SOPUINEN SALAISUUS

SOPUINEN SALAISUUS

”Kyllä se taas tulee pimeä aikaisin. Hädin tuskin tässä ehtii appeensa syödä kun jo aamu on iltaan vaihtunut. Vaan mihinkäs tässä kiire, lämpimässä ollessansa. Rivakka pakkanen tuntuu ulkona olevan.

Auh!

Se on tuo vasen lonkka kun vihottelee välillä. Mettätöissä sitä tuli kiskottua useampikin ranka umpihangesta tien varteen. Koita itte repiä kun kahlaat lumessa selkä märkänä ja hikipäissäs, hanki pettää jalan alta. Kainaloita myöten siinä mentiin. Isäntäkin siinä vieressä vedättää kuormaa perille.

Vaan ei tuo tainnu pahalla komentaa. Taisipa omilla voimillaan auttaa, hyppäs pois kuorman päältä ja tuli mukaan vetämään ittekkin. Saattoihan se joskus ohjasperillä paukauttaa. Sisuhan siinä nousi – kummallekin. Mutta perille asti rangat saatiin, ei ne meiltä mettään jääneet.”

Tallin hiljainen hämärä ympäröi hevosta hiljaa.

”Mitäs nyt ? Tallin eteisessä kolisee. Franssihan se sieltä tulee, isäntä tulee. Hirnahtelen hälle tervehdykset, kuopasen kaviolla innoissani. Kauraa ja heiniä tulossa.

Vaan jotain outoa on tuossa vanhassa isännässä. Istuu alas pilttuun viereen, hymyilee ja hyräilee itsekseen. Nostaa lammasvuoritakin väärinpäin päälleen. Ryhmysauvan käteensä. Reuhkan laittaa päähänsä. Lähtee takaisin tupaan, säkin heittää olallensa.”

Jouluaaton saunan tuoksu leijailee.

”Isäntä siinä ihmisvarsojaan leikittää. Muistelen minäkin nuoruuden aikaa. Tätä se oli kun aamulla kirkkoon mentiin. Haettiin kirkkoreki rekiliiteristä, vällyt aitanparvesta. Rauhassa siinä kirkkotie kuljettiin, käyntiä ja ravia hiljaa mentiin. Kirkon eessä saatiin heiniä ja kauraa. Siinä oltiin ihan hiljaa. Taisimmepa me hevosetkin kuunnella saarnaa. Takaisin kun tultiin, silloin liinat avattiin. Silloin me ravattiin ja laukattiin! Isäntä ja minä. Nautittiin kumpanenkin – vauhdista ja riemusta.”

Kuu nousee taivaalle. Talviyö kiristää otettaan.

Hevonen kääntää pilttuussa päätään, korviaan höristää. Kuuntelee kun askeleet lähenee, ääni kuuluu.

”Isäntä se taas sieltä tulee. Nauraa pärskäyttelee, olkapäät hytkyy. On kuulemma joku ihmisen varsoista ihmetellyt asioita ääneen. Vai että silleen. Pikkunen Riitta-tyttönen – se Pentin ja Liisan villivarsa – oli purkanut sydäntään. Miksei se Franssi Pappa koskaan ole meidän kanssa kun Joulupukki tulee, miksi sen pitää olla aina hevosta syöttämässä ?”

Siinä katsovat toisiansa – isäntä ja hevonen – Franssi ja Sopu. Kumpikin toisilleen päätään nyökäytellen päättävät yhdessä vaiti olla. Joulun salaisuudesta.

Sopu pilttuussansa hiljaa hirnahtelee. Torkkuu vasten hirsiseinää.