antaa kaikki kärsimykset anteeksi.
Vain Jeesuksen vuodattaman rakkauden kautta, anteeksianto on täydellisesti mahdollista! Siunausta sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!
"juttelin Joulun kynnyksellä yhden itsekeskeisen ihmisen kanssa, jonka elämältä on pudonnut pohja pois. Hänelle Joulut olivat olleet juhlaa ja hänet oli lellitty piloille ...ja Joulun tulo herätti hänessä muistoja ja hän ymmärtää ettei ole enää tuollaista, ei ole enää ihmisiä, jotka paapoisi häntä... "
"Itse en muista yhtä ainoaa positiivista Joulumuistoa, en lapsuudesta, en parisuhteessa "
Vaikka sinä itse et muista niin moni muu muistaa. Voitko mestaroida arvostellen muiden elämää ja millä perusteella?
"ja Joulun tulo herätti hänessä muistoja ja hän ymmärtää ettei ole enää tuollaista, ei ole enää ihmisiä, jotka paapoisi häntä... "
Käyttämäsi kieli kertoo mitä tunnet tuota lähimmäistäsi kohtaan. Oletko oikeanlaisessa jouluhengessä sittenkään?
Voimia sinulle kipuamaan eteenpäin, jos haluat tervehtyä.
Muiden madaltamiseen ja kadehtimiseen en toivota onne enkä voimiakaan.
Sinä arvostelet toisia kirjoittajia, heidän kirjoituksiaan Jouluaattona...
Ja samaan hengenvetoon kehtaat puhua Joulun hengestä?
...syyllistäen toisia.
Onnittelen, olet löytänyt palstasi.
Johanssonmadam on AIVAN oikeassa,mutta sellainen joka ei ole narsistihelvetissä elänyt ei sitä tietenkään näe. Jouluja vain,toivottavasti tänä vuonna mahdollisimman harva lapsi sai turpaansa tai seurasi sellaista :)
"Ja samaan hengenvetoon kehtaat puhua Joulun hengestä"
Kehtaan puhua. Kasvakaa, kun kuvittelette olevanne jo riittävän viisaita, hakekaa viisautta lisää. Riittävä viisaus on vain väliaikainen seisake.
"Itse en muista yhtä ainoaa positiivista Joulumuistoa, en lapsuudesta, en parisuhteessa "
Niin jäin miettimään tuota ja myös mainittua joulun henkeä, mistä se muodostuu. joulu on herkää aikaa, se tuo helposti mieleen muistoja, siihen ladataan paljon odotuksia, yksinäisyys korostuu...
Tuossa aloittaja kertoi ihmisestä jolla oli hyvät muistot lapsuuden jouluista , mutta ihminen kuitenkin ymmärtää ettei sitä aikaa enää saa takaisin, ei voi palata lapsuuden jouluihin, ei ole vanhempia paapomassa...
Eikö tuo sama ymmärrys voisi olla mahdollista heille, joiden muistot ei ole niin hyviä, olisko mahdollista että hekin voisivat saavuttaa saman ymmärryksen, ettei enää ole vanhempia/entistä puolisoa, että on mahdollista luoda se omanäköinen joulu itse, josta jää hyviä muistoja ilman että vanhemmat/entinen puoliso/vaille jääminen kulkee mukana joulusta jouluun
Vaikka toki vanhempi omalla tavallaan aina mukana onkin, jotain hänestä on varmaan meissä itsessämmekkin halusimme tai emme ja hän on ollut suurelta osalta vaikuttamassa siihen millaisia aikuisia meistä kasvoi
Jotenkin vaan ajattelen, että päästääkseen eteenpäin, pitäisi kyetä tekemään sovinto menneisyytensä kanssa, hyväksymään että niin oli silloin, niille asioille/tapahtumille ei voi mitään.
Uskoisin, että kun palaa joulu muistoihinsa niin etsivä löytää niitä hyviäkin hetkiä myös jouluistakin jos keskityy siihen mitä oli, eikä niihin asioihin mitä vaille jäi. on hyvin vaikea uskoa, että pelkkää kurjuutta kellään on ollut 24/7 näihin päiviin asti...
Itse jäin miettimään näitä lukiessani, että edesauttaako se joulun hengen syntymistä jos valmistuu jouluunsa muistelemalla kokemiaan vääryksiä, vuosien jopa vuosikymmenien takaa, pakostakin tulee mieleen sana katkeruus...
http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori
Tulipa kovin yksinäinen Joulu. Ketään ei kiinnostanut. Kaikilla oli "kiire". Kaikki lahjani toisille ovat vielä kaapissa, ja itse en saanut yhtään.
