Kirjoitan lähinnä omaa taakkaa keventääkseni ja henkilökohtaisena tilityksenä. En ole pystynyt näistä asioista kenenkään kanssa puhumaan ja tunnen pakottavaa tarvetta purkautua jollekin, olkoon se sitten vaikka anonyymi nettiyhteisö.
Taustalla varmaankin melko tavallinen tarina. Oma firma konkurssiin, satojen tuhansien velat ilman toivoa takaisinmaksusta, työttömyys, avioero, eristäytyminen sukulaisten ja ystävien elämästä, ylipäätään sosiaalinen erakoituminen. Kaiken tämän ja muun ohella totaalinen väsymys, toivottomuus, ahdistus...
Keskivaikeaksi tai vaikeaksi luokiteltua masennusta on kestänyt seitsemän vuotta. Lääkkeitä minulle on määrätty kuuri toisensa perään, yhdestäkään ei ole ollut apua. Enemmän ne ovat aiheuttaneet täydellistä lamaannusta, joiden vuoksi olen maannut viikkokausia sohvalla tai sängyssä. Ilman lääkkeitä olen ollut toista vuotta ja vaikka olo onkin pääosin alamaissa, pystyn sentään jotenkuten toimimaan, toisin kuin pillereitä popsiessa.
Terapiassa olen istunut monta monituista kertaa enkä tuostakaan ole apua saanut. En vain pysty kertomaan kaikkea sitä synkkyyttä, joka sisälläni velloo. Ja tiedän jo etukäteen, että jos jollekin pystyisin avautumaan, murtuisin todennäköisesti täysin. Jokin minussa pidättelee kaikkein kipeimpiä asioita enkä kykene avautumaan käytännössä ventovieraalle ihmiselle. Ymmärrän, että saadakseni terapiasta hyötyä, minun tulisi antaa patojen murtua – en vain pysty. Olen yrittänyt rohkaista itseäni, mutta kun huomaan, että kohta alan itkemään, vetäydyn taas kuoreeni. Ikävä kyllä olen niin taitava peittämään tunteeni, että kukaan ei ole nähnyt bluffini läpi. Nykyinen terapeuttini aiheutti ensimmäisessä tapaamisessamme suustaan päästämillä sammakoilla niin paljon vahinkoa, että suorastaan vihaan häntä. Tapaamiset ovatkin tyhjänpäiväisyydessään ja välinpitämättömyydessään vertaansa vailla ja jollain tavalla myötähäpeän huippu sekä ammattitaidottomuuden ylistys.
Lapsuus oli, näin jälkikäteen arvioituna, turvaton ja rakkaudeton. Positiivista palautetta tekemisistäni en muista saaneeni koskaan. Vaikka koulusta toin kotiin hyvin menneitä kokeita ja huipputodistuksia. Vaikka kuinka menestyin urheilussa. Vaikka kuinka olin hyväkäytöksinen, suosittu ja pidetty. Kaiketi olen menestykselläni hakenut hyväksyntää, siinä koskaan onnistumatta. Epäonnistumisista, esimerkiksi pieleen menneistä kotitehtävistä, pilkattiin armotta, vuosikausia. Negatiivista palautetta sain lähes kaikesta mitä kuvitella saattaa ja jos ei ollut syytä, kaivettiin esiin jokin vanha asia. Todellinen helvetti pääsi valloilleen, kun jo ala-asteen aikana kävi tuskallisen selväksi, että olen huomattavasti älykkäämpi kuin vanhempani. Kaikkein eniten kuitenkin sattuu, että minulle ei koskaan sanottu, että olen rakas.
Ikävintä on, että olen itse aikuisiällä käyttäytynyt samalla tavalla kuin vanhempani, vaikka miten olen asian tiedostanut ja yrittänyt muuttua. 20 vuotta lannistamista ja tunteettomuutta on kuitenkin niin suuri taakka, että tuskinpa koskaan pääsen siitä täysin eroon, vaikka kaikin keinoin pyrin olemaan erilainen kuin kotona selkäytimeen juntattu malli. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, tai suhteissani en ole ollut tekemisissä muiden lasten kanssa. Olen tyytyväinen, että tämän paskan valuminen alaspäin loppuu tähän sukupolveen. Samaan aikaan olen kuitenkin suunnattoman surullinen, koska olisin todella halunnut omia lapsia ja koen, että olisin voinut olla aidosti hyvä isä. Olla sitä kaikkea lapsilleni, mitä minä en koskaan saanut.
Se mikä minut pitää jollain tasolla tolkuissani ja ihmisten kirjoissa on samaan aikaan ahdistavan tuntuista ja aiheuttaa minulle valtavia syyllisyydentuntoja. Harrastan irtosuhteita. Todella paljon. Muutaman viime vuoden aikana olen harrastanut seksiä kymmenien naisten kanssa. Eikä näiden suhteiden ensisijainen tarkoitus edes ole seksi. Ostan sillä itselleni läheisyyttä, tunteen siitä, että minusta välitetään, hetken riemua, että joku on vieressäni, pakoa tästä kaikesta helvetillisestä, yksinäisestä elämästä. Inhoan itseäni, kun olen jatkanut muutamaa suhdetta niin pitkään, että toinen osapuoli on ihastunut minuun, jopa rakastunut ja joudun satuttamaan lopettamalla suhteen ennen kuin paljastuu, että olen valehdellut lähes kaikesta. En minä voi kertoa kenellekään totuutta itsestäni ja tilanteestani, koitettu on ja se on kaiken kommunikoinnin loppu. Enkä todellakaan syytä siitä ketään, tuskin itsekään olisin halunnut seurustella mt-potilaan kanssa terveenä ollessani. Huomenna taas treffit ja vastapuoli on jo nyt keskusteluiden perusteella ihastunut minuun. Oma olo on kuvottava, surullinen ja poden jo etukäteen huonoa omaatuntoa. Tuntuu pahalta laskea kasvoille kaiken peittävä naamio. Sydän toivoo, että joskus löytäisin sen ihmisen, joka hyväksyy minut tällaisena, järki sanoo, että niin ei tule tapahtumaan ja nauraa räkäisesti, joskin lohduttomasti.
