PIISPAIN SYNODI
X yleiskokous
Piispa: Maailman toivon, Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, palvelija
Teksti otettu Vatikaanin julkaisemasta ’instrumentum laboriksesta’
KAPPALE II
Piispuuden salaisuus, tyo ja hengellisyys
Kristuksen kuva, Hyva Paimen
35. Pyha Raamattu puhuu piispan hengellisesta tehtavasta useissa kohdissa, joissa sita pohditaan Kristuksen, Ylipapin ja Sielujen Paimenen, nakokulmasta. Seka uusi etta vanha testamentti keskittyvat ylipapin ja paimenen kielikuviin.
Kaikki nama tekstit nayttavat Kristuksen arkkityyppina. Evankeliumitekstissa hanet nahdaan kadonneiden lampaiden paimenena (cf. Lk 15:4-7).
Han puhuu itsestaan “hyvana” paimenena lammaskatraalleen. (cf. Jn 10:11,14,16; Mt 26:31; Mk 14:27). Apostolinen yhteiso kayttaa hanesta nimia “paimen ja sielujen kaitsija” (1 Pt 2:25), “ylimmainen paimen” (1 Pt 5:4), and “lammasten mahtava paimen” (Heb 13:20), joka Isa nostaa kuolleista. Ilmestyskirjan nayssa ylosnoussut Herra on Lammas-Paimen (cf. Rev 7:17) jossa yhdistyy paasiaisuhrin todellisuus ja seka uuden etta vanhan testamentin kielikuvat papista ja paimenesta.
Alkukirkollinen ikonografia tyypillisesti esitti Kristuksen Hyvana Paimenena, taynnansa ylosnousemuksen kunniaa, hyvan paimenen liturgiassa ylistettyna, joka antoi oman elamansa lampaidensa edesta ja nousi ylos kuolleista.[ Surrexit pastor bonus qui animam suam posuit pro ovibus suis et pro grege suo mori dignatus est: Roomalaisesta messukirjasta, Paasiaisen neljas sunnuntai, ehtoollisantifoni]
Jeesus Kristus, on siten Paimen joka persoonassaan yhdistaa totuuden ja hyvyyden lahjoittaen itsensa laumalleen. Hyva Paimen siten nayttaa meille itseuhraavan rakkauden jokaisen lampaansa puolesta, ja rakkauden joka luo veljellisen ja ymmartavaisen suhteen jokaiseen.
Kirkko on Hyvan Paimenen tapaamisen sijapaikka, jossa han tekee itsensa lasnaolevaksi, ruokkii laumaansa Sanalla ja sakramenteilla seka ohjaa ikuisen elaman vehreyteen niita, jotka han on Hengen avulla tehnyt paimeniksi. Paimenen erikoinen kauneus loistaa parhaiten rakastavan ja palvelevan Kirkon kasvoilta; Kirkon, joka on toivon aihe ihmiskunnalle, jota jumalalliset ajatelmat sydamessa ajavat kohti kaikkea pelastavaa kauneutta, kuten Lammas-Paimen tekee nakyvaksi.
36. Kristus yksin on Hyva Paimen. Hanesta, kuten lahdelmasta, vuotaa Kirkon pastoraalinen tyo, jonka Kristus antoi Pietarin huomaan, (kts. Jn 21:15-17), armo joka apostolisessa yhteisossa saatettiin nahda jatkumona valvomis-tehtavalle “Huolehdi laumasta joka on huomaasi annettu, ei pakottaen vaan hyvin mielin...” (1 Pt 5:2).
Ajatus piispasta paimenena on osa kristillista perintoa, josta todistavat tietyt ilmaisut, eleet ja piispalliset insignia (s.o. symbolit tai merkit: esim. paimensauva) jotka kaikki tulee tulkita yhden ja ainoan Paimenen kautta ja hanelta tulevan armon kautta ne ovat tekoja jotka imitoivat juuri hanen mieltaan ja sydantaan.
Sille jolle Herra, itse Hyva Paimen, on antanut omat voimansa piispanvihkimisen sakramentin kautta, on myos annettu rakkauden velvollisuus ruokkia Herramme laumaa. Han puolestaan vastaa rakkaudella ja hyvassa uskossa tayttaen virkansa ja elaen elamansa samalla mielella kuin Kristus Jeesus, paimenien ruhtinas (cf. 1 Pt 5:4) ja sielujemme piispa. (cf. 1 Pt 2:25)
Piispanvirasta tulee Kirkolle amoris officium, p. Augustinuksen sanoin, joka palvelee yhteytta, yhteisollisyytta ja lahetystyota. Tama rakkauden tyo palaa aina arkkityyppiinsa, Kristukseen, paimenviran ja kaikkien sen moninaisten ilmaisujen kautta.
11.I. Piispanviran salaisuus ja armoa
Piispanvihmimyksen armo
37. Piispanvihkimys aiheuttaa “vihkimyksen sakramentin tayteyden, tayteyden joka Kirkon liturgisessa toiminnassa ja Kirkon pyhien isien kielesssa on vailla epaselvyytta kutsuttu korkeimmaksi pappeudeksi, pyhan hengellisen saadyn korkeimmaksi huipuksi” (Toinen Vatikaanin kirkolliskokous, Lumen Gentium 21). Piispanviran ja piispuuden salaisuuden intiimi luonne selittyy vihkimyksen liturgisessa ilmaisussa, joka perustuu ikivanhaan traditioon, ja on mita oikeimmin kutsuttu ”natalis episcopi”
Kristillisen antiikin ajoista saakka, on piispaa kuvattu Kirkossa moninaisten liturgisten muotojen avulla vihkimyksen seremoniassa seka idassa etta lannessa hetkella, jolloin kasien paallepanemisen ja vihkimyksen sanamuodon avulla, Pyhan Hengen armo laskeutuu piispaksi valitun ylle ja pyhalla kosketuksellaan jattaa lahtemattoman merkin tayteydestaan, tekee elavaksi merkiksi Kristuksesta, Opettajasta, Paimenesta, Ylimmaisesta Papista, jotta tama saattaisi toimia Herramme itsensa nimessa. (Toinen Vatikaanin kirkolliskokous, Lumen Gentium 21)
Piispa voidellaan pyhalla krismalla, joka tekee hanesta osallisen Kristuksen ylimmaisessa pappeudessa. Talla tavoin, han pystyy taydellisesti harjoittaa Sanan tyotehtavaa, pyhitysta ja johtajuutta. Ylipappina piispa on valittu miesten joukosta toimiakseen kaikkien puolesta suhteessa Jumalaan(cf. Heb 5:1). Piispanvirka, siten, ei ole ensisijaisesti kunnianimike, vaan palvelusvirka tarkoitettu hyvan tekemiseen. Herramme sanat ovat tarkoitetut juuri piispoille “Let the greatest among you become as the youngest, and the leader as one who serves” (Lk 22:26).
