Paasikiven näkemys pätee: liittoutuminen ei poista uhkaa itärajoilta, vaan aiheuttaa sen. Niin kauan on kaikki hyvin, kun ei anneta Venäjälle syytä eikä varsinkaan pakotetta hyökätä. Puolueettomuus oli, on ja pysyy parhaana turvatakuuna.
Jos esimerkiksi Meksiko olisi liittynyt Varsovanliittoon, ei se olisi saanut takeita muusta kuin välittömästä sodan uhasta ja tuhosta.
Yhdysvallat ei hyväksynyt ohjusten viemistä Kuubaan, eikä Neuvostoliitto hyväksynyt tärkeiden lähialueidensa joutuvan kohtaamaan Saksan hyökkäystä Suomen alueen kautta.
Paasikiven näkemys oli selvä: Suomi oli aina ollut ja tuli olemaan Venäjän ja sen suurkaupungin Pietarin-Leningradin luoteinen lähinaapuri. Tämä oli ja olisi vastedeskin oleva Suomen "varsinainen ulkopoliittinen ongelma". Sen ratkaisusta riippui Suomen kansan tulevaisuus. Paasikiven ratkaisu tähän oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden rakentaminen itäisen suurvallan kanssa. Jokseenkin kaikkia muita keinoja oli jo sitä ennen yritetty ja menestys oli ollut huono.
Kesäkuun 18. päivänä 1941, viikko ennen jatkosodan alkamista Paasikivi leimasi vielä päiväkirjassaan "puolitotuudeksi" J.V. Snellmanin lausuman, että "kansakunnan pitää luottaa ainoastaan itseensä".
"Tämä koskee ainoastaan suurta kansaa. Pienelle se ei riitä, esimerkiksi Suomen kansalle... Mutta kun Suomella on niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, ei Suomen omat voimat riitä, vaan Suomen on saatava apua muualta, se on Saksalta," Paasikivi kirjoitti.
Tästä hänen päiväkirjamerkinnästään voi tehdä kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin sen, että huolimatta siitä kritiikistä, jota Paasikivi välirauhan aikana Suomen lähettiläänä Moskovassa toimiessaan kohdisti hallituksen politiikkaan, hän kuitenkin hyväksyi sen tukeutumisen Saksaan Neuvostoliittoa Vastaan keväällä 1941.
Mutta kansallissosialistisen Saksan kanssa toteutettu yhteistoiminta, jolla ei ollut ideologista sisältöä, päättyi Suomen kannalta vielä suurempaan haaksirikkoon kuin hänen senaattinsa yhteistyö keisarillisen Saksan kanssa ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuonna.
Toinen mainitun päiväkirjamerkinnän perusteella tehtävä johtopäätös on, että vasta toisen virhearvioitntinsa jälkeen Paasikivi päätyi toteamaan siteeraamiensa Snellmanin sanojen pitävän paikkansa myös Suomen kaltaisen pienen kansan osalta. Järjestäessään suhteensa itäiseen suurvaltanaapuriin suomalaiset saattoivat luottaa vain itseensä.
Tyydyttämällä Neuvostoliiton turvallisuuden tarpeen Suomi saattoi varmistaa oman turvallisuutensa. Vastakkaisina pidetyt Suomen ja itänaapurin turvallisuusintressit eivät näyttäneetkään yhteensovittamattomilta, vaan ne oli muutettavissa yhdensuuntaisiksi ja samalla voitiin ratkaista maiden välillä aikaisemmin vallinnut ristiriita, joka oli johtanut vuosien 1939-44 sotiin.
Toisin sanottuna, kun itäinen suurvaltanaapuri saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Suomi luovuttaisi aluettaan kenenkään ulkopuolisen käyttöön, ei sen tarvinnut pelätä, että Suomen alueen kautta enää, niin kuin monasti aikaisempina vuosisatoina ja vuosikymmeninä, hyökättäisi sen kimppuun.
Tällöin Suomi puolestaan saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Venäjällä ollut syytä eikä tarvetta pyrkiä saamaan Suomen aluetta haltuunsa estääkseen sen käyttämisen tukialueena elintärkeisiin keskuksiinsa, Pietariin ja Murmanskille, kohdistettaviin hyökkäyksiin.
Jos esimerkiksi Meksiko olisi liittynyt Varsovanliittoon, ei se olisi saanut takeita muusta kuin välittömästä sodan uhasta ja tuhosta.
Yhdysvallat ei hyväksynyt ohjusten viemistä Kuubaan, eikä Neuvostoliitto hyväksynyt tärkeiden lähialueidensa joutuvan kohtaamaan Saksan hyökkäystä Suomen alueen kautta.
Paasikiven näkemys oli selvä: Suomi oli aina ollut ja tuli olemaan Venäjän ja sen suurkaupungin Pietarin-Leningradin luoteinen lähinaapuri. Tämä oli ja olisi vastedeskin oleva Suomen "varsinainen ulkopoliittinen ongelma". Sen ratkaisusta riippui Suomen kansan tulevaisuus. Paasikiven ratkaisu tähän oli hyvien ja luottamuksellisten suhteiden rakentaminen itäisen suurvallan kanssa. Jokseenkin kaikkia muita keinoja oli jo sitä ennen yritetty ja menestys oli ollut huono.