Jatkuu...
Taustalla varmaankin melko tavallinen tarina. Oma firma konkurssiin, satojen tuhansien velat ilman toivoa takaisinmaksusta, työttömyys, avioero, eristäytyminen sukulaisten ja ystävien elämästä, ylipäätään sosiaalinen erakoituminen. Kaiken tämän ja muun ohella totaalinen väsymys, toivottomuus, ahdistus...
Keskivaikeaksi tai vaikeaksi luokiteltua masennusta on kestänyt seitsemän vuotta. Lääkkeitä minulle on määrätty kuuri toisensa perään, yhdestäkään ei ole ollut apua. Enemmän ne ovat aiheuttaneet täydellistä lamaannusta, joiden vuoksi olen maannut viikkokausia sohvalla tai sängyssä. Ilman lääkkeitä olen ollut toista vuotta ja vaikka olo onkin pääosin alamaissa, pystyn sentään jotenkuten toimimaan, toisin kuin pillereitä popsiessa.
Terapiassa olen istunut monta monituista kertaa enkä tuostakaan ole apua saanut. En vain pysty kertomaan kaikkea sitä synkkyyttä, joka sisälläni velloo. Ja tiedän jo etukäteen, että jos jollekin pystyisin avautumaan, murtuisin todennäköisesti täysin. Jokin minussa pidättelee kaikkein kipeimpiä asioita enkä kykene avautumaan käytännössä ventovieraalle ihmiselle. Ymmärrän, että saadakseni terapiasta hyötyä, minun tulisi antaa patojen murtua – en vain pysty. Olen yrittänyt rohkaista itseäni, mutta kun huomaan, että kohta alan itkemään, vetäydyn taas kuoreeni. Ikävä kyllä olen niin taitava peittämään tunteeni, että kukaan ei ole nähnyt bluffini läpi. Nykyinen terapeuttini aiheutti ensimmäisessä tapaamisessamme suustaan päästämillä sammakoilla niin paljon vahinkoa, että suorastaan vihaan häntä. Tapaamiset ovatkin tyhjänpäiväisyydessään ja välinpitämättömyydessään vertaansa vailla ja jollain tavalla myötähäpeän huippu sekä ammattitaidottomuuden ylistys.
Lapsuus oli, näin jälkikäteen arvioituna, turvaton ja rakkaudeton. Positiivista palautetta tekemisistäni en muista saaneeni koskaan. Vaikka koulusta toin kotiin hyvin menneitä kokeita ja huipputodistuksia. Vaikka kuinka menestyin urheilussa. Vaikka kuinka olin hyväkäytöksinen, suosittu ja pidetty. Kaiketi olen menestykselläni hakenut hyväksyntää, siinä koskaan onnistumatta. Epäonnistumisista, esimerkiksi pieleen menneistä kotitehtävistä, pilkattiin armotta, vuosikausia. Negatiivista palautetta sain lähes kaikesta mitä kuvitella saattaa ja jos ei ollut syytä, kaivettiin esiin jokin vanha asia. Todellinen helvetti pääsi valloilleen, kun jo ala-asteen aikana kävi tuskallisen selväksi, että olen huomattavasti älykkäämpi kuin vanhempani. Kaikkein eniten kuitenkin sattuu, että minulle ei koskaan sanottu, että olen rakas.
Ikävintä on, että olen itse aikuisiällä käyttäytynyt samalla tavalla kuin vanhempani, vaikka miten olen asian tiedostanut ja yrittänyt muuttua. 20 vuotta lannistamista ja tunteettomuutta on kuitenkin niin suuri taakka, että tuskinpa koskaan pääsen siitä täysin eroon, vaikka kaikin keinoin pyrin olemaan erilainen kuin kotona selkäytimeen juntattu malli. Onneksi minulla ei ole omia lapsia, tai suhteissani en ole ollut tekemisissä muiden lasten kanssa. Olen tyytyväinen, että tämän paskan valuminen alaspäin loppuu tähän sukupolveen. Samaan aikaan olen kuitenkin suunnattoman surullinen, koska olisin todella halunnut omia lapsia ja koen, että olisin voinut olla aidosti hyvä isä. Olla sitä kaikkea lapsilleni, mitä minä en koskaan saanut.
Se mikä minut pitää jollain tasolla tolkuissani ja ihmisten kirjoissa on samaan aikaan ahdistavan tuntuista ja aiheuttaa minulle valtavia syyllisyydentuntoja. Harrastan irtosuhteita. Todella paljon. Muutaman viime vuoden aikana olen harrastanut seksiä kymmenien naisten kanssa. Eikä näiden suhteiden ensisijainen tarkoitus edes ole seksi. Ostan sillä itselleni läheisyyttä, tunteen siitä, että minusta välitetään, hetken riemua, että joku on vieressäni, pakoa tästä kaikesta helvetillisestä, yksinäisestä elämästä. Inhoan itseäni, kun olen jatkanut muutamaa suhdetta niin pitkään, että toinen osapuoli on ihastunut minuun, jopa rakastunut ja joudun satuttamaan lopettamalla suhteen ennen kuin paljastuu, että olen valehdellut lähes kaikesta. En minä voi kertoa kenellekään totuutta itsestäni ja tilanteestani, koitettu on ja se on kaiken kommunikoinnin loppu. Enkä todellakaan syytä siitä ketään, tuskin itsekään olisin halunnut seurustella mt-potilaan kanssa terveenä ollessani. Huomenna taas treffit ja vastapuoli on jo nyt keskusteluiden perusteella ihastunut minuun. Oma olo on kuvottava, surullinen ja poden jo etukäteen huonoa omaatuntoa. Tuntuu pahalta laskea kasvoille kaiken peittävä naamio. Sydän toivoo, että joskus löytäisin sen ihmisen, joka hyväksyy minut tällaisena, järki sanoo, että niin ei tule tapahtumaan ja nauraa räkäisesti, joskin lohduttomasti.