Piispan kirkollinen tehtava
41. Piispan insignia, symbolimerkit, jotka han vastaanottaa vihkimyksessaan ovat armon ja viran ilmaisuja ja rikkaita kirkkoon liittyvassa symboliikassaan.
Evankeliumikirja asetetaan piispan paan ylle merkkina elamasta joka on taydellisesti Jumalan Sanalle ja sen saarnaamiselle omistettu kaikella karsivallisyydella ja opettavaisuudella.
Sormus symboloi uskollisuutta, uskon kajoamattomuuden ja elaman puhtauden kautta, Kirkkoa kohtaan, joka on Kristuksen todellinen morsian.
Mitra muistuttaa piispallisesta pyhyydesta ja on kunnian kruunu jonka ensimmainen Paimen antaa uskollisille seuraajilleen piispoille. Piispansauva on Hyvan Paimenen aseman symboli, joka muistuttaa tehtavasta valvoa ja johtaa laumaa joka Pyha Henki itse on lahjoittanut piispalle.
Pallium, jota kaikki idan piispat kayttavat ja nykyaan annetaan joillekin lannen piispoille, on monimerkityksellinen. Metropoliitoilla lannessa se on merkki kommuuniosta Rooman piispan kanssa; ykseyden symboli; velvoite pysya yhteydessa Apostolisen Istuimen kanssa; rakkauden paula ja uskon tunnustamisen ja ainaisen puolustamisen jatkuva muistutus. Idan piispojen omoforion, pallium antiikin ajoista meidan paiviimme saakka, pitaa sisallaan hengellisia ja kirkollisia arvoja. Villasta tehty ja ristein koristeltu, se on piispuuden merkki, joka identifioidaan Kristuksen Hyvan Paimenen kanssa, joka antaa elamansa lammastensa puolesta ja joka kantaa eksyneita lampaita olallaan. Se muistuttaa myos tehtavasta huolehtia kaikista, mutta erityisesti niista jotka ovat eksyneet laumasta. Tata merkitysta tukevat seka idan etta lannen traditiot.
Risti jota piispat kantavat rinnallaan on voimallinen merkki hanen kuulumisestaan Kristukselle, sanaton Kristuksen tunnustus ja elaman jatkuva voiman lahde joka turvaa Herramme ristiin. Ei koriste tai koru, se merkitsee Kristuksen kunniakasta ristia, toivon merkkia, josta p. Paavali kirjoittaa: “But far be it from me to glory except in the cross of our Lord Jesus Christ, by which the world has been crucified to me, and I to the world” (Gal 6:14).
Nama lyhyet merkinnat tuovat esille osan symboliikasta jotka muodostavat osan piispanvihkimyksen juhlallisesta olemuksesta.
Ylle olevat symbolit yhdistyvat piispanvihkimyksessa. Kommuuniossa Rooman piispan kanssa, kaikki piispat ovat Piispallisen Kolleegion jasenia ja yhdessa Pyhan Isan kanssa jakavat huolen koko Kirkosta.
Ylipappina kansansa keskuudessa
50. Joillakin liturgisilla eleilla piispan lasnaollessa on erikoismerkitys. Ensimmaisena ja tarkeimpana naista on pyha krismamessu, jonka aikana katekumeenien ja sairaden oljyt siunataan ja krisma pyhitetaan. Tama liturgia on paikalliskirkon korkein ilmenemismuoto, kun se juhlii Herraa Jeesusta, ikuista Ylipappia ja Uhria. Piispalle se on suuren toivon hetki, silla han papistonsa ymparoimana saataa katsoa kohti Jeesusta, Ylipappia ja paasiaisen riemua. Talla tavoin he uudelleen elavat pyhan vihkimyksen sakramentin armoa uudistaen vihkimyslupauksensa jotka antavat erikoisen sisallon Kirkon pappisviran harjoittavien elamalle. Tana ainutlaatuisena hetkena liturgisessa vuodessa, Jumalan kansa monien huolien painamana voivat liikuttua todetessaan kirkollisen kommuunion siteiden vahvistumisen.
Lisaksi tassa messussa voidaan juhlallisesti antaa pappisvihkimys ja diakoniksi vihkimisen sakramentti. Piispa saa ikaankuin Jumalalta vastauksen rukouksiinsa, etta kutsumukset olisivat runsaat ja Kirkon tyo loistaisi pimeydessa Pyhan Hengen, Donum Dei ja Dator Munerum, elavoittamana.
Samaa voidaan sanoa vahvistuksen sakramentin jakamisesta, jossa piispa itse on keskeisin kleriikki, ja latinalaisessa osakirkossa, ordinaari kleriikki.
Tama Pyhan Hengen ylitsevuotava sakramentti joka usein vaatii paimenilta aikaa ja mahdollistaa piispanvierailun seurakuntiin, mahdollistaa piispan harjoittaa intensiivitesta hengellista tyotaan ja edesauttaa kommuuniota uskovien keskuudessa, eritoten nuorissa. Se etta sakramentin normaalisti jakaa piispa on merkki siita, etta sakramentin tarkoitus on vahvistaa siteitamme yhdistaen koko kansan helluntain salaisuuteen, Jumalan Kirkon apostoliseen juureen ja paikalliseen yhteisoon, seka samalla mahdollistaa Hengella tayttymisen niille jotka ottavat osaa Kirkon tyohon todistaa Kristuksesta.
Kommuunion hengellisyys
51. Merkki vahvasta kommuunion hengellisyydesta ja arvokas osa piispan pyhyydessa ja pyhittamispyrkimyksissa on taman yhteisollisyys pappien, diakonien, saantokuntalaisten ja maallikoiden kanssa, henkilokohtaisten tapaamisten muodossa. Hanen rohkaisevat sanansa ja hengellinen viestinsa elavoittaa ja tukee Kristuksen aktiivista ja pyhitavaa lasnaolona Kirkkonsa keskuudessa, josta moni armo tulee vuodatettavaksi ja muodostaa erikoisen ykseyden ja lahimmaisen rakkauden uskontunnustuksen.
Taman aikaansaadakseen on tarkeaa etta piispa elavoittaa ja tukee, henkilokohtaisen lasnaolonsa ja jatkuvan ohjauksensa avulla, ”Hengen aikoja” joina hengellisen elaman kasvu on erityisen otollista, esim. retriittien ja hengellisten harjoitusten aikana, kayttaen hyvakseen kaikkia sosiaalisen kommunikaation menetelmia joilla mahdollisesti voi lahestya ihmisia jotka eivat usein edes kay kirkossa.
Piispan tulee myos tietaa kuinka harjoittaa normaalia hengellista elamaa hengellisen ohjauksen, ystavyyksien ja veljellisen yhteisollisyyden muodossa, jotta han ei erottautuisi ja joutuisi toivottomuuden tilaan ongelmien ilmetessa.
Piispa taten ottaa osaa ja elavoittaa hengellista kommuuniota monien pastoraalisessa tyossa olevien henkiloiden kautta heita kuuntelemalla, tekemalla yhteistyota ja delegoimalla eri vastuualueita.
