Pienyrittäjissä paljon hankalia tyyppejä

Ja sitten vielä puhutaan että pienyrittämisellä Suomi nousee, työpaikatkin muka pääosin syntyvät noiden hankalien mulkkujen murjuihin, ei kiitos. Kyllä olisi elämä helvettiä jos joutuisi työskentelemään jonkin puolihullun pikkufirman omistajan alaisuudessa.
Pikkufirmat pikemminkin ovat Suomen tuho, paikalleen jämähtäneitä kasvuhaluttomia elämäänsä kyllästyneitä yrittäjiä jotka tekevät hommansa vaan 30 vuoden rutiinilla vaikka vituttaakin koko ajan, mitään työmenetelmiä ei uudisteta, mitään uusia koneita ja laitteita ei hankita, mihinkään muuhunkaan ei investoida, niinpä homma on tehotonta ja turhauttavaa josta kukaan ei hyödy mitään.

Tuo viimeinen virke saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Jos ei tule toimeen muiden kanssa, se varmasti motivoi yrittäjäksi rupeamista. Minäkin olen asiakkaana tavannut varsin kummallisia tyyppejä yhdenmiehen yrityksissä...

Eihän toki kaikki pienyrittäjät ole hankalia, mutta jos vertaan aikaisempaa työtäni ulkopuolisen palveluksessa ja työskentelyä isompien yritysten kanssa, ero on merkittävä. Vastapelurit oli enemmän asiantuntijoita ja hommat eteni merkittävästi sujuvammin suunnitelmien mukaan. Yleensä projektin jälkeen jäi tunne, että asiakas on tyytyväinen, vieläpä laskun lähettämisenkin jälkeen.

Nyt monen pienyrityksen kanssa hoimma on joskus jopa täysin kaoottista ja pari kertaa olen joutunut lyömään hanskat tiskiin. Perheyritysten kanssa joskus mielenkiintoista, kun kaikki huutaa kilpaa: isäntä, emäntä, tytär, poika... Sähköpostit ja puhelut sinkoilee ristiin rastiin ja kaikki on kohta yhtä ulkona. Kaikki muuttaa vuorollaan suunnitelmia ja rähisevät, kun yritän kertoa mitä mikäkin tarkoittaa ja mitä voidaan/kannattaa tehdä. Huh...

Luonnollisesti lopputulos ei oikein tyydytä ketään. Sitten kun ne on saanut purettua angstinsa, ne kuitenkin haluaa jatkaa yhteistyötä ja harminpaikka, pitkinhampain on joskus pakko ottaa näitäkin toimeksiantoja vastaan, että saa leipää pöytään. Motivaatio siinä on joskus hiukan hakusessa.

Sanoisin, että ryhmässä, ulkopuolisten ihmisten kanssa työskentely kannattaisi jokaisen opetella. Jo ihan peruskoulussa pitäisi enemmän panostaa ryhmätyön opiskeluun.

Tässä on myös se tilanne, että isossa yrityksessä harvoin joutuu/pääsee tekemään töitä yrityksen varsinaisten omistajien kanssa, vaan kaikki henkilöt ovat palkkatyöläisiä.

Ei muuta kun valittajat alatte perustamaan omia hyviä yrityksiä, revitte siitä elantonne, jossa olette mielinkielin kaikille asiakkaille, joista suurin osa ei maksa laskujaan ajoissa, tai yrittää välttää niiden maksamista kokonaan, valittaa aiheetta, tai on muuten mielisairaan asteella olevia RASITTAVIA vänkääjiä.
Onneksi on varaa siihen, että tarjoaa palvelujaan vain hyvämaineisille yritysasiakkaille, tehkää yksityiset itse työnne, jos osaatte ja luulette pärjäävänne viranomaisbyrokratian kanssa!

Olen ollut yrittäjänä jo 25 vuotta, perustin yritykseni 25 vuotiaana.
Eilenkin tuli 2 puhelua.
Toinen kiitteli työstä ja sanoi että maksoi laskun (huom. lähetin sen s-postilla sunnuntaina).
tämän asiakkaan kohteeseen oli sattunut muutama virhe mutta siitä huolimatta asiakas oli tyytyväinen.
Toinen sitten kyseli uutteen projektiin neuvoja ja kiitteli vuosia sitten tehdystä työstä.
Nämä puhelut eivät ole harvinaisia vaan aika tavallisia.

Joo, niin on, että pienissä yrityksissä eli täsmennettynä pienyrittäjien joukossa kohtaa monenlaisia meininkejä. Usein lähtökohtana on ollut "pitkän tien" yrittäminen, jossa aikaisemmin kansakoulupohjalta, nykyisin peruskoulupohjalta, on käytännön työelämän kautta edetty yrittäjäksi, perustettu toiminimi tai kommandiittiyhtiö. Varsin monilta yrittäjiltä puuttuu kaupallinen, liiketaloudellinen koulutus. Kuitenkin pienyrittäjä pitää tavallisimmin päätösvallan itsellään henkilökohtaisesti kaikissa yritystä koskevissa päätöksissä.

