Vielä viikko, tai oikeastaan edes muutama päivä sitten en olisi uskonut kirjoittavani tätä tekstiä.
Nuorena aikuisena miehenä olen kokenut itseni asiani hoitavaksi, aktiivisena, sekä muutenkin melko normaalina. Talouteni on ollut aina kunnossa, vaikka työni ovat olleet usein matalapalkkaisia. Työttömäksi jääminenkin on itselleni ollut helpompaa kuin usealle muulle, koska olen tottunut käyttämään rahani säästeliäästi. Työttömyys ei myöskään ole koskaan ollut itselleni asia, mitä olisin hävennyt.
Myönnän suoraan, että esimerkiksi tieto toisen ihmisen luottotietojen menetyksestä on saanut minut ihmettelemään, eikö toista kiinnosta lainkaan oma talous? Mikä on, menevätkö rahat huumeisiin? Mahdollinen peliriippuvuus? Pikavipit otettu aina kun saatu. Todennäköisesti ainakin syrjäytynyt. Ja epäonnistunut.
Sairauteni pahentuessa jäin pois työelämästä, ja siirryin sairaspäivärahalle. Vaikka sairauteni on luokiteltu mielenterveysongelmaksi, olen selittänyt sen geeneilläni. Kaikessa ei voi voittaa. Paraneminen on hidasta, kaksi kertaa kuussa tapaaminen hoitokontaktin kanssa.
Olo tuntui täysin epätodelliselta, kun ymmärsin, että minulle oli juuri ilmoitettu lähes tuhannen euron laskusta. Olin kuitenkin onnekas, jaksoin hoitaa asiaa. Tämä täysin itsestäni riippumaton yllätys sai minut tuntemaan stressin nousevan ja nousevan.
Sähköposteja ja puheluita jokaiselle mahdolliselle taholle, josta voisi olla itselleni apua talouteni kanssa. Kuuden tunnin saldoksi jäi neljä henkilöä joihin sain yhteyden puhelimitse. Pisin puhelu oli alle 10 minuuttia. Vitutti.
Sosiaalitoimi tarjoutui maksamaan sähkö- ja vesilaskuni.
Uskoin helvetin pitkään, että ihmisen teot määrittelevät sen, kuinka helppoa tai vaikeata elämä onkaan. Nyt huomasin olevani täysin voimaton tälläisen asian edessä. Olen aina uskonut Suomen olevan maa, jossa ihminen saa apua sitä tarvittaessaan.
Osa minusta oli ihmeissään. Miksi näin käy minulle, olenhan hoitanut velvollisuuteni tähän mennessä yhteiskunnassamme niin hyvin kuin olen pystynyt?
Silti olen samalla viivalla sen luottotiedot pilanneen henkilön kanssa, molemmat apua tarvitsemassa.
Harvoin olen ollut näin katkera, sillä tukea en saanut. Olen onnekas, että sain talouteni kuntoon. Se tosin vei kaiken jaksamiseni, sillä valmiiksi sairaalle tai muuten heikommalle asiat ovat jo helposti raskaampia. Jos tuki ja apu äkillisiin taloudellisiin ongelmiin kunnalliselta puolelta on näin heikkoa, voin vain kuvitella kuinka moni luovuttaa taloutensa kanssa ollessaan itseäni vaikeammassa tilanteessa.
Ja ei, tämä ei ole pakolaisten vika. Tämä ongelma on nyt ja tulee olemaan jatkossakin, ellei asiaan puututa.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.