Tällaisina hetkinä ymmärrän, miksi minusta tuli narsistin uhri. Minä aina toivon, että edes joku välittäisi. Edes narsisti.
Voi sua, toivot, että vaikka edes narsisti välittäisi. Ei narsistikaan oikeasti välitä kenestäkään. Hän ainoastaan mielistelee mahdollista kohdettaan hetkellisesti, saavuttaakseen haluamansa hyödyn. Itse olen ollut narsistivanhemman loukkauksien kohteena koko ikäni. Kärsimyshistoria on kivikkoinen ja pitkä. Ei hän tule koskaan muuttumaan paremmaksi, näillä mennään.
Tiedän kyllä, ei narsisti välitä. Nykyisin osaan jo erottaa hänen näytelmänsä ja oikean minänsä. Ja se oikea minä on täydellinen ihmishirviö. Onneksi ei tarvitse paljoa nähdä.
Lämmin jouluhalaus kohtalotoverille...Älä sure,pian alkaa jälleen arki :) ja saa unohtaa ongelmansa tekemiseen edes hetkeksi :)
"Itse olen ollut narsistivanhemman loukkauksien kohteena koko ikäni. Kärsimyshistoria on kivikkoinen ja pitkä. Ei hän tule koskaan muuttumaan paremmaksi, näillä mennään."
Niin, jossain sanottu "kärsi, kärsi sitä kirkkaamaan kruunun saat". Siitä en tiedä/osaa sanoa, onko se kruunu sen arvoinen...
Mutta tuohon lainaukseen liittyen, ajattelet, että elämäsi on tuota, eikä tule koskaan muuttumaan. Pakostakin jää miettimään, että onko nimenomaan kärsimys sinun lajisi, koet sen omaksesi
En ole täällä leimaamassa enkä diagnosoimassa ketään, mutta tekee mieli kysäistä, oletko tutustunut aiheesen ohutnahkainen narsisti?
Ymmärrän jotenkin tuon vähän hassun ajatuksen "edes narsisti", koska olen sortunut vähän samanlaiseen ajatukseen, kun kukaan ei ole välittänyt, olen toivonut, että narsisti välittäisi, vaikkei ajatuksessa oikein ole järkeä.
Tai voi siinä jotenkin olla, että narsistista jotenkin vaistoaa, että hän on onneton ihminen jollainlailla ja siitä tulee joku epärealistinen kohtalotoverin haave.
No itse asiassa olen asunut omillani jo yli 40 vuotta. Joten kysymys on vain ihan (epä)normaalista vuorovaikuttamisesta narsistivanhempieni kanssa. Kun kerran tällaiseen narsistiperheeseen olen lapseksi syntynyt. Ja tämän vuorovaikutuksen yhteydessä tapaamiset ovat olleet hyvin rankka kokemus minulle, vaikka kyseiseen käytökseen olenkin jo vuosikymmenien saatossa tottunut. Se yllättää aina yhtä ikävästi.
Tämä narsistivanhempiongelma kun valitettavasti on tällainen, joka ei välttämättä iän myötä helpota vaan päinvastoin narsistivanhempi voi muuttua "vaarallisemmaksi" vanhetessaan...manipulointi tehostuu jne.
"Ja tämän vuorovaikutuksen yhteydessä tapaamiset ovat olleet hyvin rankka kokemus minulle, vaikka kyseiseen käytökseen olenkin jo vuosikymmenien saatossa tottunut. Se yllättää aina yhtä ikävästi."
Niin äkkiseltään laskien kärsimystiesi on jatkunut kuutisenkymmentä vuotta, kerrot että olet tottunut, mutta silti se yllättää ikävästi, mikä on hieman ristiriidassa tuon tottumuksen vuoksi jos et tarkoita, että olet tottunut kärsimykseesi, kärsimyksestä on tullut toinen luontosi, mutta silti toivot ja petyt yhä uudelleen, vanhempasi ei muutu...
no en tiedä onko asialle enää mitään tehtävissä, kun jos oikein olen ymmärtänyt olette paljon yhteyksissä ja erityisesti tapaamiset koet itsellesi rankoiksi. Mikä varman aiheuttaa stressiä ja kärsimystä niin etukäteen kuin jälkikäteenkin. Pakostakin jää miettimään, että mikä ihme pakottaa aikuisen ihmisen tapaamaan vanhempaansa silloin kun kokee tapaamiset rankoiksi ja ne aiheuttavat kärsimystä...
