Uskoin elämään, uskoin selviytymiseen, uskoin rehellisyyteen, uskoin ystävyyden kantavuuteen kaiken pahan läpi, uskoin hyvän voittamiseen, uskoin rakkautteen, uskoin itseeni, uskoin toivoon pahimmallakin hetkellä..
Viimeiset vuodet olen menettänyt hiljalleen lähes kaiken mihin uskoin, kaiken joka pitänyt minut elossa. Tunnen kuin olisin tunnelissa jossa edessä olevat valot sammuu yksi kerrallaan. Roikun niin pienen ohuen langan varassa enää ja toisinaan niin kuin nyt mielessä käy.. mitä tapahtuu kun viimeinenkin valo tunnelissa on sammunut ja jään pimeyteen?
Mitä mulle silloin tapahtuu? Tällä samalla kaavalla kun tämä jatkuu viimeinenkin asia johon uskon ja joka pitää minua vielä elossa sammuu ja se ohut lanka jonka varassa roikun menee poikki..
Silloin kun se tapahtuu... mua hirvittää se mitä silloin voi tapahtua.. Pelkään puolestani. Ehkä hätäilen turhaan. Ehkä kaikkea uskoa elämään minulta ei viedä.
Olen vain jatkuvasti niin huolissani kohtalostani etten osaa rauhoittua... Haluan itselleni vain parasta, yritän varjella vaaroilta ja elämän tuskilta. Yritän rajata kaiken pahan pois ja pitää itseäni jossain suojamuoveissa jotta enempää vaurioita ei tule, mutta en tiedä kuinka siihen pystyn ja hirvittää jo valmiiksi se mitä tapahtuu mulle jos siinä epäonnistun...
Haluan osata suojella itseäni niin että elämäni vuodet vielä lisääntyy eikä pysähdy.
Viimeiset vuodet olen menettänyt hiljalleen lähes kaiken mihin uskoin, kaiken joka pitänyt minut elossa. Tunnen kuin olisin tunnelissa jossa edessä olevat valot sammuu yksi kerrallaan. Roikun niin pienen ohuen langan varassa enää ja toisinaan niin kuin nyt mielessä käy.. mitä tapahtuu kun viimeinenkin valo tunnelissa on sammunut ja jään pimeyteen?
Mitä mulle silloin tapahtuu? Tällä samalla kaavalla kun tämä jatkuu viimeinenkin asia johon uskon ja joka pitää minua vielä elossa sammuu ja se ohut lanka jonka varassa roikun menee poikki..
Silloin kun se tapahtuu... mua hirvittää se mitä silloin voi tapahtua.. Pelkään puolestani. Ehkä hätäilen turhaan. Ehkä kaikkea uskoa elämään minulta ei viedä.
Olen vain jatkuvasti niin huolissani kohtalostani etten osaa rauhoittua... Haluan itselleni vain parasta, yritän varjella vaaroilta ja elämän tuskilta. Yritän rajata kaiken pahan pois ja pitää itseäni jossain suojamuoveissa jotta enempää vaurioita ei tule, mutta en tiedä kuinka siihen pystyn ja hirvittää jo valmiiksi se mitä tapahtuu mulle jos siinä epäonnistun...
Haluan osata suojella itseäni niin että elämäni vuodet vielä lisääntyy eikä pysähdy.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Se pussittaminen ei kannata. Revi itsesi pinnalle vaikka henki menisi. Muu ei auta tee se nyt heti ja älä murehdi tulevasta.
Sitä mä olen yrittänyt, mutta aina tapahtuu jotain joka sammuttaa taas yhden valon lisää tunnelin päästä. En pysty vaikuttaan itseni ulkopuolisiin/ itsestäni riippumattomiin tapahtumiin ja nimenomaan ne pitää nyt karsia niin vähiin kuin ikinä vaan voi.
Parhain olisi sulkea itseni viideksi vuodeksi pelkästään kotiini suojaan muilta ja maailmalta...
Normaalia tähän aikaan vuodesta. Mihinkä tästä on kiire. Jurottaan vaan, jos siltä tuntuu. Aina ei voi voittaa, eikä kovin usein. Tää on tätä välillä.
Eikö tuollainen elämä tunnu ahistavalta. olla koko ajan huolissaan? helpottaisiko asiasta avautuminen, keskustelu jollekkin irl?
Tuntuu. Tuntuu että haluan näyttää kaikille pärjääväni ja ehkä loppu viimein todistella itselleni sitä asiaa, koska pelkään lausua ääneen sitä pelkoa mikä sisälläni on.. Pelkoa että tässä käy vielä huonosti enkä selviäkään. En uskalla sanoa ääneen että pelkään kuolevani. Mieluummin sitten olen hiljaa peloistani ja ajatuksistani.
