Olin aluksi Ev.-lut. kirkon lapsena kastettu jäsen mutta en aktiivinen. Veljeni luki papiksi. Hänen kanssaan minulla oli paljon keskusteluja uskonnosta. Pitkään pidin puoleni, mutta sitten sain eettisen herätyksen käytännölliseen filosofiaan kuuluvan etiikan peruskurssin aikana. Opettajanani oli professori Erik Ahlman. Havaitsin, että eettisyys on jotain perin olennaista ihmisessä. Kirjassaan ”Ihmisen probleemi” hän sanoo: ”Sellainen henkilö, joka ei huomaa ja ymmärrä, että siveellisyys on jotakin, joka ihmisessä on ja joka ihmiselle tulee, millaisen kasvatuksen hän saa, millainen hänen terveydentilansa on jne.., ei ole henkisesti kehittynyt; hän on eräässä mielessä lapsellinen, tekisi mieli sanoa eräässä suhteessa typerä.” (Em. kirja s. 136)
Jeesus opetti ihmisiä kutsumalla luokseen lapsen ja sanoen: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” (Matt. 18:2-3). Kehotus viittaa siihen, että meidän tulisi muuttaa jotain aikuisuuden tuomaa itsessämme. Jeesus viittaa nöyrtymiseen. Olemmeko aikuisuuden saavutettuamme siis ylpistyneet ja sen ohessa alkaneet pitää itseämme jonain muuna, mihin on oikeutus?
Mitä meille tapahtuukaan varttuessamme? Varmaan kaikki muistamme jotain ajasta, jolloin elimme välittömässä suhteessa ympäristöömme. Tuskin huomasimme esim. ajattelevamme. Reagoimme ympäristöön itsestään selvänä.
Muistan lämpimän kesäpäivän. Olimme ulkona koko perhe ja joitakin vieraitakin oli käymässä. Arvelen olleeni 5-6 vuoden ikäinen. Joku herätti kysymyksen elämän tarkoituksesta. Muistan ihmetelleeni, kun sitä ihmeteltiin eikä kukaan antanut selkeää vastausta. Sanoin: ”Me ihmiset olemme kuin mehiläiset, jotka keräävät hyvää Jumalalle. Se on elämän tarkoitus.” Joku aikuinen, ehkä isäni, katsoi minuun hymähtäen. Muistan hänen sanoneen jotain sellaista, että miten se sillä tavalla voisi olla. Sen vaikutelman muistan selvästi, ettei lapsi nyt tuollaisia saa sanoa aikuisten keskusteluun. Tunsin että en tullut ymmärretyksi. Huomasin ajattelevani ja lisäksi ajattelin eri tavalla kuin muut. Minulla oli erillinen ajatus, jota muut eivät ymmärtäneet. Olen edelleen sitä mieltä, että ymmärsin tuolloin elämän tarkoituksesta enemmän kuin kukaan läsnä olleista.
Jeesus opetti ihmisiä kutsumalla luokseen lapsen ja sanoen: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” (Matt. 18:2-3). Kehotus viittaa siihen, että meidän tulisi muuttaa jotain aikuisuuden tuomaa itsessämme. Jeesus viittaa nöyrtymiseen. Olemmeko aikuisuuden saavutettuamme siis ylpistyneet ja sen ohessa alkaneet pitää itseämme jonain muuna, mihin on oikeutus?
Mitä meille tapahtuukaan varttuessamme? Varmaan kaikki muistamme jotain ajasta, jolloin elimme välittömässä suhteessa ympäristöömme. Tuskin huomasimme esim. ajattelevamme. Reagoimme ympäristöön itsestään selvänä.