Nyt käsittääkseni vanhempasi on jo siinä iässä, ettei niitä elivuosia enää niin paljon ole jäljellä, että ehkä jaksat sitte tuohon malliin ns. loppuun asti, kuten itsekin toteat, että " Kun kerran tällaiseen narsistiperheeseen olen lapseksi syntynyt." niin ei muutakaan mahdollisuutta ole...
Äkkiseltään tuntuu, että tavallaan tarvitsette toisianne, vanhempasi kaataa kuorman sinun päällesi ja sinä tottumuksesta kannat sitä vuodesta toiseen pitäen yllä pientä toivon kipinää, mutta joudut aina pettymään, hän ei muutu...
Mutta jäinpä mietimään, miten iso aukko sinun elämääsi sitten jää hänen poismenonsa jälkeen, kun et mitä ilmeisemmin ole kyennyt/halunnut sitä henkistä irtiottoa tekemään ja olet tottunut, että kärsimys on ollut ja on osa elämääsi...
Mikä saattaa viitata, jo mainitsemaani ohutnahkaiseen narsistiin.
"Hän on toisaalta niin samastunut kärsimykseen, että suorastaan hakeutuu sellaisiin tilanteisiin, jossa voi sitä aina uudelleen tuntea. Kärsimyksen kanssa eläminen on hänen mielestään hänen kohtalonsa."
https://narsismia.wordpress.com/
En tiedä onko minun viisasta edes tämmösiä kirjoittaa/pohtiakkaan tässä kohtaa kun tosiaan tilanteesi jo jatkunut niin kauan, ehkä enemmänkin ny kuitenkin osoitan sanani heille, joiden kärsimystie ei ihan niin pitkä ole...
Kun itse ny olen sitä mieltä, että jos aikuisella iällä vanhemman tapaaminen tuntuu rankalta ja aiheuttaa kärsimystä niin lapsella on oikeus ajatella myös itseään ja omaa elämäänsä ja ottaa etäisyyttä, jopa hylätä sellainen vanhempi joka sabotoi lapsensa elämää...
"En tiedä onko minun viisasta edes tämmösiä kirjoittaa/pohtiakkaan tässä kohtaa kun tosiaan tilanteesi jo jatkunut niin kauan, ehkä enemmänkin ny kuitenkin osoitan sanani heille, joiden kärsimystie ei ihan niin pitkä ole..."
Tuohon liittyen, vedän sanani takaisin, eihän se muuttuminen, kärsimystien katkaiseminen ole mahdotonta kuusissakymmenissä olevankaan kohdalla...
No narsisti avio-, tai avopuolisosta voi aina erota totaalisesti, jos on hyvin vaikeaa. Tai narsistityökaverista voi erota, vaihtamalla työpaikkaa jne.
Mutta narsistinen vanhemmuussuhde on vähän eri juttu. Synnytään tahtomatta tähän narsistiperheeseen. Tullaan sen perheen osaksi. Siksi siitä irrottautuminen ei aina ole niin helppoa, kuin ottaisi vain avioeron. Muu suku saattaa painostaa hyväksymään tapahtuneet asiat tjms.
Oletko sinä koskaan kokeillut erota omista vanhemmistasi? Ajattele tätä nyt vain sen eroamisen kannalta, älä puolusta tätä sillä, että sinun vanhempasi eivät mahdollisesti ole narsisteja. Ajattele ainoastaan vain eroamista vanhemmista. Miltä se tuntuu sinusta?
Minä kerroin asuneeni jo useita vuosikymmeniä erossa narsistivanhemmistani. Olevani *lapsellinen* ja jopa nyt jo mummi. Eli vanhemmuuteen minulla on molemmilta osin vertailukohta.
Ja joskus meillä on todellakin pakottavia sytä, jolloin joudumme vielä olemaan vanhempiemme kanssa tekemisissä. Vaikka se harvoin enää tapahtuukin.
"Mutta narsistinen vanhemmuussuhde on vähän eri juttu. Synnytään tahtomatta tähän narsistiperheeseen. Tullaan sen perheen osaksi."
Niin ymmärrän kyllä, sillä lapsuuden perheellä on suuri vaikutus siihen millaisia aikuisia meistä kasvaa. Tavallaan siitä lapsuuden perheestä voi erota fyysisesti, lähteä ovet paukkuen maailmalle, kuten minä aikoinaan tein jo 15 vuotiaana, mutta tavallaan se henkinen irtautuminenkin minulla tapahtui vasta siinä vaiheessa kun avioliittoni veteli viimeisiään ja tajusin miten olin itse elänyt ts. yrittänyt olla kaikin tavoin ns. parempi ihminen kuin äitini, huolehtinut, suorittanut elämää yms.