Jatkuu...
Vastaukset 21
Vanhimmat
...jatkoa
Usein toivon, että kaikki vain loppuisi. Hyppäisin junan alle. Auto ajaisi ylitseni. Meteoriitti osuisi päähäni. Ei minusta kuitenkaan ole itseäni lopettamaan. Joka päivä pelkään sitä, kuinka minulla on edessä pahimmassa tapauksessa kymmeniä vuosia köyhää ja yksinäistä elämää, ilman mitään sisältöä tai tarkoitusta. Toivon, että joku näkisi lävitseni ja kysyisi miksi olen niin surullinen. Sen sijaan sulaudun ulkona liikkuessani muuhun maailmaan täydellisesti, pidän fyysisestä kunnostani huolta ja kasvoiltani huokuu komean miehen itsevarmuus. Samaan aikaan itken sisälläni, kun tarkkailen muita ihmisiä ja ajattelen kuinka tyytyväinen olisin, jos saisin elää normaalia arkea. Ruuhkavuodet, arjen pienet haasteet, työhuolet, lapsista huolehtiminen… kaikesta huolimatta teillä on asiat paremmin kuin tiedättekään.
Hienosti tuot tekstissäsi esille tuntemuksiasi. Reippaasti ulos pölyyntyneestä kaapista vaan kaikki masentuneet.....
Mielialalääkkeisiin en itsekään usko. Jos jotain lääkitystä masentuneelle, niin mikäli kärsii unihäiriöistä, voi siihen kokeilla melatoniinia ja lyhytaikaisesti muuta nukahtamislääkettä tai rauhoittavaa. Tuo oli vain yleinen mielipiteeni noista lääkkeistä, kun kerroit kokeilleesi masennukseesi erilaisia nappeja. Hyvät ihmissuhteet ja terveelliset elämäntavat; ruokavalio liikunta ovat tärkeitä depiksestä kärsivälle.
Kuten itsekin totesit, suojelet itseäsi jättämällä puhumasta kipeimmistä asioista. Eihän niistä helppoa ole kertoa, tiedän sen. Joko kertoo pokerinaamalla tai puhuu ja itkeä vollottaa. Ei itkemisessä ole mitään hävettävää. Terapeutti kannattaa kyllä vaihtaa, jos häntä jo vihaat.
Eikä kukaan mies ole mikään supermies. Miehillä on se harhakäsitys, että heidän tulisi olla aina jotenkin vahvoja, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vetää jotain roolia. Kerroit, että olet yrittänyt olla avoin tilanteestasi ja se on ollut kommunikoinnin loppu. Siinä et ole tehnyt mitään väärää. Se kertoo vain vastapuolen ymmärtämättömyydestä. Ihan normaalia pelätä, että tämä uusikaan nainen ei hyväksyisi sinua juuri sellaisena kuin olet. Et voi kuitenkaan tietää, jos oletkin sattunut löytämään ihmisen joka tajuaa. Ei raha ole tärkeintä elämässä, vaikka se helpottaakin elämää. Vaatii itse kultakin rohkeutta olla toisen ihmisen edessä juuri sitä mitä on. Rakatettava puoli ihmisessä on myös se heikompi puoli.................
Viisaita sanoja. Miehisyyden rooli on minussa vahvana. Mikäpä sen hienompaa kuin löytää se ihminen, jonka edessä uskaltaa ja haluaa olla myös heikko ja haavoittuva. Mutta kun sen myöntäminen itsellekin on haastavaa, on vaikea kuvitella, että jostain ilmaantuisi nainen, jolle voisin uskoutua niin paljon. Tai ainakin noin voimakkaan luottamuksen luomiseen kuluisi kohtuullisen paljon aikaa. Ja haluaisinhan minä, siis sen ihmisen, jolle voisin kertoa kaiken. Ilman, pelkoa, että minut tuomitaan tai arvoni vähenisi sen myötä. Sitä päivää odotellessa, en pidätä hengitystäni.
Avaudut oikealle ihmisellä pikkuhiljaa. Luottamus vahvistuu ajan kanssa. Ei sinun tarvitse heti kaikkea hälle kertoa.
Aloituksessasi oli paljon tuttua. Tuli tuosta tyhjänpäiväiseltä tuntuvasta terapia kokemuksestasi vielä mieleen: Terapiassa minäkin olen nuorempana istunut. Eihän siitä hyötyä ollut, valehtelin siellä sen minkä jaksoin, koska häpesin elämääni niin valtavasti. Enää en häpeä niinkään, vihaan vain.
Olet oikeassa, maailmaa katsoo eri silmin, kun tarpeeksi syvään rotkoon hujahtaa. Nytkin mietin miksi en anna periksi. Kai tavallaan hulluuttakin, kun en lähde oman käden kautta. Mieluummin kai hullu kuin matojen ruokaa. Moni sanonut sosiaaliseksi. Asiat muka ok, jos heittää kaverille läppää, tervehtii ystävällisesti kaupantätiä, saa töistä paljon hyvää palautetta. Olla monien muiden silmissä nätti nainen, joka voi saavuttaa elämässään kuulemma melkein mitä vaan. Hah, kun tietäisivätkin todellisuuden. Vaikka kannustankin kaikkia avautumaan rankoista jutuistaan, niin omilla jaloilla sitä seisotaan. Tukea voi ja pitääkin ottaa, mutta askeleet otetaan itse. Olen helvetin kateellinen heille, jotka pääsevät elämässä helpommalla. Ei varmasti kukaan tahtoisi tilalleni, mutta aloituksesi ravisteli muistamaan, että perseelleen menee joillain muillakin. Kiitän siitä herättelystä.