Muistan lämpimän kesäpäivän. Olimme ulkona koko perhe ja joitakin vieraitakin oli käymässä. Arvelen olleeni 5-6 vuoden ikäinen. Joku herätti kysymyksen elämän tarkoituksesta. Muistan ihmetelleeni, kun sitä ihmeteltiin eikä kukaan antanut selkeää vastausta. Sanoin: ”Me ihmiset olemme kuin mehiläiset, jotka keräävät hyvää Jumalalle. Se on elämän tarkoitus.” Joku aikuinen, ehkä isäni, katsoi minuun hymähtäen. Muistan hänen sanoneen jotain sellaista, että miten se sillä tavalla voisi olla. Sen vaikutelman muistan selvästi, ettei lapsi nyt tuollaisia saa sanoa aikuisten keskusteluun. Tunsin että en tullut ymmärretyksi. Huomasin ajattelevani ja lisäksi ajattelin eri tavalla kuin muut. Minulla oli erillinen ajatus, jota muut eivät ymmärtäneet. Olen edelleen sitä mieltä, että ymmärsin tuolloin elämän tarkoituksesta enemmän kuin kukaan läsnä olleista.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jatkoa:
Myös toinen tapaus on sellainen, joka vaikutti lapsenmielisyyden katoamiseen. Laskimme mäkeä kylätiellä, jossa siihen aikaan kuljettiin lähinnä vain hevosilla ja potkukelkoilla. Olin jo aikaisemmin ihmetellyt erästä miestä, jonka pää oli oikealle kallellaan. Nyt tämä mies tuli mäkeä ylös. Kysyin: ”Miksi sinun pääsi on kallellaan?” Hän katsahti minuun ja seuraavassa hetkessä olinkin jo pitkälläni maassa. Mies antoi mitään puhumatta melkoisen korvatillikan ja pysähtyi katsomaan minua maassa. Muistan hänen miltei surullisen katseensa, kun hän kääntyi vastausta antamatta jatkamaan matkaansa. Kerroin äidilleni, mitä oli tapahtunut. Hän opasti, ettei sellaisia asioita saa mennä kysymään. – Tärkeä opetus se olikin aikuisten maailman tavoista.
Jotain tärkeää lapsi menettää yhteisöön sopeutuessaan. Lapsi odottaa yleensä innokkaana kouluun pääsyä. Ennen koulun aloittamista hän on osoittanut huomattavaa oma-aloitteisuutta ja sitä, mitä sanotaan luovuudeksi. Useimmissa kouluissa hänet pannaan istumaan pulpettiin kasvot opettajaan päin ja puheenvuoron saa vain viittaamisen jälkeen. Ennen pitkää väärille tai oudoille vastauksille alkavat muut oppilaat nauraa – toivottavasti ei sentään opettaja. Kun piirretään, niin opettaja saattaa antaa mallin tai se katsotaan vierustoverilta. Kaikessa vaaditaan käyttäytymistä odotusten mukaisesti. Koulu vaatii omaksumaan koululaisen identiteetin, johon ei sisälly paljonkaan itsenäisiä ajatuksia. Tutkimuksin on voitu osoittaa koulun aloittamisen romahduttavan luovan käyttäytymisen. – Onko tämä seurausta vaatimuksesta luoda opettajaa ja muita oppilaita miellyttävä identifikaatio sen sijaan, että lapsi siihen asti on voinut olla oma itsensä?
Lapsi omaksuu myös uskonnon ympäristövaikutteiden perusteella ainakin muodollisesti. Uskon sisäistäminen ja omakohtaisuus tulee ratkaistavaksi myöhemmin. Tunsin, että minun oli etsittävä. Oppimani periaatteet tuntuivat velvoittavan oikeisiin ratkaisuihin mm. siveyden säilyttämisessä. Nuorena ei ollut mahdollisuutta ajatella perheen perustamista ennen opintojen valmistumista ja työpaikan saamista. Jos maailmassa ei ole mitään järkeä, olisiko ihmisen valinnoillakaan niin väliä? Eikö voisi antaa siveyden vaatimusten olla omassa lokerossaan ja toimia tarpeidensa mukaan? – Olin kävelemässä tyttöystäväni kanssa syksyisenä iltana meren rannalla. Esitin mielessäni aivan tosissani kysymyksen: onko maailmassa järkeä? Sain vastauksen, jonka myöhemmin puin seuraavan runon muotoon:
Rannalla
Mitä on tämä kaikki meri ja maa,
merenranta ja rantamaa?
Mitä ihmisen tunne ja mitä ei saa?
Onko järkeä missään, kysyn vaan?
Olen valmis. Vastatkaa!
Oli vaan ja aavistaa
sai nuori mies ja kavahtaa:
oli kulkenut polkua ennenkin
Jokin
merenrantaa pitkin.
Kysymykseeni vastattiin tavalla, joka oli yleistä ilmoitusta minulle henkilökohtaisesti. Jotain nousi korkealle yläpuolelleni takaviistoon. Katsoin sen kautta itseäni ja ajatuksiani. Huomasin olevani tyhmä, koska en ollut ottanut huomioon sitä, etten mitenkään voi olla ainoa olento, joka olisi ajatellut tällaisia asioita. Vastaus oli jossain jo annettu. Joku oli jo aikoja sitten kulkenut niiden kehitysvaiheiden kautta, joita minä olin parhaillaan kulkemassa. Vaikka kysymyksessä olisi ollut vain silloin tällöin erityisesti väsyneellä esiintyvä déjà-vu –ilmiö eli tunne, että sama on tapahtunut aikaisemminkin, niin silti elämys kysymykseni yhteydessä antoi viisautta, jota minulla ei maailman ymmärtämisessä ollut aikaisemmin.