Tarkoitin ny tässä tuota jonkinlaista henkistä irtautumista, että vaikka fyysisesti silloin tällöin tapaisikin vanhempiaan, tilan puutteen vuoksi ny laitan linkin joissa puhutaan asiasta jota ny tarkoitan
– Suhde ei ole terve, jos aikuinen tytär suostuu olemaan äitinsä vallassa, Saarnilahti-Becker sanoo. Jos tytär antaa äitinsä syyllistää itseään, hän jää suhteessa ikuisesti pikkulapsen rooliin
http://www.menaiset.fi/artikkeli/suhteet/ihmissuhteet/irti_aidin_vallasta_nain_parannat_aitisuhdettasi
Edlleen laitan tämän narsismi aiheisen linkin
"Narsisti ei ole kasvanut aikuiseksi, eikä hän ole irtautunut vanhemmistaan, kertoo Salomaa. Hänen mukaansa narsismin tausta löytyy varhaislapsuuden vuorovaikutuksesta."
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/ihmissuhteet/terve-ja-epaterve-narsismi-ihmis/
Lähtökohtaisesti puhut täällä paljon narsistivanhemmastasi, mutta oletko koskaan miettinyt itseäsi. Tuolla ylhäällä sivuat itssekin narsismin taustaa, kyse on vain (epä) normaalista vuorovaikutuksesta...
Miksi sana vain ja (epä) osiokin sulkeissa, kun yleisesti tiedetään että narsismin tausta löytyy juurkin tuosta vuorovaikutuksesta, sen risiriitaisuudesta, teet niin tai näin, niin et koskaan voi tehdä oikein...
Kysymys kuuluukin, millainen ihminen sinusta tuli, miten tuo kuudenkymmenen vuoden kärsimys on vaikuttanut sinuun ja elämääsi...
Ymmärrän palstalla kirjoittavaa vähän pidemmän aikaa kokenutta "tytärtä".
Ja arvostakin hänen kokemustaan, enkä kehtaisi kauheasti alata neuvomaan, ainakaan ellei ole narsistivanhemmasta lähemmäs sadan vuoden kokemusta.
"Ja arvostakin hänen kokemustaan, enkä kehtaisi kauheasti alata neuvomaan, ainakaan ellei ole narsistivanhemmasta lähemmäs sadan vuoden kokemusta."
Niin hieman jäin miettimään, mitä tarkalleen ottaen arvostat, kokemusta narsistin lapsena olostako ja sitä kautta pitkää kärsimyshistoriaako, kun viittasit tuohon pituuteen...
Niin itse paljon aiheesta lukeneena olen ollut huomaavinani, että nimenomaan ns. kaltoinkohtelevien vanhempien lasten on usein vaikeampi asettaa rajoja/irtaantua vanhemmistaan ns. terveellä tavalla.
Fyysisesti voidan erota, mutta henkisesti se vanhempi kulkee mukana tavalla tai toisella ja siten sillä kaikella on vaikutusta mysö lapseen/siihen millainen aikuinen hänestä kasvaa jos asiaa ei millään lailla tiedosta...
En ole tässä ny neuvomassa vaan enemmänkin herättelemässä pohtimaan, kun ny kuitenkin tiedetään ettei narsistivanhempien perheen lapsista varmaan ihan terve itsetuntoisia lapsia/aikuisia kasva, kyllä se lapsuus ja vielä aikuisenakin narsistin vallan alla oleminen varmasti on vaikuttanut/vaikuttaa vallankin jos tapaamisetkin ovat rankkoja ja suhde vanhempaan koetaan kärsimystienä jolle lopua ei näy...
Niille joilla ei ihan noin pitkää kokemusta ole ja kipuilevat aiheen kanssa olen laittanut noita linkkejä liittyen narsismiin kuin epäterveeseen lapsi-vanhempi suhteesen liittyen ihan vaan sen vuoksi, että on muitakin vaihtoehtoja kuin koko elämän kärsimystie...
http://www.terve.fi/vanhemmuus-ja-kasvatus/77753-onko-pakko-kunnioittaa-aitia-ja-isaa
http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/kaikella-kunnioituksella-irtiottoja-vanhempien-vallasta/
No omasta kokemuksestani tarkoitan lähinnä sitä, että minulla on kokemus, että ne vuosikymmenien kuviot voivat olla aivan uskommatoman monimutkaisia niin, ettei niistä kenelläkään voi olla hajuakaan ja esim. minun pitäisi kirjoittaa vähintään 1000 sivun kuvaus, että voisi syntyä kutakuinkin realistinen käsitys tilanteesta.