Taitoja sinulta varmasti löytyy työelämään. Voisin kuvitella, ettei työnteko kuitenkaan toisi täysin samanlaista tyydytystä kuin velattomana, koska velka seuraa mukana ja syö palkkaa. Tietenkin toivottavaa, että jossain duunissa voisit olla, työ on kuitenkin eräänlaista terapiaa.
Toivottavasti treffikumppanisi oli mukava ja teillä synkkasi! Älä ainakaan oman elämäntilanteesi takia jätä mitään hyvältä tuntuvaa juttua kesken. Valehtelun kuoppaiselle tielle ei kannata eksyä. Luottamusta ei niin saavuta. Näet itsesi kulkemassa yksinäisenä hamaan tappiin asti. Et kai nyt mikään sarjamurhaaja kuitenkaan ole... Ei kaikki velalliset ole jääneet yksin. Opettele rakastamaan itseäsi. Helpottaa sitä toisenkin rakastamista sitten. Jollet tunne muita konkurssin tehneitä, lue netistä tarinoita. Varmasti löydät edes yhden tarinan, jossa kerrotaan, ettei velkahelvetti ole estänyt löytämästä sitä oikeaa. Voit sitten miettiä millainen on oman tarinasi kulku, onko toivo muka lopullisesti mennyt? Vaikea uskoa, että kaikki ylivelkaantuneet ovat joko tappaneet itsensä tai jääneet yksin. En usko siihen, vaikka onhan se totta, että elämä tulee sinulla olemaan vaikeampaa velan vuoksi ja sitä kautta vaikuttaa suhteisiin, mutta missä määrin, sekin on jonkinasteinen asenne kysymys.
Tsemppiä tulevaisuutesi toivotan minäkin!
Hyvää settiä.
Olen silti hivenen eri mieltä kanssasi. Ei tule mitään pikkuhiljaa avautumisia. Jos treffeillä menee vastaamaan, täysin normaaliin kysymykseen: ”Mitä teet työksesi”, olen työtön – se on lorun loppu. Aivan sama mitä tuon jälkeen selittää, olet edustuskelvoton. Jos taas vaihtoehtoisesti alussa puhuu korvien täydeltä paskaa ja myöhemmin kertoo todellisuuden, olet valehtelijaksi leimattu, varsin ymmärrettävää. Lose-lose ja pattitilanne. Minkään pysyvämmän rakentaminen tuolta pohjalta on kutakuinkin mahdotonta. Lätkäistään tuohon kaupanpäälle kasa muita ongelmia…
Samaan hassuun ilmiöön olen minäkin törmännyt. Siis siihen miten oma ulkonäkö ja käytös vaikuttaa täysin virheellisesti mielikuvaan, jonka muut minusta muodostavat. Voin pokkana sanoa olevani työtön ja velkainen masennuspotilas ja se on ihmisten mielestä illan hauskin vitsi. Kuitenkin mielessäni toivon, että edes joku näkisi kaiken kuoren alle ja todellisen minän. Sossussa käydessäni, joo sinnekin piti nöyrtyä, sosiaalityöntekijä katseli silmät teevadin kokoisina ja totesi, etten yhtään näytä heidän asiakkaaltaan. En vieläkään tiedä olisiko pitänyt itkeä, nauraa, ottaa kohteliaisuutena vai loukkaantua.
Olen tällä hetkellä sellaisessa vaiheessa, että enemmän on mielessä luovuttaminen kuin elämän haltuun ottaminen edes jollain tasolla. Luovuttamisella en tarkoita, että hakisin kaupasta köyttä ja rasvaa. Enemmänkin sitä, että myönnän tosiasiat ja hyväksyn kohtaloni. Jatkan tätä paskaa hamaan loppuun ja kuolen joskus pois yksinäisenä ja elämän katkeroittamana.
Treffit on nyt trefffailtu. En jaksanut edes lähteä. Toki kohteliaasti ilmoitin, etten tule. Ei jaksa, ei kykene, ei huvita. Jauhaa samaa palturia taas kerran ja näyttää miten hauska ja charmantti osaan olla. Yrittää esittää kiinnostunutta vaikka jo etukäteen tietää itse, että lorun loppu on lähempänä kuin toinen arvaakaan. Ei pysty.
Kiva kun kirjoitit, oi fiksu vertaistukeni.
Siis minkälaisia toppahousuja oikein olet tavannut ja missä pintaliitopiireissä pyörinyt! Siis ei järkevä ihminen ajattele mitään pahaa, jos toinen on työtön. Saati ota pelkkänä vitsinä, jos joku sanoo olevansa persaukinen masennuspotilas. Ei taatusti ole sydäntäsi lämmittänyt tuollainen läpän heitto. On toki heitä, jotka pitävät työttömiä ja meitä ”päävikaisia” ihan luusereina. Sen verran on nahkani paksuuntunut vuosien varrella, että jos työtilanteeni vaikuttaisi siihen mitä toinen minusta ajattelee, miettisin vain, että eipä kyseinen henkilö ole ihan fiksuinta sakkia. Kiinnostus kuolisi täysin häntä kohtaan eikä hänen mielipiteensä itsetuntoni rippeitä tuhoaisi. Kaveriksi en huoli heitä, jotka lokeroivat työttömät heti suoralta käsin b-luokan kansalaisiksi. Helpottanut kummasti, kun on katkaissut välit sellaisiin. Työttömyyden ymmärrän, jos taustalla on kunnon syyt, ettei jaksa/pysty töitä tehdä.
Sinä miehenä taas luulet, että kaikki naiset vaativat miehen olevan töissä, tienaavan mielellään törkeesti rahaa. Moni työtön mies kuvittelee työttömyyden takia saavansa satavarmasti pakit. Tietysti, jos naismaku on sellainen ,että tykkää joistain, anteeksi ilmaisuni; tyhjäpää bimboista, joille tärkeää kulkea pelkissä kalliissa muotikuteissa, päteä koulutuksellaan sekä saavutuksillaan, luksus kämpillään, matkustella hevonkuuseen ja takaisin, niin silloin sinun on ehkä vaikeampi löytää työttömänä seuraa, jossa voit olla rehellinen. Ei mahdotonta, on hyvintoimeentulevissa naisissa toki fiksujakin.