En halua huolestuttaa muita mutta ehkä vaikein asia kuitenkin on se etten halua huolestuttaa itseäni lausumalla sitä ääneen. Ääneen lausuttu pelko kuolemasta ja selviämättömyydestä muuttuu liian todelliseksi. Nyt se on vain näkymätön hiljainen ajatus
Mää uskon, että sun on kohfattava pelkosi, että pääset siitä eroon.
Kauanko tuo on kestänyt?
Muutaman vuoden...helpottanut kyllä aikaisemmasta tilanteesta.
Ensinnäkin minusta ei ole mikään ihme, että tunnet noin. Turvallisuuden tunne varmasti järkkyy hankalien vastoinkäymisien myötä. Elimistösi yrittää parhaalla mahdollisella tavalla selvitä tilanteesta välttämällä uusia traumoja. Tuo on normaalia välttelykäyttäytymistä ja elimistön reaktiota. Toisaalta tuon tilan tuoma stressi lisää stressiä, josta syntyy kierre. Pienien onnistumisen tunteiden myötä turvallisuuden tunteesi lisääntyy ja pienin askelin olo helpottuu. Keskustelu asioista voisi auttaa sinua jaksamaan näiden vaiheiden yli. Joskus lääkitys on hyvä vaihtoehto. Myös aika. Onko sinulla ketään, joka auttaisi, tukisi sinua?
On, mutta mun on vaikea puhua tällaisista... nämä on aika henkilökohtaisia juttuja..pelkään että jos avaudun tällaisista niin minua vain satutetaan heikkouksiani hyväksikäyttäen.
En usko, että esim alan ammattilaiset, terapeutit satuttaisivat sinua. Jos sinusta tuntuu, ettet tule terapeuttisi kanssa toimeen tai ymmärretyksi, voit vaihtaa terapeuttia. Kirkolla on myös diakonia työntekijöitä, jotka kuuntelevat. Oletko huomannut jonkin asia helpottavan oloasi, ajatuksiasi, pelkoasi? Minkä koet voimaannuttavana? jattelin, jos saisit jostain voimaannuttavia kokemuksia, sietokykysi kasvaa, Et ole poikkeus ihminen, elimistösi vain reakoi tilanteeseen. Kuuluu asiaan. Et ole mikään kummajainen. Tuo voi tapahtua kenelle vain.
Tämä kuulostaa ehkä nyt tosi ristiriitaiselta.. Yritän suojella itseäni ulkopuolisilta tapahtumilta ja minä pelkään avautua koska pelkään että minua satutetaan heikkouksillani, mutta samalla eniten minua on auttanut se kun olen huomannut että esim. osa ihmisistä onkin osoittautunut luotettaviksi ja turvallisiksi kaikista ennakkoluuloista ja peloista huolimatta.
Ne kokemukset on vahvistanut minun jonkinlaista turvallisuudentunnetta joka on ollut jollain tavalla heikoilla.
Myös tasaiset ihmiset ystäväpiireissä joiden elämä ei ole kovin epävakaata ja voimakkaasti dramaattista ovat luoneet minulle vahvistunutta perusturvallisuuden tunnetta.
JATKUVASTI muuttuva, dramaattinen, epävakaa, heiluva, yllätyksellinen ihminen ja ympäristö luo mulle jonkinlaista uhkaa ja turvattomuutta joka johtaa oman pelon ja ahdistuneisuuden kasvuun sekä huoleen siitä mitä tapahtuu.
Jos ympräristö on ennustamatonta ja epävakaata. Täynnä kysymyksiä ja arvaamattomuutta. Vailla rutiininomaista ennustettavuutta ja pysyvyyttä niin ahdistus pahenee. En voi silloin koskaan tietää mitä huominen tuo tullessaan. Mitä huomenna on ympäristössä tapahtunut..
Uskallus asioihin jotka on pelottanut ja niiden onnistuminen tai myönteinen vastaanotto ulkopuolelta tuo mulle myös lisää sellaista turvallisuudentunnetta ja paksuntaa minun jalkojen alla olevaa maaperää vahvemmaksi.
Mutta jos ne ympäristö onkin epävakaa, turvaton ja dramaattinen, jatkuvassa negatiivisessa heilunnassa ja muutoksessa, niin ihmissuhteiden ja ympäristön vaikutus muuttuukin minulle haitalliseksi ja silloin on parempi se itsensä paketointi viideksi vuodeksi sisätiloihin turvaan.
Aikaisemmin siksi mietinkin yksin maalle muuttoa. Ei muita ihmisiä lähellä. Liikaa epämääräisyyttä nähnyt ja kuullut. Aina epämääräinen tiedon jakaminen, mistä en ymmärtänyt mitään. Arvoituksia niitä riitti.