Erityisella tavalla piispa yllapitaa tata hengellisyytta olemalla kommuuniossa paavin ja toisten piispojen kanssa rukouksen ja hengellisen veljeyden kautta.
Piispa ei ole yksin tyossaan: hanen tulee antaa ja vastaanottaa veljeydellista rakkautta joka kumpuaa hanen suhteistaan veljiinsa piispoihin todellisessa molemminpuolisessa rakkaudessa johon Kristus itse kehottaa apostoleitaan (cf. Jn 13:34; 15, 12-13), joka tulee ilmeiseksi yhteisessa rukouksessa, hengellisissa ja pastoraalisissa kokemuksissa ja Jumalan Hengen kuuntelemisessa.
Tarkeita hetkia jolloin piispojen tulee harjoittaa kommuuniota ja pastoraalista rakkautta ovat: dialogi, hengellisen retriitit ja hetket jolloin rentoutus ja mielenvirkeys ovat korkeimmillaan.
X yleiskokous
Piispa: Maailman toivon, Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, palvelija
Teksti otettu Vatikaanin julkaisemasta ’instrumentum laboriksesta’
KAPPALE II
Piispuuden salaisuus, tyo ja hengellisyys
Kristuksen kuva, Hyva Paimen
35. Pyha Raamattu puhuu piispan hengellisesta tehtavasta useissa kohdissa, joissa sita pohditaan Kristuksen, Ylipapin ja Sielujen Paimenen, nakokulmasta. Seka uusi etta vanha testamentti keskittyvat ylipapin ja paimenen kielikuviin.
Kaikki nama tekstit nayttavat Kristuksen arkkityyppina. Evankeliumitekstissa hanet nahdaan kadonneiden lampaiden paimenena (cf. Lk 15:4-7).
Han puhuu itsestaan “hyvana” paimenena lammaskatraalleen. (cf. Jn 10:11,14,16; Mt 26:31; Mk 14:27). Apostolinen yhteiso kayttaa hanesta nimia “paimen ja sielujen kaitsija” (1 Pt 2:25), “ylimmainen paimen” (1 Pt 5:4), and “lammasten mahtava paimen” (Heb 13:20), joka Isa nostaa kuolleista. Ilmestyskirjan nayssa ylosnoussut Herra on Lammas-Paimen (cf. Rev 7:17) jossa yhdistyy paasiaisuhrin todellisuus ja seka uuden etta vanhan testamentin kielikuvat papista ja paimenesta.
Alkukirkollinen ikonografia tyypillisesti esitti Kristuksen Hyvana Paimenena, taynnansa ylosnousemuksen kunniaa, hyvan paimenen liturgiassa ylistettyna, joka antoi oman elamansa lampaidensa edesta ja nousi ylos kuolleista.[ Surrexit pastor bonus qui animam suam posuit pro ovibus suis et pro grege suo mori dignatus est: Roomalaisesta messukirjasta, Paasiaisen neljas sunnuntai, ehtoollisantifoni]
Jeesus Kristus, on siten Paimen joka persoonassaan yhdistaa totuuden ja hyvyyden lahjoittaen itsensa laumalleen. Hyva Paimen siten nayttaa meille itseuhraavan rakkauden jokaisen lampaansa puolesta, ja rakkauden joka luo veljellisen ja ymmartavaisen suhteen jokaiseen.
Kirkko on Hyvan Paimenen tapaamisen sijapaikka, jossa han tekee itsensa lasnaolevaksi, ruokkii laumaansa Sanalla ja sakramenteilla seka ohjaa ikuisen elaman vehreyteen niita, jotka han on Hengen avulla tehnyt paimeniksi. Paimenen erikoinen kauneus loistaa parhaiten rakastavan ja palvelevan Kirkon kasvoilta; Kirkon, joka on toivon aihe ihmiskunnalle, jota jumalalliset ajatelmat sydamessa ajavat kohti kaikkea pelastavaa kauneutta, kuten Lammas-Paimen tekee nakyvaksi.
36. Kristus yksin on Hyva Paimen. Hanesta, kuten lahdelmasta, vuotaa Kirkon pastoraalinen tyo, jonka Kristus antoi Pietarin huomaan, (kts. Jn 21:15-17), armo joka apostolisessa yhteisossa saatettiin nahda jatkumona valvomis-tehtavalle “Huolehdi laumasta joka on huomaasi annettu, ei pakottaen vaan hyvin mielin...” (1 Pt 5:2).
Ajatus piispasta paimenena on osa kristillista perintoa, josta todistavat tietyt ilmaisut, eleet ja piispalliset insignia (s.o. symbolit tai merkit: esim. paimensauva) jotka kaikki tulee tulkita yhden ja ainoan Paimenen kautta ja hanelta tulevan armon kautta ne ovat tekoja jotka imitoivat juuri hanen mieltaan ja sydantaan.
Sille jolle Herra, itse Hyva Paimen, on antanut omat voimansa piispanvihkimisen sakramentin kautta, on myos annettu rakkauden velvollisuus ruokkia Herramme laumaa. Han puolestaan vastaa rakkaudella ja hyvassa uskossa tayttaen virkansa ja elaen elamansa samalla mielella kuin Kristus Jeesus, paimenien ruhtinas (cf. 1 Pt 5:4) ja sielujemme piispa. (cf. 1 Pt 2:25)
Piispanvirasta tulee Kirkolle amoris officium, p. Augustinuksen sanoin, joka palvelee yhteytta, yhteisollisyytta ja lahetystyota. Tama rakkauden tyo palaa aina arkkityyppiinsa, Kristukseen, paimenviran ja kaikkien sen moninaisten ilmaisujen kautta.
11.I. Piispanviran salaisuus ja armoa
Piispanvihmimyksen armo
37. Piispanvihkimys aiheuttaa “vihkimyksen sakramentin tayteyden, tayteyden joka Kirkon liturgisessa toiminnassa ja Kirkon pyhien isien kielesssa on vailla epaselvyytta kutsuttu korkeimmaksi pappeudeksi, pyhan hengellisen saadyn korkeimmaksi huipuksi” (Toinen Vatikaanin kirkolliskokous, Lumen Gentium 21). Piispanviran ja piispuuden salaisuuden intiimi luonne selittyy vihkimyksen liturgisessa ilmaisussa, joka perustuu ikivanhaan traditioon, ja on mita oikeimmin kutsuttu ”natalis episcopi”
Kristillisen antiikin ajoista saakka, on piispaa kuvattu Kirkossa moninaisten liturgisten muotojen avulla vihkimyksen seremoniassa seka idassa etta lannessa hetkella, jolloin kasien paallepanemisen ja vihkimyksen sanamuodon avulla, Pyhan Hengen armo laskeutuu piispaksi valitun ylle ja pyhalla kosketuksellaan jattaa lahtemattoman merkin tayteydestaan, tekee elavaksi merkiksi Kristuksesta, Opettajasta, Paimenesta, Ylimmaisesta Papista, jotta tama saattaisi toimia Herramme itsensa nimessa. (Toinen Vatikaanin kirkolliskokous, Lumen Gentium 21)
Piispa voidellaan pyhalla krismalla, joka tekee hanesta osallisen Kristuksen ylimmaisessa pappeudessa. Talla tavoin, han pystyy taydellisesti harjoittaa Sanan tyotehtavaa, pyhitysta ja johtajuutta. Ylipappina piispa on valittu miesten joukosta toimiakseen kaikkien puolesta suhteessa Jumalaan(cf. Heb 5:1). Piispanvirka, siten, ei ole ensisijaisesti kunnianimike, vaan palvelusvirka tarkoitettu hyvan tekemiseen. Herramme sanat ovat tarkoitetut juuri piispoille “Let the greatest among you become as the youngest, and the leader as one who serves” (Lk 22:26).