Olen siis kyllä edelleen pikkaisen eri mieltä kanssasi. Usko nyt meitä. Olethan saanut aloitukseesi muitakin kannustavia kommentteja. Jollet niitä onnellisia tarinoita konkkaan joutuneista suostu etsimään, niin mites sitten niiden työttömien miesten kokemukset. Löydät varmasti tekstiä, jossa miehen työttömyys ei ole naista saanut vauhdilla pakoon.
Harmi, ettet jaksanut mennä treffeille. Ymmärrän, ettei masentuneena jaksa.
En ole toppahousuja tapaillut tai missään kummemmissa suihkuseurapiireissä suihkinut. Onhan se niin, että työttömyydestä on saaneet oman varsin reilun osansa nykyään myös korkeakoulutetut ja vieläpä hyvin palkatuista töistä. Periaatteellisella tasolla fiksut ihmiset ymmärtävät työttömyyden. Ymmärtävät ehkä suuren velkaantumisen. Ymmärtävät ehkä masennuksenkin. Ovatpa jopa sitä mieltä, että em. asiat eivät edes olisi välttämättä dealbreakereita mahdollisessa uudessa suhteessa. Näin siis periaatteellisella tasolla. Todellisuus on sitten toista. Nimby-ilmiö, en tähän nyt parempaakaan termiä keksi, eli siinä vaiheessa, kun tuollainen tilanne omalla kohdalla realisoituu, asiat näyttävätkin jo erilaiselta.
Tuo työtön, varaton masennuspotilas on ollut lähinnä heitto joskus ulkona ollessani, kun on kysytty mitä teen elääkseni. Eli sarkastiseen sävyyn tokaistu vastaus, jolla vältyn vastaamasta kiusalliseen kysymykseen. Vastineeksi saan yleensä naurua, koska eihän tuon näköinen ja kuuloinen ihminen voi kuin vitsailla sanoessaan noin.
En kuvittele lainkaan, että naiset olisivat maallisen mammonan ja sosioekonomisen statuksen perässä. Tai jotkin ovat, mutta heitä olen osannut vältellä. Jos ihminen ei ymmärrä, että oikea onnellisuus on jossain muussa kuin materiassa, on turha yrittää tehdä minuun vaikutusta. Ei minun ole myöskään tarpeen löytää hyvin toimeentulevaa naista. Älyä arvostan kyllä kovasti. Jos tähän nyt otetaan inhorealistinen esimerkki, se älykäs nainen ymmärtää myös sen kuinka hankalaa yhdessäolo voi käydä kumppanin kanssa, joka ei välillä olekaan oma iloinen itsensä vaan vetäytyy nurkkaan murjottamaan. Pahimmassa tapauksessa päiväkausiksi. Melkoinen haaste kelle tahansa. Tosiasia on, että tuollainen saattaa olla varsin kuluttavaa toiselle osapuolelle. Oma avioeroni johtui hyvin pitkälle siitä, etten jaksanut mitään. En edes sitä tärkeintä eli parisuhteen hoitamista. Tuossa kontekstissa melkoisia ihmeitä saa tapahtua. Otetaan sitten sekin huomioon, että en minäkään ihan ketä tahansa ota, joka minut ”huolisi”.
Voinhan minä ajankulukseni kuukletella vaikka mitä rohkaisevia tarinoita. Lukea miten ystävät, kaverit, entiset työkaverit, suku, mikä / kuka vaan on auttanut pahimman ylitse. Minulla ei ole yhtäkään edellä mainituista. Olen kuullut miten kumppani on löytynyt ratikasta, kaupan kassajonosta, uimarannalta jne. Eipä ole kertaakaan sattunut kohdalle.
On kaunis ajatus ja välillä yllätän itseni haaveilemasta, että jostain tupsahtaisi eteeni se helmi. Aika hiljaista on pidellyt.
Aivan, onhan todellakin haasteellista seuraa ihminen, joka vetäytyy paljon omiin oloihinsa. Tajunnut itsekin, että täytyy ensin saada asiat siihen pisteeseen, ettei toisen läsnäolo tunnu vaikealta. Enkä halua hajoilla jatkuvasti kenenkään silmien edessä, vetää pohjalle toisenkin. Juuri nyt ei kukaan jaksaisi katsoa minua, tiedän sen, mutta se on vain nykytilanne. Voihan käydä niinkin, ettei asiani koskaan järjesty, etten koskaan tule tapaamaan sopivaa ihmistä. Kuolen yksinäisenä ja kurttuisena mummelina asuntooni, mukavasti sitten haisen naapureille, niin kuolemani lopulta huomataan. Paljonhan Suomessa kuolee vanhuksia yksin kotiinsa. Siinä ehkä tulevaisuudennäkymäni, mutten ole vielä vanha, periksi en vielä ole antanut. Todella synkissä vesissä tässä sukellellaan, yritän vain tuputtaa sinulle hiukan optimistisempaa ajattelutapaa, jotta luopuisit päähänpinttymästä: ”En koskaan tule tapaamaan ketään.” Eikä sun ketä tahansa pidäkään huolia.
