Haluaisin siis tietää mistä kaikki lähti teillä ja missä jamassa olette nyt?
Oma tarinani alkaa ylä-asteelta. Olin 13 vuotias tyttö ja lähdössä kesälomareissulle. Laitoin parhaalle kaverilleni viestin, jos hän haluaisi lähtä mukaan. Hän oli paras ystäväni, mutta olin myös ollut jo kauan salaa rakastunut häneen. Viestissään hän ilmoitti ettei hän halua lähtä, eikä itseasiassa halua enää koskaan tavata minua. Olin hämmentynyt. Olimme olleet parhaita kavereita ala-asteelta asti, enkä aavistanut ollenkaan että hänellä oli paha olla kanssani. Hän kärsi masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista, mutta minulla ei ollut käynyt mielessänikään että seurani olisi pahentanut asioita.. olin murtunut 'erostamme'.
Vietin lomani itkien ja urheillen. Liikkuminen oli pakokeino ajatusteni luota. Olin itsekkin ollut jokseenkin masentunut nuori, mutta haluttomuuteni elää vain kasvoi. Soittelin ystävälleni, jätin kymmeniä viestejä vastaajaan, mutten ikinä saanut mitään takaisin. Ruokahaluni katosi, samalla kun haluni juosta kasvoi.
Kesäloman lopulla olin jo syvästi masentunut. Koulussa ja kotona osasin kuitenkin peittää kaiken. En enää syönyt kuin harvoin ja urheilin heti kotiin päästyäni, elämäniloni oli täysin kadonnut ja aloin viillellä.
Yhtenä päivänä masennukseni eskaloitu pahasti. Päätin ettei elämä enää ollut elämisen arvoista, olin matkalla tappamaan itseäni. Istuessani sillan reunalla, katsoen alas, mietin uskaltaisinko. Jättäisin taakseni ikävöivät vanhemmat ja hämmentyneet ystävät, mutta myös tämän kaiken paskan. Silloin tein parhaimman ja selvimmän päätökseni: Jos elämäni ei ole elämisen arvoista, teen siitä sen arvoista. Ja niin minä tein. Jatkoin urheilua mutta aloin myös käydä ulkona kavereideni kanssa ja viettää aikaa perheeni seurassa. Ruokahaluni heräsi ja painoni alkoi nousta. Pikkuhiljaa elämäni alkoi taas olla raiteillaan ja olin onnellinen ensimmäistä kertaa vuoteen.
Kun paranemisprosessini oli mitä parhainta vauhtia etenemässä, ystäväni soitti. ''Mä oon valmis antaan sulle anteeksi. Ja pyytään anteeksi, mä en ois saanu lähtä silleen.'' Tottakai annoin anteeksi. Sain rakkaani takaisin. Samalla oli musertavaa joutua kohtaamaan hänet.. ja hänen uusi tyttöystävänsä. En kestänyt tappiotani, etten kelvannut, mutta joku toinen kelpasi. Samalla sain tietää muita henkilökohtaisia asioita, (mm. eksästäni, joka petti minua) jotka musersivat itsetuntoni. Olin palasina. Minulla oli taas ystäväni, mutta olin vajonnut pohjalle, anoreksian ja huonon itsetunnon yhdistämään kierteeseen.
Niin yhtäkkinen syömättömyys normaalista syömisestä, sai minut voimaan pahoin. Aloin ahmia. Ahminta sai minut katumaan, jonka jälkeen oksensin. Olin kehittänyt itselleni bulimian. Bulimiasta sain kärsiä täyspäiväisesti vuoden. Herkuttelin aina noin viikon välein, herkuttelun jälkeen oksensin ja vihasin itseäni.
Kukaan ei edelleenkään huomannut mitään.
Nyt, 23 vuotiaana, kärsin edelleen ortoreksian, anoreksian ja bulimian yhdistelmästä. Toisinaan nauran sille kuinka säälittävältä anorektiset ajatukseni kuulostavatkaan terveinä päivinäni, toisinaan istun vessassa oksentamassa, vihaamassa maailmaa ja itseäni.. toisinaan paastoan viikon.