Piispan kirkollinen tehtava
41. Piispan insignia, symbolimerkit, jotka han vastaanottaa vihkimyksessaan ovat armon ja viran ilmaisuja ja rikkaita kirkkoon liittyvassa symboliikassaan.
Evankeliumikirja asetetaan piispan paan ylle merkkina elamasta joka on taydellisesti Jumalan Sanalle ja sen saarnaamiselle omistettu kaikella karsivallisyydella ja opettavaisuudella.
Sormus symboloi uskollisuutta, uskon kajoamattomuuden ja elaman puhtauden kautta, Kirkkoa kohtaan, joka on Kristuksen todellinen morsian.
Mitra muistuttaa piispallisesta pyhyydesta ja on kunnian kruunu jonka ensimmainen Paimen antaa uskollisille seuraajilleen piispoille. Piispansauva on Hyvan Paimenen aseman symboli, joka muistuttaa tehtavasta valvoa ja johtaa laumaa joka Pyha Henki itse on lahjoittanut piispalle.
Pallium, jota kaikki idan piispat kayttavat ja nykyaan annetaan joillekin lannen piispoille, on monimerkityksellinen. Metropoliitoilla lannessa se on merkki kommuuniosta Rooman piispan kanssa; ykseyden symboli; velvoite pysya yhteydessa Apostolisen Istuimen kanssa; rakkauden paula ja uskon tunnustamisen ja ainaisen puolustamisen jatkuva muistutus. Idan piispojen omoforion, pallium antiikin ajoista meidan paiviimme saakka, pitaa sisallaan hengellisia ja kirkollisia arvoja. Villasta tehty ja ristein koristeltu, se on piispuuden merkki, joka identifioidaan Kristuksen Hyvan Paimenen kanssa, joka antaa elamansa lammastensa puolesta ja joka kantaa eksyneita lampaita olallaan. Se muistuttaa myos tehtavasta huolehtia kaikista, mutta erityisesti niista jotka ovat eksyneet laumasta. Tata merkitysta tukevat seka idan etta lannen traditiot.
Risti jota piispat kantavat rinnallaan on voimallinen merkki hanen kuulumisestaan Kristukselle, sanaton Kristuksen tunnustus ja elaman jatkuva voiman lahde joka turvaa Herramme ristiin. Ei koriste tai koru, se merkitsee Kristuksen kunniakasta ristia, toivon merkkia, josta p. Paavali kirjoittaa: “But far be it from me to glory except in the cross of our Lord Jesus Christ, by which the world has been crucified to me, and I to the world” (Gal 6:14).
Nama lyhyet merkinnat tuovat esille osan symboliikasta jotka muodostavat osan piispanvihkimyksen juhlallisesta olemuksesta.
Ylle olevat symbolit yhdistyvat piispanvihkimyksessa. Kommuuniossa Rooman piispan kanssa, kaikki piispat ovat Piispallisen Kolleegion jasenia ja yhdessa Pyhan Isan kanssa jakavat huolen koko Kirkosta.
Ylipappina kansansa keskuudessa
50. Joillakin liturgisilla eleilla piispan lasnaollessa on erikoismerkitys. Ensimmaisena ja tarkeimpana naista on pyha krismamessu, jonka aikana katekumeenien ja sairaden oljyt siunataan ja krisma pyhitetaan. Tama liturgia on paikalliskirkon korkein ilmenemismuoto, kun se juhlii Herraa Jeesusta, ikuista Ylipappia ja Uhria. Piispalle se on suuren toivon hetki, silla han papistonsa ymparoimana saataa katsoa kohti Jeesusta, Ylipappia ja paasiaisen riemua. Talla tavoin he uudelleen elavat pyhan vihkimyksen sakramentin armoa uudistaen vihkimyslupauksensa jotka antavat erikoisen sisallon Kirkon pappisviran harjoittavien elamalle. Tana ainutlaatuisena hetkena liturgisessa vuodessa, Jumalan kansa monien huolien painamana voivat liikuttua todetessaan kirkollisen kommuunion siteiden vahvistumisen.
Lisaksi tassa messussa voidaan juhlallisesti antaa pappisvihkimys ja diakoniksi vihkimisen sakramentti. Piispa saa ikaankuin Jumalalta vastauksen rukouksiinsa, etta kutsumukset olisivat runsaat ja Kirkon tyo loistaisi pimeydessa Pyhan Hengen, Donum Dei ja Dator Munerum, elavoittamana.
Samaa voidaan sanoa vahvistuksen sakramentin jakamisesta, jossa piispa itse on keskeisin kleriikki, ja latinalaisessa osakirkossa, ordinaari kleriikki.
Tama Pyhan Hengen ylitsevuotava sakramentti joka usein vaatii paimenilta aikaa ja mahdollistaa piispanvierailun seurakuntiin, mahdollistaa piispan harjoittaa intensiivitesta hengellista tyotaan ja edesauttaa kommuuniota uskovien keskuudessa, eritoten nuorissa. Se etta sakramentin normaalisti jakaa piispa on merkki siita, etta sakramentin tarkoitus on vahvistaa siteitamme yhdistaen koko kansan helluntain salaisuuteen, Jumalan Kirkon apostoliseen juureen ja paikalliseen yhteisoon, seka samalla mahdollistaa Hengella tayttymisen niille jotka ottavat osaa Kirkon tyohon todistaa Kristuksesta.
Kommuunion hengellisyys
51. Merkki vahvasta kommuunion hengellisyydesta ja arvokas osa piispan pyhyydessa ja pyhittamispyrkimyksissa on taman yhteisollisyys pappien, diakonien, saantokuntalaisten ja maallikoiden kanssa, henkilokohtaisten tapaamisten muodossa. Hanen rohkaisevat sanansa ja hengellinen viestinsa elavoittaa ja tukee Kristuksen aktiivista ja pyhitavaa lasnaolona Kirkkonsa keskuudessa, josta moni armo tulee vuodatettavaksi ja muodostaa erikoisen ykseyden ja lahimmaisen rakkauden uskontunnustuksen.