Omakohtaisesti olen saanut havaita, että isomman työnantajan palveluksessa riittää, kun tekee työnsä hyvin normaalin työajan puitteissa. Ja palkkakin tulee ajallaan. Pienyrittäjistä olen onnistunut saamaan mm. seuraavanlaista kokemusta:
- "Mihinkä sinä rahaa tarvitset?", kysäisi yksi pientyönantajani, kun palkkaa ei ollut ilmaantunut pankkitilille sovittuna palkkapäivänä.
- Ylitöitten teettäminen ilman lisäkorvausta on ollut monien pienyrittäjien maantapa ja vaihtoehtona on firmasta poistumisovesta kulkemisen mahdollisuus.
- Pelko oman työntekijän ryhtymisestä kilpailijaksi eli se, että työntekijä perustaisi kilpailevan yrityksen, niin se pelko piileskelee erittäin monen pienyrittäjän mielessä. Suhtautuminen omiin työntekijöihin on sen takia epäluulon kyllästämää.
- Toisen yrityksen "agenttina" toimiminen on yksi alituisen pelon aihe sekin ja ilmenee niin työhön ottamistilanteissa kuin myös jatkuvana henkilökunnan seurantana. Sen vuoksi "liikoja kyselevä" työntekijä herättää epäilyksiä.
- Työntekijän henkilökohtaisten asioitten selvilleottaminen ja tavaroitten penkomishalu on yleistä pienyrittäjien toimintaa. Erityinen riesa tämä on silloin, kun työntekijä asuu työnantajan järjestämässä asunnossa, jonka avaimet ovat myös työnantajalla.
- Seuranpitäjäksi pienyrittäjälle työajan jälkeen ravintolareissuille on yksi velvoite, joka saattaa tulla lisukkeena työntekijän toimenkuvaan. Kieltäytymistä ei katsota hyvällä. Toki lasku maksetaan ja se merkataan yrityksen edustuskuluiksi.
- Samojen "laulujen laulaminen" tulee sekin usein kohdalle. Kun pienyrittäjä on esim. jonkin uskonlahkon jäsen, jollainen tilanne usein on, niin työntekijä kohtaa helposti painostusta lähtemään mukaan samaan seurakuntaan. Lahkoseurakunnasta ilmaantuu usein "jututtajia" kännyttäjiksi, sielun pelastajiksi.

Olisihan noita havaintoja runsaamminkin. Näinikkäästi tässä muutamia esimerkkejä.

Mulla kävi semmonen juttu, kun olin erään uskonnollisen pienyrittäjän palveluksessa ja paljon tehtiin töitä seurakunnalle.

Se kutsui mut puhutteluun ja kertoi, että mun vapaa-ajan käyttäytyminen on aiheuttanut nuhteita mm. seurakunnan suunnasta.

Kertoi, että olin humalassa työnnellyt kottikärryillä kylällä joitain juopottelukavereita, keskellä viikkoa.

Siihen minä: "Sehän oli se keskiviikon saunailta joka järjestettiin seurakunnan papille ym. hiippakunnalle, missä olin kuskin. Auto ei startannut, taksia ei tullut ja vähän jokainen halus kotiin keinolla millä hyvänsä. Siinähän minä sitten teitä tuuppasin kottikärryillä."

Ensinnäkin:
OIkeastaan vain idiootti ryhtyy suomessa (kirjoitan nykyään kotimaamme pienellä kirjaimella) pienyrittäjäksi. Siitä ovat pitäneet huolta maamme päättäjät jo kymmeniä vuosia. suomessa kuitenkin riittää idiootteja. Oikein reilustikin. Ja upeaa kylläkin jotkin harvat heistä jopa onnistuvat yrittäjinä. Nämä harvat pienyritykset ovat ne, jotka ovat hengissä vielä kolmantena toimintavuotenaan. Niistäkin tosin vain murto-osa on varsinaisia menestyksiä.
Toiseksi:
Jos joku nyt on taistellut itselleen toimivan pienyrityksen maassamme, niin hän on satavarmasti joutunut opettelemaan kustannusseurantaa rankemmalla otteella. Tällaiselle ostajalle ei voi myydä ilmaa. Ei edes viittä prosenttia. Oli tuote tai palvelu mikä tahansa. Ja tätä suurten yritysten keskuudessa toimineet myyjät eivät tajua.
Kolmanneksi:
Osa pienyrittäjistä on sitten ihan oikeastikin kusipäitä. Mutta niin ovat myös monet virkamiehet, joiden kanssa he joutuvat olemaan tekemisissä. Ja tumppukylissä pääkaupunkiseudun ulkopuolella asiakkailla ostovoima nolla ja kolmasosalla äo sama lukema. Tsemppaa siinä sitten mieli virkeänä vuodesta toiseen.