Ei ollenkaan risririitaista minusta. Ethän voi etukäteen olla varma, voitko luottaa kyseisiin ihmisiin, mutta positiivisien kokemuksien myötä, jälkeenpäin se onkin ollut voimaannuttava. Nyt ajatus tökkii, kun väsyttää. En kohta tajua, mitä kirjoitan...
Minusta on tuntunut että olen ns. yrittämässä rakentaa itselleni korteista taloa maanjäristys ja hirmumyrsky herkälle maaperällä. Yritän kiirehtiä saadakseni suojaa vaaroilta mutta koskaan en pääse loppuun kun uusi hirmumyrsky tai maanjäristys hajottaa koko rakennelman.
Turhautuneena, ahdistuneena ja peloissani kiireellä aloitan rakentamisen alusta peläten jo uutta tuhoavaa ympäristötekijää..
Nykyään tuntuu jo täysin turhalta aloittaa koska suojaani en saa valmiiksi. Olen suojaton ja peloissani maapärällä jossa maa järisee, rakennukset romahtelee, kalliot ja maaperät halkeilee, myrskytuuli tuhoaa ja riepottelee
Kokonaiskuvani ja tunnelmani elämäni suhteen on kuin eläisin tuollaisissa olosuhteissa,
Onko sinulle tullut fyysisiä oireita tuosta olotilastasi? Osaatko nimetä sitä pahinta pelkoasi, että mikä tuon kaiken pelon takana on, mitä eniten pelkäät tapahtuvaksi ?
Joo, siis mulla on ollut mm. vapina, säpsähtely, pinnallinen uni ja/tai unettomuus
ja sitten tyypillisiä satunnaisia kertoja ihan paniikkikohtauksen oireita: sydämentykytys, rintakivut, hikoilu, vapina, hengenahdistus, tukehtumisen tai kuristumisen tunne, pahoinvointi, huimaus, pyörtymisen tunne, puutuminen
Muita oireita on sitten stressaamisesta ja jatkuvasta huolestuneena olosta johtuvaa päänsärkyä.
pelkään eniten omaa kuolemaani. Joko toisen aihauttamana tai sitten itsemurhan kautta. Pelkään että uskoni elämään häviää, minut rikotaan niin täydellisesti etten toivoa enää näe ja silloin kun se viimeinenkin valo tunnelin päästä sammuu, otanko menolipun mullan alle?
Kuolemani on se kaiken takana oleva asia. Yritän suojata itseäni voimakkaasti kaikelta fyysiseltä ja psyykkiseltä pahuudelta jotta ei pääsisi käymään niin että aiheutuisi tilanne jossa tapahtumaketjun lopussa olisi edessä minun hautajaiset.
Samanlaisia fiiliksiä, vaikken sairautta, pahuutta tai kuolemaa juuri nyt olekaan kohdannut. Tosin kaikki kolme ovat tuntuneet hiippailevan epämiellyttävän lähellä viime aikoina. Minulle se ohut lankani, turva, on koti. Ja koska lähes koko muu elämäni, etenkin työ, on täynnä jatkuvaa epävarmuuden sietoa sekä ympäristön että itseni suhteen, en kestä kotiin liittyviä epävarmuuksia. Sen suhteen pienetkin asiat saattavat johtaa suureen ahdistukseen.
Kaikista pahinta on se sellainen epäkonkreettinen, ilmassa oleva uhan tunne. Akuutin vaaran kanssa pystyn yleensä toimimaan paremmin. Menen automaattiohjaukselle enkä ehdi ahdistumaan. Mieli ohjautuu aina käymään kaikki mahdolliset tilannekuvat läpi ja tällöin ne negatiiviset vaihtoehdot korostuvat.
Olen tottunut selviytymään yksin ja siksi mietin, että kuinka kauan ja paljon jaksan. Olisi varmasti avuksi, jos olisi toinen tukena tai edes luotettava ystävä, jolle voisi puhua. Ihan jo siksikin, ettei yksi ihminen voi osata kaikkea. Mutta näin ei vain ole, joten on yritettävä räpiköidä itsekseen.
Kun on pärjättävä, kun ei tahtoisi luovuttaa, kun ei voi näyttää heikkouttaan - missä on se piste, kun ei enää jaksa tai pikemminkin mitä tapahtuu sen pisteen jälkeen?
Minä tarvitsen hiljaisuuden siihen, että pääsen tasapainoon. Silloin olisi väärin aloittaa suhdetta. Se ei tulisi onnistumaan. Siksi mennään kuukausi kerrallaan eteenpäin.