Taman aikaansaadakseen on tarkeaa etta piispa elavoittaa ja tukee, henkilokohtaisen lasnaolonsa ja jatkuvan ohjauksensa avulla, ”Hengen aikoja” joina hengellisen elaman kasvu on erityisen otollista, esim. retriittien ja hengellisten harjoitusten aikana, kayttaen hyvakseen kaikkia sosiaalisen kommunikaation menetelmia joilla mahdollisesti voi lahestya ihmisia jotka eivat usein edes kay kirkossa.
Piispan tulee myos tietaa kuinka harjoittaa normaalia hengellista elamaa hengellisen ohjauksen, ystavyyksien ja veljellisen yhteisollisyyden muodossa, jotta han ei erottautuisi ja joutuisi toivottomuuden tilaan ongelmien ilmetessa.
Piispa taten ottaa osaa ja elavoittaa hengellista kommuuniota monien pastoraalisessa tyossa olevien henkiloiden kautta heita kuuntelemalla, tekemalla yhteistyota ja delegoimalla eri vastuualueita.
Erityisella tavalla piispa yllapitaa tata hengellisyytta olemalla kommuuniossa paavin ja toisten piispojen kanssa rukouksen ja hengellisen veljeyden kautta.
Piispa ei ole yksin tyossaan: hanen tulee antaa ja vastaanottaa veljeydellista rakkautta joka kumpuaa hanen suhteistaan veljiinsa piispoihin todellisessa molemminpuolisessa rakkaudessa johon Kristus itse kehottaa apostoleitaan (cf. Jn 13:34; 15, 12-13), joka tulee ilmeiseksi yhteisessa rukouksessa, hengellisissa ja pastoraalisissa kokemuksissa ja Jumalan Hengen kuuntelemisessa.
Tarkeita hetkia jolloin piispojen tulee harjoittaa kommuuniota ja pastoraalista rakkautta ovat: dialogi, hengellisen retriitit ja hetket jolloin rentoutus ja mielenvirkeys ovat korkeimmillaan.
Vastaukset 29
Vanhimmat
on ihan alytonta tilan hassausta. Taas alko uusi vuosi ihan perseesta. Hihhulihihhuli hihhulihei!
On hyvä, että tuot, Ignatius, esiin kirjallisesti, mitä piispuus on - sehän on periaatteessa Jumalan ihana lahja kirkolle. Toisaalta on myös tosiasia, ettei piispakaan saa käyttää asemaansa väärin. Myös piispan on vastattava tekemisistään yhteiskunnan sekä kirjoitettujen lakien että kirjoittamattomien lakien mukaan. Parannuksenteko, katumus ja kääntymys kuuluu myös piispan uskonelämään. Onhan katumuksen sakramentti olemassa myös piispaa varten.
Isä Josef näyttää tulleen Suomeen kuin Kullervo aikanaan lähti sotaan. Hän näyttää kävelleen suomalaisen katolisen kirkon uskovien yli ikäänkuin he olisivat roskasakkia. Vatikaanin julkaisema Piispain synodin teksti ei anna piispalle valtuuksia mielivaltaan.
Vaikka piispasta käytetään nimitystä paimen, ei se merkitse sitä, että seurakuntalaiset olisivat tyhjästä päästä määkiviä lampaita ilman järjenhiventäkään. Suomalaiseen seurakuntaelämään kuuluu demokratia, mikä merkitsee sitä, että kaikista asioista on vähintäänkin keskusteltava. Asioista, joita ei ole suoranaisesti määrätty kirkkolaissa, voidaan jopa päättää yhdessä, niin että piispa puheenjohtajana hyväksyy omalta osaltaan päätöksen ja SITOUTUU siihen. Suomessa on tapana myös äänestää asioista, jolloin piispa voi joutua vähemmistön kannalle. Sanelupolitiikalla ei Suomessa pärjää kirkossakaan. - Tiedän kokemuksesta, mistä kirjoitan.
On epailematta totta etta monissa lantisissa demokratioissa ollaan totuttu hoitamaan asioita tietylla tavalla. On varmasti totta, etta suomalaiselle mielenlaadulle olisi helpompi jos Kirkko olisi hierarkisen jarjestelmansa sijaan valinnut toisen tavan rakentua Rooman piispan ja Kristuksen itsensa ymparille - ja ehkapa tahan suuntaan olisi tulevaisuudessa liikuttavakin. Mutta sen sijaan, etta ilmoitetaan piispoille mita heidan tulee tehda ja olla tekematta, eiko vastuu ole ennemminkin meilla jotka naemme demokraattisen systeemin valopuolet ja olemme tottuneet siihen vuosikymmenten aikana nayttaa piispoille kuinka moninaiset ovat oman ehdotelmamme positiiviset seuraamukset?
Piispoille ja yleensakin Kirkolle on vaikea mukautua taydellisen uusiin ideologioihin - ja oikein se viivyttaakin usein hyvaksyntaansa, ennenkuin moninaiset seuraamukset ovat lapikotaisesti tutkitut (ja kun niita ei ole nain tutkittu, ongelmia aina ilmaantuu). Vaatimalla vaatiminen, pyrkimys pakottaa niella taydellisen uusi systeemi on meille kaikille vaikea - mutta Kirkolla on 1000-luvulta asti ollut paikallaan tietynlainen sisainen koneisto joka jatkuu yha tassakin paivassa - se etta se on selvinnyt vuosituhannen kolhut on todiste siita, etta Pyha Henki itse tukee sita, ja etta vaikka ajoittain johtajiemme usko ja pyhyys voi olla koetuksella, Kristuksen lupaus Kirkon viimeisesta voitosta on varma pohja meille kaikille perustaa toivomme.
Etikalla vaiko hunajalla saamme parhaiten haluamamme?
Syy miksi katsoin aiheelliseksi kaantaa kangertelevasti osan piispain synodin tekstia on tarve jarjelliseen keskusteluun piispuuden sijasta paikalliskirkossa. On yksi asia todellakin puhua siita millainen asema piispalla on paikalliskirkossa ja koko universaalin Kirkon keskuudessa, ja taysin toinen kasvot punaisena syytaa ad hominem-argumentteja.
Se ovatko erinaiset syytokset aiheellisia tahi ei en osaa sanoa silla en ole, n.s. in medias res vaan kaukana maastanne, mutta kristilliselta retoriikka ei kuulosta. Perinteisen ymmarryksen mukaan piispa kuvaa Kristusta itseaan paikalliskirkkonsa keskuudessa - me ymmarramme taman siten, etta aivan kuten paavikin, piispamme on ainoastaan ihminen ja samalla toiviomatkalla kuin me muutkin - viran sakramentti tekee heista sakramentaalisesti Kristuksen kuvan, muttei poista tarvetta kilvoitella kristillisessa rakkauden toissa. Se, etta piispa kuvaa Herraamme tulisi saada meissa aikaan jonkinlaisen reaktion. Fransiskus Assisilaisella on kaunis ajatusta tasta. Han kertoo (Jean Vianney'n mukaan), etta tavatessaan tiella enkelin ja papin, han ensin tervehtisi pappia ja sen jalkeen enkelia, silla vaikka enkeli on luonnossaan pappia kunnioitettavampi, on viran sakramentin tahden pappiin piirtynyt Kristuksen lahtematon armon kuva, joka saa ensimmaisen sijan luotujen joukossa.