Siis kun sellainen narsistinen henkilö ehtii vuosikymmenissä saada aikaan uskomattomia kiemuroita, joissa on mukana lukemattomia henkilöitä jne.
Niin se ei välttämättä ole aivan yksinkertainen irtautumisjuttu ihan vain.
No ei todellakaan ole ihan yksinkertainen *irtautumisjuttu*, irrota narsistivanhemmasta. Narsistihan osaa sen henkisenpahoinpitelyn ja syyllistämisen taidon. Lisäksi narsistilla on piiri ympärillään, jota hän käyttää häikäilemättömästi hyväkseen, saadakseen viestinsä perille.
Vanhenmiten narsistilta kyllä alkaa menemään puurot ja vellit sekaisin. Koska hänellä on tapan kertoilla erilaisia versioita kuulijoilleen. Syntipukin osa vain pysyy aina samana. Ja tämä lopulta aiheuttaa sen, että hän itse joutuu kyseenalaistetuksi ihan omatoimisesti. Syyttää kyllä syntipukkia tästäkin.
Onneksi tätä narsismiasiaa alettiin aikoinaan käsittelemään ihan yleisellä tasolla. Jonka jälkeen, moni hyvin erikoinen asia sai ihan järjellisen selvityksen, menneestä lapsuudesta. Syntipukki oppi ymmärtämään viimeinkin sen, että hän ei ole syyllinen vanhempiensa huonoon ja kypsymättömään käytökseen.
Se suuresti helpotti kulkua jatkossa eteenpäin. Ja aikojen saatossa muistutti myös siitä, miten omia lapsia ei tulisi koskaan *kasvattaa*. Opetti myös rakastamaan lapsiaan sellaisina, kun he ovat. Samanlaisen lapsuuden olisin toivonut itsellekin.
Minua ny pikkusen huvittaakin, mistä syystä tää nimimerkki "nuorempitytär" koki tarvetta rientää tytär- nimimerkin avuksi
ku vähän sohaisin periaatteella, että kun tiedetään narsismin syntyvän juurkin varhaislapsuudessa ts. jompi kumpi "sen narsistinkin"vanhemmista on saattanut olla narsisti niin tavallaan tarina saattaa jatkua sukupolvesta toiseen jonkun verran muuttaen muotoaan...
Edelleen mietin, miksi nää tyttäret ny haluaa nimenomaan korostaa irtipääsemisen vaikeutta, kun ajattelisin, ettei narsistivanhemman tytär toivoisi omaa kohtaloaan (60 v kärsimystä) kenellekkään vaan enemmänkin kannustaisi vähintäänkin siihen henkiseen irtiottoon...
Mun mielestä aiheellinen kysymys pohtia on myös tämä
Periytyykö äidin ongelma uhrille?
"– Narsisti on kyvytön rakastamaan muita, hän vain käyttää ihmisiä hyväkseen. On vaara, että lapsi ottaa mallia äidin negatiivisesta itsekeskeisyydestä ja narsistiset ongelmat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Riitta Hyrck on käyttänyt käsitteitä paksunahkainen ja ohutnahkainen narsisti. Yksinkertaistettuna voisi tiivistää, että ensin mainittu perii äidiltään uhmakkaan itsekkyyden, ohutnahkainen masentuu ja hakee huomiota heittäytymällä marttyyriksi."
http://anna.fi/suhteet/perhe/narsismi-perheessa-tallainen-aiti-narsisti-on
Miksikö ny intän näistä...
Syystä, että mielestäni tuon tyttären tarina on surullinen, 60 vuotta kärsimystä vanhemman taholta eikä loppua näy, narsisti äiti tosiaan on onnistunut tavoitteissaan hänen kohdallaan...
Niin ei tarvitsi olla nuorempien kohdalla, tässä ny vaan yritän tuoda esiin, että on muitakin vaihtoehtoja, aikuisena ei enää ole ihan pakko elää vanhemman vallan alla/ voi yrittää kasvaa aikuiseksi vielä kuuskymppisenäkin...
Entä miten aikuiset narsistisen äidin uhrit voivat saada apua?