En uskalla hakea apua. Vanhempieni paheksunta ja pettyminen minuun on aina ollut arkapaikka. En saa epäonnistua, en edes nyt kun olen aikuinen. Pelkään häpeää.
En ole pahasti alipainoinen, mutta elämä pääni sisällä huutavan anoreksian kanssa on yhtä helvettiä.
Sanon teille jotka olette terveitä: älkää miettikö ulkonäköänne ja vaikka jotain kamalaa tapahtuisi, älkää koskaan lakatko syömästä. Parantuminen on pitkä ja raskas prosessi. Voin sanoa itkeväni melkeinpä joka päivä ja rukoilevani että olisin terve.
Kertokaa anoreksia/SH kokemuksenne + oma tarinani.
3
318
Vastaukset
- Minä.unicorn
Surullinen toi sun tarina.
Mun syömisongelmat alko joskus nelosluokalla. Olin pienenä ollut pulleahko vaikka söin ihan normaalisti. Koulussa joku huomautti mun isosta vatsasta ja kun silloisena ujona piimänä ajattelin että se oli totta.(niinkun vähän olikin) Sit kotona mä ajattelin ruveta syömään vähän terveellisemmin ihan silleen et saisin sen vatsan pois. En sillon tienny miten vaikeeta se olis. Suunnillen vuoden päästä jouluna mä näin kun sitä kinkkuu valmistettiin niin mulle tuli tosi paha mieli sen eläimen takia. Päätin että en söis lihaa enää ikinä. En syönyt minkäänlaista eläimen lihaa ehkä puoleen vuoteen. Siinä samalla mun paino tippu ihan huomaamatta. Sit joku päivä mä katoin itteeni peilstä enkä ihan oikeesti tunnistanu itteeni. Päätin jatkaa samalla linjalla. Vitosen kouluterveydenhoitotarkastuksessa(huh mikä sana) terkkari huomas että mun paino oli tippunu huomattavasti viime näkemään verrattuna. Sit sovittiin että tulisin joka kuukausi tarkastuttamaan painon. Ei se auttanu ja sain lähetteen Hyvinkään sairaalan ravintoterapeutille. Se teki mulle sellasen ruokasuunnitelman mitä mun piti noudattaa abaut vuosi. Lihoin siinä jotain 5kg. En ollu tyytyväinen ja rupesin paastoamaan. Nykyään elämä on sellasta että en oikeen syö juuri mitään vaikka viikkoon tai vedän kaikki kaapista löytämäni mässyt. Löydän itseni joka viikko sormet kurkussa oksennusta odotelle vessan lattialla. Nyt oon 13 vuotias ja mun paino on 46 ja pituus 167. yritän laihduttaa 40 kiloseks. Musta jotenkin tuntuu että mä en kelpaa tälläsenä vaikka järki sanoo muuta. Se on kauheeta kun kymmenen eri ääntä huutaa pään sisällä. Miksei tää jo lopu? - Bulimia_on_helvetti
Oon sairastanut bulimiaa/syömishäiriöö n. vuoden.
Muistan kun n. puolitoista vuotta sitte toukokuussa, 11-vuotiaana, mulla alko menkat. Äidin mielestä mulla alko ne tosi nuorena ja se sano ett ehkä voisin vähän "myöhästää" niitä jos laihduttaisin (olin oikeesti aika pyöree: 150 cm/ 53 kg).
En ollu koskaan vihannu itteeni mitenkää hirveesti ja söin aina huolettomasti.
Päätin sitten alkaa laihduttaa terveellisesti. No, en onnistunut siinä ja unohin koko asian.
Sitte kutos luokka alko. Päätin alkaa laihduttaa uudestaan. Aluks yritin tehdä sitä terveellisesti mutta pikkuhiljaa se ei riittänyt kun paino ei pudonnut.