Mita tama sitten tarkoittaa tilanteessa, jossa osa uskovista katsoo, etta piispa ei ole toiminut kristillisen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden periaatteita noudattaen? Ehka sita on hyva miettia, ja ehka juuri siihen tarkoitukseen tama tai katkirkko-forum on juuri omiaan. Jatkuva ja aarimmaisen sopimaton syyttely tuskin auttaa ketaan - kun paremmin ymmarramme teologian, kanonisen lain ja luonnollisen oikeuden(tajun) arvot ja niiden sanelemat saannot, on oikein etta keskustelu jatkuu jarkevana ja vailla ylenmaaraisia loukkauksia.
Kuten nimim. Turust on jo tehnyt ilmeisen selvaksi, on sopimatonta katolilaiselle kieltaa se osa Kirkon hallintokoneistosta joka katsotaan olevan kirkollisen opetuksen piirissa paatetty ja hyvaksytty mielipide. Me olemme vapaat olemaan erimielta siita, kuinka esim. kuurian toimistot tulisi jarjestaa vai olisiko parempi nahda koko rakenteiden havittaminen. Teologien (niin maallikoiden kuin pappienkin) vapaus on rajattu kuitenkin siten, etta ne opetuksen kohdat jotka maarittelevat paavin ja piispojen velvollisuuksia ja oikeuksia (erityisesti Vatikaanin kirkolliskokousten dokumentit paavista, piispoista ja Kirkosta nykymaailmassa) eivat ole muutoksen kohteita. Siten paavilla on valta delegoida tehtaviaan toisille, mutta kellaan ei ole oikeutta vaatia paavia luopumaan oikeuksistaan a) delegoida tai b) kayttaa suoraa ja valitonta valtaa niissa asioissa, jotka ovat piispuuden lahjaan sidotut.
Keskustelu niin omista piispoistamme kuin myos universaalista Rooman piispasta on mielekasta uskovien yhteisossa niin kauan kun tarkoituksemme on pyrkia tekemaan Jumalan tahto; tama sama keskustelu toimii Kirkon elavoittavana siita huolimatta etta kaikki mielipiteet (oikealla tai vasemmalle puolen laitaa) eivat valttamatta olisi mahdollisia, sopivia tahi hyodyllisia Kirkon viestin eteenpain tuomisessa. Toivon ja sydamestani rukoilen etta tassa tehtavassa niin koulutetut teologit ja papit, yhtalailla kuin maallikotkin pitavat mielessaan sen ensisijaisen rakkauden lain, jonka Herramma itse on Kirkolleen jattanyt meita ohjaamaan.
Ignatius
On nähty tv:ssä ainakin Hesan piispa ja arkkisellainen itku kurkussa. Mutta ainoatakaan Raamatun sanaa heiltä ei ole tullut! Rekvisiittana "jumalanpalveluksissa" Raamatun sentään vielä näkee...
...Wróbel ei ole todellakaan ollut "itku kurkussa" Aasian tapahtumien johdosta. Ehkä hän Opus Dein "kasvattina" on oppinut pitämään tunteensa salassa. Rekvisiitta taitaa olla eri asia kuin reliikki, josta Wróbelillä taitaa olla enemmänkin kokemusta.
En ole seurannut katolisten enkä ortopiispojen lausuntoja. Reliikki on pyhäinjäännös, eli kirkollista humpuukia. Rekvisiitta on näytelmissä tai elokuvissa käytetty esine.
palstalle sopivampaa arvostella ev.lut. kirkon piispaa kuin katoliset. Minua kyllä kumpienkin kielteinen arviointi häiritsee.
Mitä tulee nyt puheena olevaan Helsingin piispa Eero Huovisen toimintaan Kaakkois- Aasian alueella, on syytä muistaa hänen hakeutuneen tuolle alueelle, lopultakin omin keinoin, omalla vapaa- ajallaan, omalla kustannuksellaan, vapaaehtoisesti, kenenkään sitä pyytämättä. Lisäksi hän oli paikalla varsin varhaisessa vaiheessa, ennen muita suomesta tulleita auttajia.
Tukensa ja kaikinpuolisen apunsa hän antoi aivan inhimillisten voimiensa sietokyvyn äärirajoille asti. Tiedän hänen kuunnelleen ja tukeneen kaikkia imisiä, heitä millään tavoin valikoimatta. Voiko kukaan tehdä enempää?
Minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihminen voi säilyttää tasapainonsa, jos aina ja kaikessa on etsittävä pahaa toisesta ihmisestä.
mainitsemiesi luterilaisten piispojen kohdalla on niin, ettei tekopyhää raamattusitaateilla shouvaaminen ole tarpeen kun Raamatun henki ja rakkauden ja auttamisen sanoma on sisäistetty. Silloin jokainen arjen sana on kristityn puhetta, armon ja auttamisen sanaa ja se kävi ilmi molempien koko olemisesta. Se oli aitoa eikä esittämistä.
mutta kyse oli siitä, ettei hän esittänyt mitään lohduttavaa sanaa Raamatusta,
Voiko olla kaksia kristittyjä, Raamattu sanoo: "Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste."
En kiistä Huovisen osuutta, Mutta Raamatusta hän ei lohtua antanut. Näkyi kyllä että paatunutkin kirkkohörhö saattaa järkyttyä.
Jopahan tamakin thread on nopeasti degeneroitunut... Todellakin, jos jarjellinen keskustelu piispuudesta ei kiinnosta, niin kaikella ystavyydella ehdotan etta toisen, jo olemassa olevan vuodatuksen alle, lisaatte kommenttinne....
Minun mielestäni on hienoa, miten Huovinen osaa eläytyä kärsivien osaan. Hän osaa samastua niihinkin, jotka näkevät vain kuoleman eivätkä elämää sen takana. Sama empatiakyky oli nähtävissä Huovisella myös Estonia-onnettomuuden yhteydessä.
Sanoisin, Mikonpoika, että luterilaiset papit opetetaan tuollaiseen sielunhoidolliseen asenteeseen. Itse ymmärrän kyllä sinuakin. Minusta olisi oikeutettua tuoda esiin myös se tosiasia, että kristityn kuolemassa on vähintäänkin samaa maaliintulon juhlaa kuin urheilukisoissa.
palstalle minkälaisia arvioita piispa Huovinen on saanut, kun hän rohkeni vapaa-ajallaan omin kustannuksin ja korvauksetta hakeutua tueksi onnettomuuden uhreille, kenenkään sitä häneltä pyytämättä.
Minusta se, että piispan asemassa oleva henkilö rohkenee julkisesti paljastaa mahdollisen uskonsa riittämättömyyden, osoittaa suunnatonta nöyryyttä, ja on hyvänä esimerkkinä meille tavallisille syntisille.