"– Hoitoon hakeutuneilla on hyvä ennuste. Terapian lisäksi on olemassa erilaisia tukiryhmiä ja runsaasti kirjallisuutta. Jo asian tiedostaminen on hyödyksi, ja joskus ainoa keino on vain ottaa etäisyyttä – vaikka kyseessä onkin oma, toisaalta rakas ja tärkeä äiti. Tärkeintä on keskittyä omaan selviämiseensä ja jaksamiseensa. Narsismin ketju pitää katkaista."
http://www.adlibris.com/fi/kirja/enko-koskaan-ole-tarpeeksi-hyva-9789522400932
Hauska juttu, jäit hieman jauhamaan samaa asiaa. Kun emme huomioineet sinun tarjoamaa vaihtoehtoa tästä narsismista, tai sen käsittelystä.
Itse lähinna odotin sinulta selvitystä seuraavaan asiaan: >Oletko sinä koskaan kokeillut erota omista vanhemmistasi? Ajattele tätä nyt vain sen eroamisen kannalta, älä puolusta tätä tilannetta sillä, että sinun vanhempasi eivät mahdollisesti ole narsisteja. Ajattele ainoastaan vain eroamista vanhemmista.
Miltä se tuntuu sinusta? <
Kun jotenkin mielsin kirjoituksestasi asian niin, että *ovia paiskomalla* tilanteesta selvitään. Kun minusta siinä on niin paljon enemmästä kyse, joka sen vaikeuden siihen aiheuttaa. Tunnepohja yms.
Miksi tämä nuorempi *tytär* ei olisi saanut tehdä sitä puolustamista omassa kirjoituksessaan? Oliko se nyt jotenkin sinulta pois?
Itse asiasssa, me *tyttäret* emme luutavasti ole kovasti hoidon tarpeessa, tämän asian tiimoilta. Toinen meistä on jo ylittänyt hankalan ylimenovaiheen narsistin lapsena. Kertoen lähinnä omista kokemuksiaan, vuosikymmeniä kestäneestä elämästään narsistiperheenlapsena. Ja toinen tytär, hakien ehkä vain vertaistukea ja ymmärrystä omalle taipaleelleen.
No itseasiassa riensin paikalle juuri tämän eräänlaisen väärinkäsityksen takia, jota itsekin kohtaan vähän väliä. En yhtään kokenut, että minua vanhempi "tytär" kannustaisi minua jäämään kitumukseen, enkä ole kannustanut häntä jäämään kitumukseen.
Se, että puhuu tämän irtautumisen monimutkaisuudesta, ei tarkoita kannustusta jäädä kitumukseen. Vaan siis ikäänkuin löytääkseen tien ulos labyrintista ensin täytyy tiedostaa millaisessa labyrintissa on.
Se ei auta pelkästään jos joku neuvoo ikäänkuin: "Sen kun kävelet sieltä vain ulos".
Kyllä, kyllä, kyllä se on ymmäretty, mutta tässä täytyy käyttää vähän monimutkaisemmin aivoja miten se onnistuu, ja kärsivällisyyttäkin tarvitaan.
Ja mitä useampia vuosikymmeniä on mennyt kiemuraisia teitä, sitä monimutkaisempikin se labyrinttikin voi olla. Tosin on varmaan narsistien monimutkaisuudessakin eroja, mutta itseni kohdalle on ainakin osunut sellainen varsin monimutkainen. Mutta olen sanonut hänelle, että hänellä on sellainen ongelma, että minä pystyn hänen kiemuroitaan näkemään sen geenin avulla, jonka häneltä olen perinyt. Ehkä hän mm. tämän takia ei pidä minusta.
Mutta kiinnitin "tyttären" kirjoituksessa myös huomiota siihen, että hän on itsellisesti elänyt jo pitkään. Minulla on myös sellainen outo tilanne, että minulle on kertynyt jo paljon omaa elämänkokemusta samanaikaisesti, kun tämä äitiongelma jatkuu, ja oikeastaan pahenee. Varmaankin siksi, että narsisti vanhemmiten pahenee ja nyt kun hän vielä tietää, että olen huomannutkin. Mutta kyllä niinkin, että vanhemmiten useammin pääsee sammakoita suusta, vaikka manipulointikyvyt kasvavatkin.
En oikein osaa selittä tätä paikalle ilmestymistäni. Ihan noin spontaanisti vain :)
Siksi kai, kun koen itseni löytäväni usein samantapaisista keskustelun asetelmista ja jotenkin niin, ettei minua ymmärretä. Niin ehkä tässä oli vähän itsekäskin motiivi mukana jos tarkkaan analysoidaan. Ei siksi ettei vanhempi "tytär" ilman minua olisi selvinnyt.