Kirjoitit, ettei sinulla ole ketään kuka potkisi eteenpäin. Voit aloittaa tervehtymisesi ihan siitä, että haalit itsellesi edes jonkinlaisen tukiverkoston. Ei täällä maailmassa yksin tarvitse pärjäillä. Kotoa harvemmin tullaan hakemaan. Virtuaalisesta vertaistuesta ympäri nettiä olen itse ihan pikkuisen hyötynyt, koska tuttavapiirissäni ei ole ketään kohtalotoveria. Ei se nettiin kirjoittelu ole oikeastaan muuta apua tuonut kuin sen, että muistaa, ettei ole ainoa kenellä samoja ongelmia, olen saanut tarjota vinkkejä ja purkaa paskaa oloani jonnekin. Kiinnosti se ketään tai ei. Kavereita ei ole paljoa, mutta olen löytänyt yhden hyvänkin ystävän. Onnea ollut matkassa, että tavannut ihmisiä, jotka kannustaneet eteenpäin. Tiedän kokemuksesta mitä on olla täysin yksin omien vaikeuksiensa kanssa. Helppoa ei ollut ryömiä sieltä pimeän luolan perukoilta päivänvaloa kohti. Luolassa piilossa edelleen, mutta joku askel otettu luolan suuta kohti.
Hyvä alku, että teit kuitenkin jo tuon aloituksesi ja olet ajatuksiasi tuonut esille. Sun pitää keksiä ne keinot kuinka löydät tukiverkoston. Voimavarat välillä on varmasti sinullakin nollissa, mutta niinä parempina hetkinä.
Kyllä minä jaksan olla ”normaali” pitkiäkin aikoja. Olen aina tarvinnut omaa aikaa ja tilaa, nyt vaan enemmän. En osaa heittäytyä toisen edessä heikoksi vaan näytän sitä iloista naamaa, käyttäydyn kuten kuka tahansa muukin. En vissiin koskaan ole osannut olla ”paijattavana”, minähän olen se vahva, tuki ja turva, se, johon toinen voi luottaa ja jonka seurassa tuntee itsensä turvalliseksi. Tämä rooli on langennut minulle kaikissa suhteissa. Tuota roolia en vaan millään enää jaksaisi, enkä enää kykene sitä ylläpitämään.
Sinulle sanoisin, että älä murehdi. Noin fiksun tytön ei tarvitse pelätä, että jäisi yksin. Omassa prosessissasi olet selvästi pidemmällä kuin minä ja taatusti löydät itsellesi hyvän miehen, kun sen aika koittaa. Hyvä, jos oikeasti tunnistat, että et ole valmis suhteeseen. Toivottavasti se ei kuitenkaan ole pelkkää itsesi sättimistä. Sori, taidan olla tässä todella huono
Olen huono solmimaan uusia ihmissuhteita. Minulla on taustalla se paska lapsuus ja jonkun kautta se on aiheuttanut, että minun on aina ollut vaikea saada ystäviä. Kavereita on ollut paljonkin, mutta se on kovin eri asia. Niille harvoille ystäville, joita minulla on ollut, en ole koskaan kertonut kaikesta paskasta. Eli onko nuokaan sitten todellisia ystäviä olleet, mene ja tiedä.
Huoh. Kaikki tuntuu nyt olevan vain yhtä umpisolmua, enkä näe millään ulospääsyä.
Lapsuuden aikaiset huonot kokemukset ovat tosiaan siitä pirullisia, että niitä kantaa jollain tasolla mukana koko ikänsä. Jos ei ole saanut kasvaa ihan pienestä asti rakastavassa ympäristössä, heijastuu se aikuisuuteen. Ihmissuhteiden solmiminen ei ole helppoa, varsinkaan niiden ystävien löytäminen.
Ei tässä kyllä nyt kauhean positiviinen, hyvä tilanne ole itselläkään. Puhelimesta virrat pois ja pieni hetki taas erakoitumista. Pahemminkin on mennyt. Se kai syy, että yritän positiivisuutta viljellä tässä. Sinä jaksat feikata pidempiä aikoja iloista, minä en jaksa. Olen kyllä sosiaalinen ja iloisen oloinen, kun ihmisten kanssa olen tekemisissä. Vetäydyn vaan sitten varmasti liian pitkiksi ajoiksi omiin oloihini. Kiitos kuitenkin, kun olet kirjoitellut. Olit tämän päivän pieni piristys. Hyvää yötä. Toivottavasti saat nukuttua.
Kaiketi se on pelkoa, että ei tule hyväksytyksi. Täysin irrationaalista, mutta ei siitä vaan pääse eroon. Vaikka kuinka on positiivisia kokemuksia uusiin ihmisiin tutustumisesta, silti tuo peikko on piilossa ja vaikuttaa tiedostamattomasti omaan käytökseen. Että mä vihaan psykologiaa perusteoriaa, että lapsuus muokkaa meistä pitkälti sen mitä olemme. Ei muuten, mutta kun se tuntuu pitävän aivan liian hyvin paikkansa. Vaikka kuinka sitä vastaan kamppailee ja käyttää kohtuullisesti kehittynyttä ajattelukeskustaan hyväksi, niin ei, ei millään pysty käyttäytymään pelkällä järjellä.
Ai jahas. Sitä aletaan nyt leijumaan ja kisaamaan, kuka onkaan se kaikkein pahimmin kuopassa oleva mielipuoli:). Mitä sä mun feikkaamisista ja sen pituudesta tiedät?:) Kun alat noin keulimaan, nokitan sillä, että mun ei edes tarvitse laittaa kännykkää pois tai äänettömälle. Ei se koskaan inahda, paitsi, jos sattuu tulemaan mailiin mainoksia. Okei, tää nyt oli tällasta hullujen huumoria:).
Yllättävän mukavaa terapoida itseään ja ruikuttaa surkeuttaan jollekin, joka ymmärtää, joten joudun minäkin myöntämään, että ajatustenvaihto kanssasi voittaa pelkän sohvalla murjotuksen 100-0. Kai se uni tännekin jossain vaiheessa saapuu, toivottavasti sinne pikemmin.
Huonosti tulee nukuttua. Kai sen verran ehkä aamulla puhelin aukaistava, että varaa ajan lekurille ja pyydettävä jotain rauhoittavaa nappia, et saa nukuttua. Muuten se on lepopaikkana hulluhuoneen kapea sänky. Siellä tosin ei pahemmin saa valita mitäs lääkettä se tohtori antaa.
