Feminismin syvin olemus: tukasta repiminen

LAPSETTOMIEN ISIEN MAA

Äidit osaavat erotilanteessa temput, joilla isältä viedään yhteys lapsiinsa. Eikä siinä vielä kaikki. Yhteiskunta auttaa heitä siinä, sanovat eroisät.

teksti Maria Säkö kuvitus Mirka Suikkanen

VESA JÄI aikoinaan koti-isäksi, kun poika oli vielä vauva. Vaimo Minna opiskeli. Kun lapsi oli parivuotias, Minna ilmoitti haluavansa avioeron. Hän haki apua turvakodista ja syytti Vesaa väkivallasta ja insestistä.

Vesa oli shokissa väitteistä. Hän vei tutkinta-aineiston Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle (Teo), koska huomasi, ettei Stakesin insestitutkintaan laatimia sääntöjä ollut noudatettu.

Ydintyöryhmä sai Teolta huomautuksen. Se ei vaikuttanut mihinkään. Vesa ei ole tavannut lastaan vuosiin. Virheellisen tutkinnan tehnyt lääkäri jatkaa työssään.

Avioeroisien tarinoissa toistuvat samat syytökset: Äiti hakee eroa yllättäen. Hän on suunnitellut eroa pitkään ja ottanut selvää, miten saada yksin- tai ainakin lähihuoltajuus eli lapset luokseen asumaan. Jos tilanne näyttää heikolta, äiti voi aina heittää insestikortin hihasta.

"Tiedän sairaaloita, joissa lääkärit usein tutkivat insestitapaukset väärin eli eivät noudata suosituksia ja kirjoittavat insestiepäilylausunnot väärin perustein. Ja sosiaalityöntekijöissä on suuria alueellisia eroja", sanoo vapaaehtoistyössä eroisien tarinoita kuunnellut Ari Jousmäki, joka on toimittanut syksyllä ilmestyvän Syytettynä isä -pamfletin.

"EN OLE KATKERA, mutta kuitenkin / joskus tuntuu että liikaa menetin", tulkitsee Reijo Kallio vuonna 1980 levytetetyssä camp-iskelmäklassikossa Viikonloppuisä. Internetin keskustelupalstat ovat täynnä lapsettomien isien samanhenkisiä tilityksiä. Paitsi, että ne eivät ole ollenkaan camp. Niitä lukiessa kihoavat kyynelet silmiin.

Eroisien asia on pop. Sitä liputtavat muun muassa vasemmistoliiton ja vihreiden tuoreet miespoliittiset ohjelmat. Mutta onko kyseessä sarja murheellisia yksittäistapauksia vai laaja tasa-arvo-ongelma?

Tilastot näyttävät tältä: Vuonna 2007 tehtiin Suomessa 34 359 sopimusta lastenhuollosta, joista yhteishuoltoon päädyttiin 31 768 tapauksessa. Yksinhuoltajaksi jäi 2 269 äitiä ja 322 isää.

Tässä vaiheessa on tarpeen muistuttaa, että vain pieni osa huoltajuuskysymyksistä paisuu riidoiksi. Oikuedessa käsitellään 2 000 huoltoriitaa vuodessa. Niiden osuus vuosittain ratkotuista lapsen huoltoa koskevista asioista on vain 4-5 prosenttia. Sekin on tietysti liikaa.

Periaatteessa isien asema on kohentunut sitten Viikonloppuisän ilmestymisen. Aiemmin yhteishuoltajuutta ei annettu, jos äiti ei sitä hyväksynyt. Nykyään yhteishuoltajuutta pidetään ensisijaisena vaihtoehtona ja siihen päädytään lähes kaikissa avioeroissa. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Käytännössä yhteishuoltajuus on liian usein äitien huoltajuutta ja pikemminkin erottanut isiä lapsista. Yhteishuoltoratkaisuissa 14 670 lasta jäi asumaan äidin kanssa, 3 065 isän kanssa.

PERUSASIAT. Ehkä joidenkin miesten kannattaisi alkaa niistä. Monet feministit, kuten Anna Moring (vihr.), ovat sitä mieltä, että huoltajuuskiistoissa näkyy se, että isät kantavat pienten lasten hoivavastuusta vain murto-osan. Suomessa naiset käyttivät vuonna 2007 vanhempainpäivärahoista 94 prosenttia, miehet kuusi.

Arjen tutkijoiden mukaan lastenhoito pysyy äidin työnä myös vanhempainvapaa- ja hoitovapaakausien jälkeen. Jo kahden työssäkäyvän aikuisen perheessä nainen käyttää kymmenen tuntia viikossa enemmän kotitöihin kuin mies. Ennen lasten syntymää naisen rahat ovat naisen rahoja; miehen rahat miehen. Ensimmäisen lapsen synnyttyä naisen rahat muuttuvat jotenkin kummasti perheen rahoiksi, miehen rahat pysyvät miehen rahoina.

"Jos vallitsisi täysi tasa-arvo perheen työnjaossa, miehet eivät varmasti kokisi niin laajasti tulevansa syrjityksi näissä asioissa", muotoilee Lastensuojelun Keskusliiton eroneuvontaa jakavan Neuvo-projektin johtaja Heikki Koiso-Kanttila.

Koiso-Kanttila muistuttaa, ettei lasta voi ikään kuin ansaita itselleen. Lapsen suhdetta kumpaankaan vanhempaan tai kummankaan vanhemman sukuun ei saisi katkaista.

Jos äidit hoitavat lapsiaan enemmän ennen eroa, eikö ole luontevaa, että tilanne jatkuu eron jälkeen samanlaisena? Koiso-Kanttilasta on vanhanaikaista painottaa sitä, että lapsen ympäristö muuttuu mahdollisimman vähän. Nykyisin pidetään tärkeämpänä, että lapsella säilyy yhteys molempiin vanhempiin.

Siihen, että yhteishuoltajuus on harvoin todellista yhteishuoltajuutta, on historialliset syynsä. Aiemmin lainsäädäntö lähti siitä oletuksesta, etteivät eroavat vanhemmat pystyisi jakamaan huoltovastuuta. Näin luotiin pohja vanhempien väliselle kilpailuasetelmalle. Tällainen ajattelu elää Koiso-Kanttilan mukaansa edelleen sitkeästi huoltajuuskiistoiissa lausuntoja antavien sosiaalityöntekijöiden piirissä.

"He suosivat edelleen yhteishuoltajuudessa sitä, että lapsella on ikään kuin ykkössijalla oleva vanhempi. Esimerkiksi vuoroviikkoasumista pidetään lähtökohtaisesti usein huonona ratkaisuna."
--------