Kuka meistä lopultakaan on riittävän nöyrä, kyetäkseen ottamaan vastaan taivasten valtakunnan.
Kiitos tekstin kääntämisestä, Ignatius! Siitä ei ole tullut juurikaan keskustelua, mutta johtuu varmaan siitä, ettei kenelläkään ole mitään vastaansanottavaa. Teksti on kaunis. Samoin kertomus papista ja enkelistä.
Piispan on tietysti määrä kuvata Kristusta, samoin jokaisen papin, ja tulisihan meidän itse asiassa nähdä Kristus jokaisessa kärsivässä lähimmäisessä.
Jos sitten mennään opista tavalliseen elämään, niin vaikea sanoa. Piispaa näkee sen verran harvoin, etten osaa oikein sanoa, mitä häneen on piirtynyt ja millaisen reaktion hän saa aikaan, kauniin tekstin ilmauksia lainatakseni. Monissa papeissa, niin ulkomailla kuin kotimaassa, on kyllä helppo nähdä Kristus.
pussaan aina ekaksi enkeliä ja pappia vasta sitten (jos se on minusta nätti), meinaan kun tuleksivat peräkkäin raitilla vastaan. Minusta toi Ignatiuksen teksti oli semmosta tuulikannelhyminää että mitä siihen kannattais vaivautua vastaamaan. Eikai tuota tosissaan ottais kuin imeväiset ja umpipimpot, eiks jeh?
Näyttää tosiaan olevan keskustelua! Ai että paljastaisi uskonsa riittämättömyyden... Enpä usko. Kyllä Huovinen asiaansa uskoo. Oman kokemukseni mukaan luterilaiset papit vain ovat varovaisia ja lähtevät siitä olettamuksesta, että "hurskastelu" ei kiinnosta ketään.
Tosissaan sen ottavat siis "imeväiset, umpipimpot" ja Kristuksen Kirkon paimenten ordinaari synodaalikokous... Kristuksen tahden houkat?
Ignatius
palstoilla ihmisten paha olo, joka purkautuu aivan käsittämättöminä kiukun purkauksina lähimmäisiin.
Ilmiö näyttää olevan yleinen, uskon suunnasta riippumatta. Voimmeko tehdä muuta kuin rukoilla?
ordinaari synodaalit tavallisista kipeehattuisista muuten eroavat kuin että saavat hoitonsa privaatisti ja fiinisti jossain Vatikaanin peittelemissä ja kustantamissa yksityisklinikoissa ja sitten paikalliset Fidekset runoilevat jotain nättiä "lomasta". Ne ordinaarit synodaalit joilla ei tapulissa viuhu (jos sellaisia löytyy) tietenkin vallankahvassa ja mukavissa murkoinoissa pysymisen takia esittävät uskovansa vaikka siihen, että paavi olis jokin Kristuksen veetee - ja kukkua kans! Ei ne tommosiin usko, pitää vaan esittää ja vetää alamaisille shouta naama peruspokerilla. Niin se menee!
tuskin houkkia muun kuin mielenterveysongelmien takia, mutta ahneita ja vallalle persoja paskiaisia kyllä!
No olipas mielenkiintoista luettavaa :o
Minä luulin, että katkirkkolaiset ovat pahantahtoisia rähjääjiä, mutta mieluummin olen todella heidän seurassaan kuin valtaosan luterilaisuuspalstalle kirjoittajista. Joku häiriintynyt (luultavasti hellari lääkitystarpeesta ja homovihasta päätellen) omistaa aikansa ev.lut.-kirkon haukkumiselle ja samalla näemmä arvioi uskovia, haukkuu piispa Huovista Juudakseksi ja vaikka mitä. Ja Huovinen on mielestäni kunnioitettava ja hieno kirkonmies, tuolla palstalla hän sen sijaan saa paljon roinaa niskaansa useassa viestiketjussa sekä "omilta lampailtaan" että muilta. Törkeää.
Tulee olo että oma katolinen hiippakuntamme sekä piispanmielisten, toisinajattelijoiden, keskustelijoiden ja katkirkkolaistenkin kokonaisuutena on jotain paljon ravitsevampaa ja vähemmän nyppivää kuin pikakatsaus protestanttien maailmaan :)
Alan oikeasti ymmärtää, miksi kristittyjä pidetään riitaisana sakkina. Uskonyhteys, joka meillä katolisilla on, ei ole edes valontuike muualla. Eli hyvää ja siunattua uutta vuotta teille kaikille lukijoille :)
niinkin, että tämä anonyyminä nettiin kirjoittamisen muoto lietsoo aiheesta ja kirjoittajakunnasta riippumatta tietynlaita aggressiivista kirjoituskulttuuria, jolloin ilkeys ja vyön alle tähtääminen alkaa aika ajoin hallita listoja onpa niissä sitten kyse tetrakalojen kasvatuksesta, talvirenkaiden vaihdosta, elämänarvoista tai uskonnosta. Taitaa kansankirkkopalsta vetää melkoisella vetovoimalla puoleensa kiihkeitä helluntailaisia ja näitä, jotka eivät piispa Huovista toivota edes ehtoollispöytään tervetulleeksi. Luulen, että sekin aina lainehtii, mitkä listat kulloinkin muodostavat "huvittelukentän" nettihauskanpitäjille ja vedättäjille. Voi olla että tällä hetkellä jotkin muut palstat kuin tämä katolisuuspalsta innostavat heitä enemmän. Nyt on ollut jo jonkin aikaa varsin asiallista täälläkin, olen pannut merkille. Se, että olemme isoistakin asioista eri mieltä, ei minusta ole mikään ongelma tai epäasiallisuuden osoitus.
joka näkee nykyisen kirkon johdon erityisen sivistyneenä ja eettisesti empaattisempana kuin koskaan aikaisemmin, tuollaiset solvaukset ja väärät syytökset vihlaisevat kyllä voimakkaasti ja todella syviltä. Ainakin olen vakuuttunut, että piispa Huovinen on tehnyt vomiensa mukaan kaiken mahdollisen. Minusta emme voi enempää vaatia
Syyttäjien joukko tosin on pieni mutta sitäkin äänekkäämpää.
Tilanne on sillä tavoin erityisen kiusallinen, että tuo joukko esiintyy luterilaisena vastustaen kuitenkin kaikin käytettävissä olevin keinoin ev.lut. kirkkoa ja sen piispoja. Vastustajien joukko on järjestäytynyt mm. Luther säätiöksi, Luterilaiseksi instituutiksi. Osin myös SLEY, Suomen Luterilainen Evankelis- yhdistykseen osittain edellä mainituissa yhteisöissä toimivat samat henkilöt.
Avoimemmaksi tuo riitely tuli erään Luther säätiön papin kieltäessä Helsingin piispalta ehtoollisen. Asia sai runsaasti julkisuutta. Samalla on selvinnyt tuon kovaa ääntä pitävien joukon olevan varsin pieni.