Jaa mun käsityksen mukaan huomioitte kyllä, eiliseen komenttiini näytte vastanneen molemmat ja minä sitte ny vastasin/jatkoin keskustelua tänä aamuna teidän eilisiin ja nyt sitten tähän sinun tytär nimmarilla kirjoittamaasi, vaikka kommentoitkin me muodossa,"emme huomoineet" myös nuoremman tyttären puolesta ja käytät muotoa "me tyttäret", että olettekos te sisaruksia ja vähän niinku yhdessä ny vastailette minulle.
Mutta joo, vanhemmasta eroamisen vaikeudesta, niin sitäkin on yllin kyllin täällä tullut pohdittua aiemmissa kirjoitukissani vuosien varrella liittyen näihin LR/ohutnahkainen teemoihin, mitä siellä taustalla on. Näennäisestä erosta huolimatta sitä vanhempaansa kantaa monesti mukanaan ilman että huomaakkaan. Tosiaan minäkin vaikka aktiivisesti pyrin jättämään kaiken tuskan taakseni, niin lopulta mun oli vaan suostuttava käsittelemään nekin asiat, mentävä sinne syntysijoille päästäkseni jonkinlaiseen itseni ja menneisyyteni kanssa...
Tietynalainen lopullinen erokin minulla on jo tapahtunut, molemmat vanhempani ovat kuolleet, mutta tavallaan osa heistä jatkuu minussa, tarkoitan ny sukupolvienketjua ja sitä miten se vaikuttaa...
Ihan varmasti teissäkin näkyy että olette narsistien lapsia, minun on vaikea uskoa ettei se ole vaikuttanut varsinkaan jos vielä aikuisella iälläkin joutuu kärsimään vanhempansa takia...
Ainoa apu mikä voisi olla minulle ihan hyvä noin "psykologisesti" olisi että vanhempani viimeiaikaisempia manipulaatioita purettaisiin päästäni, mutta ei juuri kukaan osaa, koska he eivät tiedä sitä miten vanhempani sen tekee. Oletan, että minä ja tämä minun vanhempani tiedämme miten, mutta se vaikuttaa olevan ulkopuolisille liian monimutkaista hahmottaa tai sitten uskomaton juttu, jos selitän tai sitä ei muuten ymmärretä. Muut tekevät sen vaan vielä vaikeammaksi, kun eivät myönnä koko manipulaatioita, niin sittenhän niitä ei voi purkaakaan ja se on kivaa narsistille. Mutta ei se mitään yritän purkaa itse.
Väitän edelleen sitäpaitsi, että myös sellaisia ihmisiä voidaan manipuloida, joilla ei ole mitään merkittäviä traumoja. Kuten on tullut esiin, jo ihan mainontakin on sellainen eikä varmaankaan tarkkoitettu vain traumatisoituneille.
Mutta toki manipulointi on helpointa sellaisia ihmisiä kohtaan joilla on voimakas tunneside kuten lapsella (aikuisenakin)
Mielestäni narsistivanhemmat käyttäääntyvät hyvin kaavamaisesti. Heidän toimintamalli on hyvin samankaltainen, psykologian oppikirjoissa mainittuihin toimintamalleihin nojaten.
Itse luin ensimmäisen narsismia käsittelevän kirjan, vajaa parikymmentä vuotta sitten. Se auttoi tuolloin ymmärtämään sen, mitä minun elämässä oli tapahtunut jo varhaisesta lapsuudesta lähtien. Sekä antoi jonkinlaisen selityksen varsin erikoisille ja kaottisille kotioloille, jossa olin elänyt.
Narsismi itse asiassa, on niin monisäikeinen ja käsittämätön juttu. Että siihen ei tunnu löytyvän järjellistä selitystä lainkaan. Miksi omat vanhemmat käyttääntyvät omaa lastaan kohtaan, niin tuhoavasti? Miksi he tavallaan purkavat vihaansa ja katkeruuttaan omaan lapseensa? Syytönhän lapsi on syntymäänsä tässä perheessä. Heiltä tuntuu puuttuvan kannustamisen ja kunnioittamisen taito, jota heidän tulisi siirtää lapsensa elämänohjeeksi ja vahvuudeksi, hänen elämäntielle. He tomivat niin, että Ikään kuin, mitään hyvää ei olisi olemassa, tässä maailmassa.
Ja omalla kohdalla huomasin sen, että kun aloin näkemään näytelmän *läpi* ja kyseenalaistamaan sitä. Narsismi ikään kuin räjähti tuolloin käsittämättömäksi sotatilaksi suoranaiseksi vainoksi. Jossa oli alettava suojautumaan ja paettava, että säästyisi pahemmilta vahingoilta.