Äää, siis sori, en tietenkään tiedä kuinka paljon feikkaat ja kuinka syvän kuopan pohjalla hengaat. Masentuneiden montun kaivuu-kisa. Mulla ainakin hyvä kunto, että kyllä aikaiseksi ihan tyylikkään kuopan loihdin. Saako pitkät tikkaat sitten palkinnoksi, kun tarpeeksi on tonkinut maata vai käykö sitten niin, että seinämät sortuvat... No, mitäpä itse kaivoi kuoppaa syvemmälle.
Okei, voitit tuon kännykkäkisan. Ei omakaan kyllä usein ääntele, herätyskello eniten puhelimessa inahtaa. Ja ruikuta niin paljon täällä netissä kuin vain huvittaa. Yllättävää, että palstalla on näinkin puheliasta keskusteluseuraa. Yleensä aika hiljaista. Tietokoneen ääressä ei vain pitäisi olla liikaa ja liian myöhään se kun voi sotkea unen tuloa.
Huonosti se Masa hoitaa hommansa täälläkin. Joskus saa nukuttua ihan hyvin, mutta nyt on taas takana pidempi unettomuusjakso. Tai saan unta joskus aamuyöstä ja nukun katkonaisesti muutaman tunnin. Pitänee hakea taas unilääkkeitä, että saa tämän kierteen poikki. Nyt olen ollut niin väsynyt, että ei oikein jaksa edes liikkumaan lähteä.
Pyh! Miehekäs tuhahdus. Kukaan ei kaiva paremmin kuoppaa kuin minä. Olen treenannut vuosikausia vain loistaakseni tuossa jalossa lajissa. Kepitän naisihmiset sinä hommassa mennen tullen. Palkintona on tietenkin se, että saa jäädä köllimään montun pohjalle ihan rauhassa. Hyvällä käytöksellä ansaitsee ne tikkaat.
Tämä meidän kirjoittelumme uhkaa karata vallan lapasesta ja kohta liihotellaan puhdasta off-topicia palturoiden. Tuntuisko hassulta ajatukselta, että jatketaan vaikka maililla? Minulla käytössä nimimerkin mukainen s24 s-postiosoite.
Juu, kyllä se sopii. Voin käyttää myös nimimerkkini sähköpostia. Tiedät ainakin, että keskustelutoveri pysyy samana eikä joku taitava huijari astu kuvioihin ja esiinny minuna.
On varmaan helpottavaa kun sait tuon kaiken tilitettyä. Ei ihminen ole onnellinen viettäessään tuollaista elämää. Ei se anna itselle eikä myöskään toisille: päin vastoin hajottaa ja repii todellista ihmisyyttä. En yhtään ihmettele että itse koet pahaa oloa ja syyllisyyttä irtosuhteissa. Varmaan osa noista naisista on samanlaisia ajelehtijoita ilman päämäärää keinuen kuin lastu lainehilla.
Seksi ja irtosuhteet vieraannuttavat ihmisen yhä kauemmaksi ihmisyydestä ja elämä on päivä päivältä ontompaa ja tyhjää. En ole koskaan harrastanut tuollaista enkä voisi ikinä ryhtyä moiseen, mutta olen tavannut useita sinunlaisia ja he kokevat asian kuten kerroit.
Olen eronnut ja menetin kaiken omaisuuden miehen konkurssin myötä kaksikymmentä vuotta sitten. Minusta tuli köyhä lyhyessä aika välissä. Onneksi ei ole lapsia ajattelin silloin. Voi sitä häpeän, nöyryytyksen ja tuskan ja pelon määrää, mitä koin kun ulosottokirjeitä tipahteli postiluukusta sen kun kerkisi. Varmaan olisi tehnyt itsemurhan, mutta uskovaisena tiesin, etten pääse sillä elämää ja vastuuta pakoon.
Kun olin jo silloin keksi-ikäinen ja tilanne vaikea, en jaksanut lähteä opiskelemaan uutta ammattiakaan. Olen kituutellut pienituloisilla pätkätöillä ja olen kaikkien mittapuiden mukaan köyhä, mutta en välttämättä onneton.
On kyllä turha luulo, että köyhä on aina onneton. Se on jopa päinvastoin. Kun menetin kaiken ja mahdollisuuden ylelliseen elämään, niin arvoni ja suhde materiaan muuttui. Ihminen tulee aika vähällä toimeen ja se on jo ekologisestikin järkevää. Ja onko siinä itkemisessä sitten väärää. Mitä varten on näyteltävä kovaa, pitää se pokka kuosissa.
Älä kuvittele toisten onnea ja vertaa itseäsi muihin. Ei ne perheelliset, rikkaat ole välttämättä sen onnellisempia.
Ihminen on onnellinen, jos voi tuottaa aitoa iloa toiselle ja elää rehellisesti aitoa elämää tuottamatta toiselle vahinkoa. Jos on onnellinen niin sisimmässä on tyyneys, lepo ja rauha - on myös harmonia ja yhteys Luojaan.
Uskon että sinunkin elämässä voi vielä lehti kääntyä, avautua se uusi sivu ja sinustakin voi tulla onnellinen mies. Olet jo ottanut askeleen sitä uutta kohti avautumalla syvällisesti tällä palstalla. Olet kaikesta päätellen hieno ihminen ja sinulla mahdollisuus ihan vaikka mihin ihmisenä. Oppia ikä kaikki. Kannattaa aloittaa vaikka niin, että lopettaa pelleillyt ihmissuhteissa.
Tarkoitin lähinnä, että ihmiset eivät ymmärrä onneaan. Itse olen saanut aivan toisenlaisen perspektiivin asioihin rypiessäni pohjamudissa. Se mikä tuntui ennen arjessa haasteelliselta, on todellisuudessa hyvin pientä. Sen sijaan, että ihmiset natkuttavat arjen pienistä haasteista, voisi olla paikallaan keskittyä siihen, mikä on elämässä hyvin. Tuntuu muutenkin, että onnellisuus on nykyään niin hankalaa saavuttaa. Koko ajan halutaan jotain lisää eikä tyydytä siihen mitä on ja kyetä nauttimaan siitä.