Koti toimi minullakin joskus ensi kuukausina ainoana turvana.. tosin sielläkin pelkäsin, kunnes vaihdoin asuntoa. Uudessa asunnossa kotiutumisen jälkeen aloin pitään paikkaa ainoana turvanani, jossa suojassa, mutta sitten tapahtui lisää joka horjutti asioita entisestään ja ymmärsin että vaikka minä olin fyysisesti turvassa niin psykkisesti en pystynyt silti itseäni turvaamaan turvaan. Olin psyykkisesti haavoittuva kaikelle sille mitä ulkoapäin muut ihmiset tuuppaa elämääni.
Olin suojaton kotonanikin. Elämä kotini ulkopuolella oli olemassa enkä voinut sitä sulkea pois ja pysäyttää vaikka itseni pystyinkin sulkemaan kotini seinien sisälle. Ulkona silti tapahtui ja tapahtumilla suora vaikutus minuun. Suojattomuus siis valtasi kokonaisvaltaisesti minut
Näin on käymässä minullekin. Vaikka sulkisin puhelimet ja sähköpostit, niin se paine on läsnä. Pahimmillaan voin joutua luopumaan tästä kodista. Ja en tiedä mihin menisin ja toiseksi, pidän kovassti tästä asunnosta, mutta asumismuoto ei taida sopia minulle.
Jos ei voi olla kotonaankaan turvassa ja suojassa, niin missä voi enää levätä. Ja kun ei voi levätä, niin tuskin jaksaa loputtomiin. Lanka on siksi ohut, että jos katkean nyt, niin elämäni on lopullisesti hukassa.
Turhaan pelkäät, tää on vain elämää ja se päättyy lopulta. Nauti vuoristoradastasi eli ylä ja alamäistä. Et voisi tietää mikä on hyvää jos et kokisi jotain pahaa. Pahat asiat on osa elämää ja miljoonat ihmiset on jo sen kokenut ennen sua ja monet muutkin tulee sen vielä kokemaan sinun jälkeenkin. Nyt on sinun vuorosi.
Aloiittaja olet herkkä. Mutta kirjoitat niin verhotusti asioistasi, ettei oikein mitään tarttumapintaa jää.
Omassakin elämässäni on ollut kuolemaa ja läheisten sairautta, mutta pahuutta onneksi hyvin vähäisessä määrin. Älä sinäkään ap. päästä pahoja ihmisiä osallisiksi elämääsi.
Jos olet palstaillut liikaa? Meinaan vaan että täällä ihmiset selvästi purkavan kaiken negatiivisuutensa ilmoille, ja seurahan tunnetusti tekee kaltaisekseen? Täällä kerrotaan se kaikki mikä naamareiden taakse visusti piiloteyaan, tämä on piilotettujen viettien valtakunta.
Et ome tainnut ajatella että pahat ajatukset eivät kuitenkaan välttämättä koskaan purkaudu muualle, ihmusten rakkaushan tulee juuri esille henkilökohtaisten kohtaamisten välityksellä, siinä hetkessä kun olemme silmikkäin ja näämme toistemme silmistä välittyvän valon?
Pelkosi maailman pahuudesta ja ihmisten kavaluudesta on aiheeton, olemme kyllä pahojakin ja omien pelkojemme vankeja mutta samaan aikaan teemme hyviä tekoja epäilyksisyämme huolimatta.
Sinun peruskysymyksesi on, olenko rakkauden arvoinen? Olemmeko me ihmiset rakkauden arvoisia?
Kyllä vaan olemme, keskeneräisyydestämme huolimatta.
Minä ymmärsin erillä lailla aloituksen. Ymmärsin, että aloittajalla oli ollut niin suuria stressitekijöitä, jotka ovat laukaisseet puolustusmekanismit päälle. Kuole ta pakene reaktion. Tuosta kierteestä pääseminen ei tapahdu noin vain, sillä ilmiö on fyiologinen ja vaatii oman aikans, että elimistö menee balanssiin. Mutta se eintapahdu noin vain, että nyt ajattelen ilosia asioita. vaan asteittain. Pienin askelin..
Pelkoa en sanoisi aiheettomaksi. Jo itsessään pelon kokemus on pelottava.
Silloin pitää mennä lääkärille hakemaan apua ja lääkkeitä!
Minä ajattelin että aloittaja on pettynyt elämään.
Minä taas, että kyseessä traumaperäinen stressihäiriö.
Eikös se ole jo diagnoosi se?
Silloin mennään halemaan apua.
Minusta kuulostaa, että aloittaja on jaksamisen äärirajoilla. Kyllä selviät siitä. Pikku hiljaa. Asiat ja tilanteet nivoutuneet yhteen, joka onkuin suuri mörkö. Pieniä valon pilkahduksia kun alkaa tulla, alkaa möykky löysää.