Kesäkuun 18. päivänä 1941, viikko ennen jatkosodan alkamista Paasikivi leimasi vielä päiväkirjassaan "puolitotuudeksi" J.V. Snellmanin lausuman, että "kansakunnan pitää luottaa ainoastaan itseensä".
"Tämä koskee ainoastaan suurta kansaa. Pienelle se ei riitä, esimerkiksi Suomen kansalle... Mutta kun Suomella on niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, ei Suomen omat voimat riitä, vaan Suomen on saatava apua muualta, se on Saksalta," Paasikivi kirjoitti.
Tästä hänen päiväkirjamerkinnästään voi tehdä kaksi johtopäätöstä. Ensinnäkin sen, että huolimatta siitä kritiikistä, jota Paasikivi välirauhan aikana Suomen lähettiläänä Moskovassa toimiessaan kohdisti hallituksen politiikkaan, hän kuitenkin hyväksyi sen tukeutumisen Saksaan Neuvostoliittoa Vastaan keväällä 1941.
Mutta kansallissosialistisen Saksan kanssa toteutettu yhteistoiminta, jolla ei ollut ideologista sisältöä, päättyi Suomen kannalta vielä suurempaan haaksirikkoon kuin hänen senaattinsa yhteistyö keisarillisen Saksan kanssa ensimmäisen maailmansodan viimeisenä vuonna.
Toinen mainitun päiväkirjamerkinnän perusteella tehtävä johtopäätös on, että vasta toisen virhearvioitntinsa jälkeen Paasikivi päätyi toteamaan siteeraamiensa Snellmanin sanojen pitävän paikkansa myös Suomen kaltaisen pienen kansan osalta. Järjestäessään suhteensa itäiseen suurvaltanaapuriin suomalaiset saattoivat luottaa vain itseensä.
Tyydyttämällä Neuvostoliiton turvallisuuden tarpeen Suomi saattoi varmistaa oman turvallisuutensa. Vastakkaisina pidetyt Suomen ja itänaapurin turvallisuusintressit eivät näyttäneetkään yhteensovittamattomilta, vaan ne oli muutettavissa yhdensuuntaisiksi ja samalla voitiin ratkaista maiden välillä aikaisemmin vallinnut ristiriita, joka oli johtanut vuosien 1939-44 sotiin.
Toisin sanottuna, kun itäinen suurvaltanaapuri saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Suomi luovuttaisi aluettaan kenenkään ulkopuolisen käyttöön, ei sen tarvinnut pelätä, että Suomen alueen kautta enää, niin kuin monasti aikaisempina vuosisatoina ja vuosikymmeninä, hyökättäisi sen kimppuun.
Tällöin Suomi puolestaan saattoi olla vakuuttunut siitä, ettei Venäjällä ollut syytä eikä tarvetta pyrkiä saamaan Suomen aluetta haltuunsa estääkseen sen käyttämisen tukialueena elintärkeisiin keskuksiinsa, Pietariin ja Murmanskille, kohdistettaviin hyökkäyksiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Historian tulkinta.
Nykyisen Venäjän Pamjat-liike ja niinsanotut Isovenäläiset eivät hyväksy Suomem itsenäisyyttä ja osa ei tunnusta koko Suomem olemassa oloa. Zirnouski oli alussa samaa mieltä. Sittemmin hän ilmottautui Suomen ystäväksi.
Neuvostoliiton rauhan tahto näyttää olevan hämmästyttävän usealle entisen "mailman johtavan rauhan valtion Neuvostoliiton, joka ei ole milloinkaan hyökännyt toisen man kimppuun" ihailialle ja Kekkosen ajan suomettumisen ihailijalle vielä aivan totta.
Marraskuun 22. päivä 1918 aloitti puna-armeija masiivisen hyökkäyksen Viroa vastaan.
Kaikki lähinääpurit tunsivat Neuvostoliiton imperialistiset laajennuspyrkimykset uhkaavina. Sen tähden Suomi, Viro, Latvia, Liettua ja Ruotsi ja Puola pyrkivät sotilaalliseen yhteistyöhön ja 1920-luvulta alkaen. Suomella ja Virolla oli sotilaallista yhteistyötä jo bolséviikkein Viroon hyäkkämisen (1918) jälkeen mm. sotilasapuna, käsittäen mm. joukkoja ja aseita.
Virolaiset kääntyivät Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan J.K. Paasikiven puoleen ja saivat 1918-1919 yli 11 miljoonaa markkaa. Koko vapaussotansa aikaan Viro sai Suomesta rahalainoja 21,5 miljoonaa markkaan.
Viimeistään 1930-luvulla Suomi pyrki saotilasliittoihin kaikkien lähinaapureitensa kanssa ja torjumaan nimenomaan Neuvostoliiton uhkaa.
Onhan se hienoa vannoa Kekkosen puoluettomuuspolitiikan ja Neuvostoliiton rauhan tahtoisen politiikan mimiin, kun ei tarvitse ottaa huomioon tai ei ymmärrä mitä on lähihistoriassa tapahtinut.
Lue vain Esko Seppästä, Urho Kekkosta, Ahti Karjalaista, Ilkka Hakalehtoa ja kumppaneita, muta älä lue historiaa, lapsen uskosi saattaisi järkkyä.
Jos kuitenkin luet voit vaikka aloittaa Veljien valtiosalaosuus Jari Leskinen WSOY. Talvisodan poliittinen näytelmä lienee liian vaikea sinulle...