Oma mielipiteeni on, ettei tuollainen voimakas jopa henkilöön kohdentuva syyttely ei missään tilateessa kuulu kristityn ihmisen käytösnormeihin. Oltiinpa minkä tahansa kristillisen kirkon piirissä. Kyllä kahdeksannen käskyn sisältö kuuluu noudatettavaksi meille kaikille. Tekivät piispamme tai paavimme mitä tahansa.
Heidän joukossaan on myös muutama pappi. Helluntailaiset käyvät säännöllisesti nostamassa esiin kastekeskustelun.
Kuitenkin kentällä luterilaisten ja helluntailaisten kesken on monissa seurakunnissa paljonkin yhteistyötä.
Aivan vilpittömästi sanon myös katolisen kirkon sisällä käytävän, riitelevän keskustelun vaivaavan minua kovasti. Toisaalta rikkinäiselle ihmiselle tämän kaltainen purkautumiskanava voi olla kovastikin tarpeen. Voisimmeko sittenkin ymmärtää heitä?
Turust!
mutta vihjaako Turust nimenomaan piispaan liittyvistä ongelmista kirjoittavien olevan jollakin tavoin erityisen rikkinäisiä, jolloin heitä tulisi lähinnä sääline ymmärtää? Tosiasioista täällä kai kirjoitetaan, koska juuri muita kanavia ei ole, eikä onneton tilanne hiippakunnassa varmaankaan johdu kriitikoiden "rikkinäisyydestä". Vai onko jokainen sellainen jotenkin rikkinäinen, joka uskaltaa aiheesta arvostella tänne lähetetyn piispan toimia ja ilmapiiriä hiippakunnassa? Anteeksi, mutta ketä siis olivat viestisi "rikkinäiset"?
katolisen kirkon piispasta läheskään riittäviä tietoja voidakseni tehdä täsmällisiä arvioita häneen kohdistuvista kielteisistä arvioista. Ulkopuolisena yritän arvioida tilannetta myös piispan näkökulmasta. Häneen kohdentuvat arvostelut voivat olla hyvinkin perusteltuja ja sinänsä oikeita.
Piispankaan asema ei kuitenkaan ole ollenkaan helppo. Emme voi tietää onko hän omatoimisesti ollut ollenkaan pyrkimässä Suomeen. Tilanne on myös piispan kannalta hankala. Arvelisin hänen mielihyvin poistuvan maastamme, mikäli siihen löydettäisiin "kunniallinen" tapa. Hänen täällä olonsa tuskin on riippuvainen pelkästään hänestä itsestään.
Olivatpa alkusyyt mitkä tahansa en uskovana ja ihmisenä voi kokonaan olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan.
En voi nimetä yksittäisiä kirjoittajia yhtäkään yksinään ja erikseen rikkinäiseksi.
Vakaasti olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ihminen ei kykene missään asiassa näkemään mitään positiivista ja on menettänyt kaiken empatiansa lähimmäisiään kohtaan ja purkaa vihaansa sillä tavoin mitä esimerkiksi ev.lut. palstalla, koskien piispa Huovista, on viime päivinä nähty, katson oikeutetuksi arvioni, asianomaisten kirjoittajien jonkinasteisesta hädästä, johon on äärimmäisen vaikeaa vastata oikein.
Eli en nyt tarkoittanut mitenkään erikseen katolisen kirkon piispaa. Tuollainen ajatus minulle tuli, lukiessani piispa Huoviseen kohdennettua erityisen ankaraa arvostelua. Saatan hyvinkin olla väärässä, en kuitenkaan kykene näkemään mitään pahaa piispan Thaimaan matkassa.
Vaikka siinä olisikin pahaa, antaako se sittenkään meille oikeutta nyt tapahtuneeseen arvosteluun?
Luonnollisesti minäkin puran itseäni ja minun on se helpompaa tehdä täällä, kuin luterilaisella palstalla.
Mikäli, olet lukenut laajemmin uskontopalstoja, juuri tällä hetkellä on nähtävillä erityisen voimakas kielteinen arvostelu.
Minusta siinä heijastuu ihmisten yleinen pahaolo. Eikö ole oikein jos jaksamme heitä ymmärtää?
En minä läheskään aina siihen pysty, saatan usein vastata tarpeettoman terävästi.
Kristityn uskon käsityksen olen ymmärtänyt siten, että syntiä voimme vihata, emme synnin tekijöitä.
Yleensä kai ihminen kirjoittaessaan pyrkii selventämään omia ajatuksiaan. Rehellinen ihminen odottaa myös palautetta, voidakseen korjata mahdolliset erehdyksensä. Kritiikki sinänsä on aina tarpeellista.
Voisimmeko kuitenkin kritiikissäkin noudattaa maltillisuutta? Puheen vuoro jossa heijastelee suoranainen viha, harvoin johtaa toivottuun tulokseen. Sääliä se kyllä herättää monissa.
Tervesi muute Turuset!
PS. En tiedä osasinko ilmaista itseäni siten, että tulisin ymmärretyksi. Asia on vaikea. Samalla myös mielenkiintoinen ja auttaa minua moraalisessa itsetutkiskelussa, joka minulle on alati tarpeellinen.
"Teologien (niin maallikoiden kuin pappienkin) vapaus on rajattu kuitenkin siten, etta ne opetuksen kohdat jotka maarittelevat paavin ja piispojen velvollisuuksia ja oikeuksia (erityisesti Vatikaanin kirkolliskokousten dokumentit paavista, piispoista ja Kirkosta nykymaailmassa) eivat ole muutoksen kohteita. Siten paavilla on valta delegoida tehtaviaan toisille, mutta kellaan ei ole oikeutta vaatia paavia luopumaan oikeuksistaan a) delegoida tai b) kayttaa suoraa ja valitonta valtaa niissa asioissa, jotka ovat piispuuden lahjaan sidotut".
...niin paitsi siitä, että Paavi lakkaisi pitämästä itseään Kristuksen sijaisena, jota hän ei ole, ( Paavit ovat itse sovittaneet tämän "kunniamaininan" itseensä, vailla teologisia ja historiallisia perusteita) vaan olisi hyvä tunnustaa se, että yksikään apostoli ei pitänyt itseään Kristuksen sijaisena, kuten pyhä Paavali sanoo korinttolaisille: "Olkaa minun seuraajani", hän heti mainitsee oikean Mestarin sanoen: "samoin kuin minä olen Kristuksen seuraaja", ettei esittäisi itseään Paavalina, vaan esittäisi Kristuksen itsessään ja itsensä Kristuksessa seurattavaksi esikuvaksi.
Tämä yhtälö ei toimi - Paavi "Kristuksen sijainen" = Paavali, Pietari jne. Kristuksen seuraaja.
Oletko jossain maailmanhistorian vaiheessa tulossa papiksi Helsingin hiippakuntaan, veli Ignatius?!?
Tietänet hyvin, mikä tarve suomalaiselle papistolle olisi...
Tutkimattomat ovat Jumalan tiet...
Ignatius