No tästä narsistilapsen elämästä ei jää kuitenkaan mitään näkyvää leimaa otsaan. Vahvuutta ja sietokykyä se on kasvattanut ja antanut selviytymisen valmiudet elämään, ilman vanhempien tukea.
KIRJOITIT:"Tulipa kovin yksinäinen Joulu. Ketään ei kiinnostanut. Kaikilla oli "kiire". Kaikki lahjani toisille ovat vielä kaapissa, ja itse en saanut yhtään."
VASTAUS: Jos kerran läheisiäsi ei kiinnosta yhteydenpito ja joulunjuhlinta kanssasi, mikä estää sinua myös unohtamaan heidät? Miksi turhaan aina pahoitat mielesi aina uudestaan heidän välinpitämättömyytensä tähden?
He eivät ole sinun arvoisiasi, vaan voit jättää heidät omaan arvoonsa.
Kehoittaisin sinua sensijaan hakeutumaan johonkin seurakuntaan tai harrastuspiiriin ja hakemaan sieltä uudet ja ystävällisemmät läheiset - sukulaisiahan me emme voi valita, mutta ystävät voimme!
Niinpä. Siellä sitä sitten jöötä pitävät perheelliset, jotka ovat tottuneet diktaattorina toimimaan lastensa kanssa ja jatkavat sita samaa muiden kanssa.
Ensin ovat suuna päänä joka pakassa missä se vain on mahdollista, ja sitten lähtevät kuin malliksi muille viettämään perhejuhlaa. Siitähän sitä hyvää mieltä tulee.
En ole se, kenelle vastasit.
Voi teitä ressukoita jos olette joutuneet sellaiseen tilanteeseen elämässä että "vain vihollinen voi enää pelastaa". Myötätuntoni teille, ja toivotaan että olisitte saaneet joululahjana sen verran järkeä tajuamaan sen asian, että teidän itsenne on muututtava, se ympäristö pysyy kyllä aina kiireisenä, eikä teitä huomaa, jos ette halua tulla huomatuksi...
Olen ollut monta kertaa tilanteessa, jossa ikäänkuin "vain vihollinen voi pelastaa".
Mutta jos "vihollinen" pelastaa ja "ystävä" jättää pulaan, on kenties mietittävä uudelleen ovatko käsitteet kenties menneet nurinpäin...
Rajatilamaista ajattelua.
mutta ei kuitenkaan tässä tapauksessa...
Se vaan on niin, että totuudesta voi olla enemmän apua kuin lässytyksestä.
Jos "vihollinen" puhuu totta ja ystävä luuloissaan lässyttää valetta, kannatan "vihollisen" näkökantaa enempi, koska kannatan enemmän totta kuin valetta, puolesta viis.
Esimerkki.
Jos äitini on tietämättäni psykopaatti, joka on minulle kauhean rakas.
Niin jos joku "vihollinen" tulee sanomaan: "Voi sinua raukkaa psykopaatin jälkeläistä, joka luotat äitiisi!!!!"
Niin ...tota...mitä minun pitäisi siinä miettiä ?
Onkohan millään eläimellä lähellekään näin vaikea pää kuin meillä ihmisillä? Vielä kehdataan pitää ihmiskuntaa jonakin huippujoukkona. Narsistit voivat täällä erittäin hyvin, ovat useimpien mielestä niin ihania ihmisiä. Pysyn itse kaukana ja jään yksin. Mahtavaa.
uskoisin että ihmisellä on vaikein olemassaoleva pää
Ajattelen ihan samalla tavalla. Mulla narsisti isä, sellainen koti-hitleri, joka kasvatti lapsensa sulautumaan tapettiin.
Vielä yli 50 vuotiaana yritti kyykyttää minua, kunnes lähdin maasta. Se oli elämäni parhain teko ja lähtö olisi pitänyt tehdä paljon aikaisemmin.
Kaameat henkiset rauniot ovat todella rumat. Nyt paljastuu narsistin todellinen perintö.
Tässä se on, raadollisena narsistiperheen lapsen osa. Kun tuohon muutan vain iän:
> Vielä melkein 90 vuotiaana , se yritti kyykyttää ja tuhota minun elämän ja kasvatti aikoinaan lapsensa *sulautumaan tapettiin*.
Mutta minähän vaihdoin lopulta viime syksynä *tapetit* ja siitähän narsistivanhempi ei pitänyt lainkaan.
Hyvää Uutta Vuotta jokaiselle :D