Aloin vihata peilikuvaa yli kaiken. Enkä enää halunnut olla läski. Halusin olla yhtä hoikka kuin muut meijän luokan tytöt.
Aloin jättää aamupalan välistä ja syödä koulussa tosi vähän (kotona söin kuitenkin aika normisti). Kävin myös säännöllisesti lenkillä. Sitä kesti pari kuukautta. Aloin myös viiltelemään ja olin syvösti masentunu. Kaverit huomas mun ongelmat ja kerto niistä terkkarille. Terkkari kerto tietty äidille ja mulle alettiin pitämään säännöllisiä punnituksia. Olin tietysti tosi vihainen. Tiesin kyllä jo sillon ett mulla oli ongelma mut olin jo koukussa.
Marraskuussa jouduin suljetulle osastolle viiltelyn ja masiksen takoi. Osastolla yritin oksentaa ekan kerran tahallaan.
Keväällä 2016 punnitukset jatko.
Mun elämästä oli tullut hirveetä; vihasin itteeni> yritin laihduttaa>epäonnistuin>ahmin>oksensin>paastosin>...
Pudotin 53 kilosta 47 kiloon tammi- heinäkuun välisenä aikana (olin tuolloin 151-153 cm pitkä).
Oksentamisesta ja ahmimisesta tuli päivittäinen rutiinini. "Voi miten mahtavaa!" "voin syödä miten paljon haluan ilman että lihon" ajattelin.
Seiska luokan alussa romahdin täysin. Yritin itsemurhaa ja jouduin taas suljetulle (ensin kyllä normi sairaalaan tippaan n. 4 päiväksi yliannostuksen takia).
Jouduin olleen siellä n. kuukauden jonka jälkeen en vieläkään päässyt kotiin vaan jouduin nuoriso kotiin (jossa olen nytkin).
Elämäni on yhä yhtä helvettiä jolle ei tunnu tulevan loppua. Ahmin ja oksentelen yhä salaa min. 2-3 krt viikossa. Pahimmillaan joka päivä.
Syömishäiriö on osa joka päiväistä elämääni. En voi vaan ottaa taukoa siitä, vaikka haluaisin. Mielessäni on kokoajan ruoka. Mietin mitä ahmisin/oksentaisin seuraavalla kerralla, kuinka paljon ruuassa on kaloreita tai rasvaa...
Kaikille niille "pro-anoille" ja "pro-mioille" haluan sanoa vain yhden asian. Olkaa niin kilttejä älkääkä koskaan aloittako tälläistä laihduttamista. Se ei ole "coolia" tai "muotia". Se vain pilaa elämän. Minä menentin ystäväni, vanhempien luottamuksen, hyvän terveyden ja kaikkein tärkeimmän eli oman itseni. Tekisin mitä vain saadakseni nuo kaikki takaisin.- Bulimia_on_helvetti
Anteeksi ku tuli niin paljo kirjoitusvirheitä: yritin kirjoittaa nopeesti...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tykkään sinusta tosi tosi paljon
Siksi en pysty sisäistämään sitä, että se ei ole molemminpuolista. Sattuu liikaa. En osaa käsitellä sitä tunnetta, koska513527- 1572143
Kaupan kassalla kannataa olla kylmä käytös
https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000010488540.html "19-vuotias Minja ja 59-vuotias Anne työskentelevät sillä todelli2061845Mitä tehdä asialle?
Jos laitan deitti-ilmon "40-vuotias nainen etsii seuraa" niin ketään ei kiinnosta (korkeintaan paria runkkaripenaa joill1341756- 801175
Mitä helvettiä pakolaisille pitäisi tehdä RAJALLA?
Jos Venäjä työntää rajalle pakolaisia ja tekee Suomelle selväksi että heidän puolelleen ei ole pakolaisilla asiaa - mitä3201136- 2341104
- 1321031
Olen pahoillani mies
Olen surullinen puolestasi, ettet saanut kaipaamaasi naista. Yrititkö lopulta edes? Teistä olisi tullut hyvä pari52949- 73919