Kertokaa anoreksia/SH kokemuksenne + oma tarinani.

Surullinen toi sun tarina.
Mun syömisongelmat alko joskus nelosluokalla. Olin pienenä ollut pulleahko vaikka söin ihan normaalisti. Koulussa joku huomautti mun isosta vatsasta ja kun silloisena ujona piimänä ajattelin että se oli totta.(niinkun vähän olikin) Sit kotona mä ajattelin ruveta syömään vähän terveellisemmin ihan silleen et saisin sen vatsan pois. En sillon tienny miten vaikeeta se olis. Suunnillen vuoden päästä jouluna mä näin kun sitä kinkkuu valmistettiin niin mulle tuli tosi paha mieli sen eläimen takia. Päätin että en söis lihaa enää ikinä. En syönyt minkäänlaista eläimen lihaa ehkä puoleen vuoteen. Siinä samalla mun paino tippu ihan huomaamatta. Sit joku päivä mä katoin itteeni peilstä enkä ihan oikeesti tunnistanu itteeni. Päätin jatkaa samalla linjalla. Vitosen kouluterveydenhoitotarkastuksessa(huh mikä sana) terkkari huomas että mun paino oli tippunu huomattavasti viime näkemään verrattuna. Sit sovittiin että tulisin joka kuukausi tarkastuttamaan painon. Ei se auttanu ja sain lähetteen Hyvinkään sairaalan ravintoterapeutille. Se teki mulle sellasen ruokasuunnitelman mitä mun piti noudattaa abaut vuosi. Lihoin siinä jotain 5kg. En ollu tyytyväinen ja rupesin paastoamaan. Nykyään elämä on sellasta että en oikeen syö juuri mitään vaikka viikkoon tai vedän kaikki kaapista löytämäni mässyt. Löydän itseni joka viikko sormet kurkussa oksennusta odotelle vessan lattialla. Nyt oon 13 vuotias ja mun paino on 46 ja pituus 167. yritän laihduttaa 40 kiloseks. Musta jotenkin tuntuu että mä en kelpaa tälläsenä vaikka järki sanoo muuta. Se on kauheeta kun kymmenen eri ääntä huutaa pään sisällä. Miksei tää jo lopu?

Oon sairastanut bulimiaa/syömishäiriöö n. vuoden.
Muistan kun n. puolitoista vuotta sitte toukokuussa, 11-vuotiaana, mulla alko menkat. Äidin mielestä mulla alko ne tosi nuorena ja se sano ett ehkä voisin vähän "myöhästää" niitä jos laihduttaisin (olin oikeesti aika pyöree: 150 cm/ 53 kg).
En ollu koskaan vihannu itteeni mitenkää hirveesti ja söin aina huolettomasti.
Päätin sitten alkaa laihduttaa terveellisesti. No, en onnistunut siinä ja unohin koko asian.
Sitte kutos luokka alko. Päätin alkaa laihduttaa uudestaan. Aluks yritin tehdä sitä terveellisesti mutta pikkuhiljaa se ei riittänyt kun paino ei pudonnut.
Aloin vihata peilikuvaa yli kaiken. Enkä enää halunnut olla läski. Halusin olla yhtä hoikka kuin muut meijän luokan tytöt.
Aloin jättää aamupalan välistä ja syödä koulussa tosi vähän (kotona söin kuitenkin aika normisti). Kävin myös säännöllisesti lenkillä. Sitä kesti pari kuukautta. Aloin myös viiltelemään ja olin syvösti masentunu. Kaverit huomas mun ongelmat ja kerto niistä terkkarille. Terkkari kerto tietty äidille ja mulle alettiin pitämään säännöllisiä punnituksia. Olin tietysti tosi vihainen. Tiesin kyllä jo sillon ett mulla oli ongelma mut olin jo koukussa.
Marraskuussa jouduin suljetulle osastolle viiltelyn ja masiksen takoi. Osastolla yritin oksentaa ekan kerran tahallaan.
Keväällä 2016 punnitukset jatko.
Mun elämästä oli tullut hirveetä; vihasin itteeni> yritin laihduttaa>epäonnistuin>ahmin>oksensin>paastosin>...
Pudotin 53 kilosta 47 kiloon tammi- heinäkuun välisenä aikana (olin tuolloin 151-153 cm pitkä).
Oksentamisesta ja ahmimisesta tuli päivittäinen rutiinini. "Voi miten mahtavaa!" "voin syödä miten paljon haluan ilman että lihon" ajattelin.
Seiska luokan alussa romahdin täysin. Yritin itsemurhaa ja jouduin taas suljetulle (ensin kyllä normi sairaalaan tippaan n. 4 päiväksi yliannostuksen takia).
Jouduin olleen siellä n. kuukauden jonka jälkeen en vieläkään päässyt kotiin vaan jouduin nuoriso kotiin (jossa olen nytkin).
Elämäni on yhä yhtä helvettiä jolle ei tunnu tulevan loppua. Ahmin ja oksentelen yhä salaa min. 2-3 krt viikossa. Pahimmillaan joka päivä.
Syömishäiriö on osa joka päiväistä elämääni. En voi vaan ottaa taukoa siitä, vaikka haluaisin. Mielessäni on kokoajan ruoka. Mietin mitä ahmisin/oksentaisin seuraavalla kerralla, kuinka paljon ruuassa on kaloreita tai rasvaa...
Kaikille niille "pro-anoille" ja "pro-mioille" haluan sanoa vain yhden asian. Olkaa niin kilttejä älkääkä koskaan aloittako tälläistä laihduttamista. Se ei ole "coolia" tai "muotia". Se vain pilaa elämän. Minä menentin ystäväni, vanhempien luottamuksen, hyvän terveyden ja kaikkein tärkeimmän eli oman itseni. Tekisin mitä vain saadakseni nuo kaikki takaisin.