Mitä tulee irtosuhteiden harrastamiseen, kyllä, niistä tulee tyhjä olo. Oloni olisi kuitenkin vielä tyhjempi, mikäli minulla ei olisi edes niitä. Ne ovat minun ainoa ihmiskontaktini. Moraalisesti en näe niissä mitään väärää niin kauan kuin kumpikin osapuoli tietää pelin hengen.
Ihan paska juttu tuo terapia. Olisi ollut niin hyvä, kun olisit voinut (terapeutti olisi ottanut tällaista vastaan) kertoa, että sisälläsi on paljon sellaista, jonka pelkäät rikkovan sinut, jos se revitään kerralla ulos. Siitä olisi voinut vähitelleen ja turvallisesti (!) lähteä käsittelemään ja jakamaan. Näin hyvässä terapiassa olisi menetelty.
Toinen paska juttu (anteeksi kielenkäyttöni) on tai olisi se, että jäisit sinne sisällesi loppuiäksesi yksin. Olet sellaiselta vaikuttava tyyppi, että oksat pois. Ilmaisusi perusteella on sääli, että jos se jää tähän etkä saa kenellekään elävälle, oikealle ihmiselle itseäsi jaettua.
Olen itse elänyt ihan ala-arvoisen lapsuuden, mutta itselle oivallus oli se, että vanhemmat olivat väärässä ja kiusaajat olivat väärässä...he eivät nähneet minua oikeasti enkä ole niin huono, kuin millaisena minua kohdeltiin. Tämä voi kuulostaa lapselliselta ja yksikertaiselta, mutta minua se auttoi irrottautumaan siitä kuvasta, joka minuun oli isketty ja etsimään itseni. Hyvä psykoterapia auttoi. Muutoin en olisi selvinnyt.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää
Lievästi ilmaistuna ja kuten niin oivaltavasti tokaisit, paska juttu tuo terapia. Vielä paskempaa tilanteesta tekee se, että kerroin heti ensimmäisellä tapaamiskerralla, miten minun on vaikea avautua koko kuormasta tuntemattomalle ihmiselle. Johon tämä mielenterveyden ammattilainen tokaisi (otti ehkäpä epäluottamuslauseena ja henkilökohtaisesti), ”sitten tämä terapia on turhaa”. Olisi siis vaatinut, että avaan kaiken hänelle ja heti. Nyt käyn jaarittelemassa tyhjänpäiväisyyksiä kerran kuukaudessa kelloa vilkuillen. Liittyy huonoihin väleihimme toki kaikkea muutakin, mutta ei siitä sen enempää.
Olen tajunnut jo aikaa sitten, että vanhemmat olivat väärässä ja heidän taholtaan saamani rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys eivät ole minun vikani. Enkä edes pidä omia vanhempiani täysin syypäänä kaikkeen, hekin ovat omassa lapsuudessaan käyneet saman läpi omien vanhempiensa toimesta. En siltikään heidän käytöstään ole hyväksynyt, pitäisihän jokaisen aikuisen pystyä omaan käytökseensä vaikuttamaan niin, ettei oma lapsi kärsi samoista asioista kuin itse. Omat ratkaisuni olen tehnyt jo aikoja sitten enkä ole ollut käytännössä missään tekemisissä vanhempieni kanssa yli 20 vuoteen.
Kyllä minä tulen itsekseni jäämään. Eikä tämä ole mikään itsesääliin vaipuneen depressiivisen ihmisen epätoivoa huokuva ”sääli mua” kommentti, pikemminkin kylmä realiteetti. Jos oli ”sen oikean” löytäminen hankalaa ja haasteellista silloin, kun asiat olivat vielä periaatteessa ”hyvin”, on vaikeuskerroin nyt sitä luokkaa, että toiveikkaimmankin optimistin täytyy myöntyä tunnustamaan tosiasiat. Kaunis haave, että joskus löytyisi se joku rinnalle kulkemaan, mutta sillä pilvilinnalla pääsee korkeintaan hetkellisesti pakoon synkempiä ajatuksia. En usko jumalaan tai kohtaloon, mutta siltikin tulee väkisin mieleen ajatus, että ehkä näin on minun kohdallani tarkoitettu. Kuka ehdoin tahdoin haluaa vaivoikseen persaukisen työttömän, joka ajoittain vaipuu synkkyyteen? Ihmisen, jonka tulevaisuus – ja samaan aikaan mahdollinen yhteinen tulevaisuus – on vähintäänkin epävarma?
Kiitos kauniista sanoistasi.
Jokaisella lapsella on omat vaikeutensa,ja ne kulkevat mukana usein hautaan asti,sehän on vain elämää,jota on vain opittava ymmärtämään,
ettei se ole mitenkään harvinaista.Olosuhteet elin-ympäristöineen
koulutuksen lisäksi muokkaavat yksilöä tulevaisuuteen.Varallisuus on
erittäin tärkeää välttää kolhuja,mitä yhteiskunta tarjoaa ihan ilmaiseksi.
Kyllä elämänsä saa munattua moninkerroin lääkkeillä,nehän ovat kaikki
myrkkyjä.Ei ne mitään syytä poista,lievittävät vain hetken,ja sitten sivu-
vaikutukset alkavat syömään aivojasi,etkä edes huoma sitä,Ihmiseltä puuttuu
henkinen vahvuus pärjätä tässä petollisessa maailmassa,jossa kaikki perustuu
vain omaan hyötyyn,huomaamatta toisen osapuolen mieltymyksiä.
Omahyväinen itse-rakkaus tuhoaa kaiken,ja karkoittaa ystävät.
Nuorten psyykkisiin pulmiin on saatava heti apua.
Tästä linkistä löydät lisätietoa.
http://www.mll.fi/blogi/?x16855855=w18659465
-------------------------------------------------------------------------