Päätin sitten lopultakin luopua seurakuntaan liittymisyrityksestäni Suomessa. Jostain syystä piirit ovat niin tiiviit - ainakin niillä paikkakunnilla, joilla olen asunut - ettei niihin helposti pääse. Nöyryyttä enemmän.
Pettynyt
Pettynyt_
81156
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kotiseurakuntani on joku isompi kaupunkiseurakunta ja ihmisiä on monenlaista: vammaisia, ulkomaalaisia jne. Kirkkoherra oli tiukkana, mutta kakkospappi salli minun liittyä mukaan. Minun piti olla tiiviisti mukana jumalanpalveluksissa, tiistaiseuroissa jne. Kristukselle kiitos!
Etkö ollut tekemisissä maalaisseurakuntien kanssa, arvoisa nimimerkki Pettynyt?
Tarkoitatko, ettet löytänyt "hengenheimolaisia" tai sitä ettet saanut yhtään ystävää vaiko ettet tuntenut itseäsi tervetulleeksi???
Kiinnostaisi kuulla.
Älä luovuta!
En tiedä mitä sinä kirkkoon liittymisellä haet, mutta minä en edes ajatellut, miten minut otettaisiin vastaan, enkä halunnut mihinkään "piireihin". Mielestäni se on aivan epäolennainen asia.
Luterilaisessa srk:ssa ollessani menin mukaan Raamattu- ja rukouspiiriin ja siellä en osannut edes rukoilla oikein (se oli hyvä esimerkki, että "maallikoiden" ei ole viisats pähkäillä asioita vakavasti keskenään. Heti tuli oppiriitoja ;-). En jaksanut kuunnella sitä nälvimistä.
Ilmeisesti suomalaiseen kulttuuriin kuuluu varautuneisuus uusia ihmisiä kohtaan ihan kaikkialla ja vaikeahan kirkossa on kenenkään tutustua, kun siellä pitäisi keskittyä palvelukseen ;-).
Jos kirkko sinua oikeasti kiinnostaa, niin silloin sinä et anna "rikkaviljojen" estää siihen liittymistä. Se on osa koetusta. Ja vähitellen huomaat olevasi kotonasi. Rohkeutta!
Kymmenien vuosien kaiken kieltämisen jälkeen suurin kynnys on ainakin omalla kohdallani ollut kynnyksen ylittäminen ihan omista syistä. Minäkö kirkossa, ja ihan muista syistä kuin tutkimassa rakennusta tai kokemassa kuvien kauneutta. Lähestyin kirkkoamme aluksi kesällä turistina, sitten ortodoksipiirissä kuuntelijana, myyjäisissä vierailijana, tiistaiseurassa mukanaolijana, rukoushetkessä oven suussa seisojana. Minulle, vaikka itäsuomalainen olenkin, tämä tapa tuntuu oikealta. Nöyränä ja hiljaa. Eräänä päivänä huomaat iloisia katseita, tunnet reilun kädenpuristuksen, tunnet olevasi tervetullut! Kukaan ei kysy, ei tuputa. Myönnän, että jossain vaiheessa ihmettelin viileältä tuntuvaa suhtautumista. Kysyin itseltäni mitä odotin, odotinko hurraahuutoja ja punaista mattoa. Kysymyshän on loppujen lopuksi minusta ja minun suhteestani, ei heistä. Tällä hetkellä tunnen olevani kotona kirkossamme. Seuraava askel onkin sitten vaativampi...
Minä ajattelin ensin vain käväistä liturgiassa katsomassa ovensuusta, millaista ort. kirkossa on. Tuosta tapahtumasta on aikaa jo melkein kaksi vuotta ja olen tällä hetkellä ortodoksisen kirkon jäsen "paperilla", ts. minut on liitetty ort. kirkon väestörekisteriin. Odotan pääsiäistä ja mirhallavoitelun sakramenttia. (Pääsiäinen ei tunnu tulevan ikinä...)
Palvelukset olivat se asia, joka sai minut hakeutumaan yhä uudelleen kirkkoon. Aluksi en edes halunnut keskustella kovin intensiivisesti kenenkään kanssa saati osallistua muuhun toimintaan ortodoksiakerhoa lukuunottamatta - sielläkin kävin aluksi vain muutamia kertoja ennen kuin rohkaistuin viime syksynä käymään siellä taas uudelleen.
Uskonnollisesta yhteisöstä kiinnostunut ihminen kuitenkin tarvitsee ympärilleen samanhenkistä väkeä, vaikka juuri kirkon elämä ylipäänsä kiinnostaa. Täällä on jo mainittu tiistaiseura. Varmaan hyvä paikka oppia uutta ja tutustua ortodokseihin. Minä olen viehättynyt OOL:in eli Ortodoksisen opiskelijaliiton toimintaan (http://www.ort.fi/ool). Sen kautta olen saanut uusia tuttavuuksia ja nähnyt esimerkkejä omanikäisteni ortodoksien käytännön elämästä. Kannattaisikohan nimim. pettyneen tutustua joihinkin vastaavanalaisiin ryhmiin?
---
Ortodoksisessa kirkossa on samanlaista väkeä kuin muuallakin. Minäkin olen tottunut tiettyjen ihmisten ilmaisemaan ynseyteen ja varautuneisuuteen. Se kuuluu heidän persoonaansa. Ikävältähän se tuntuu, mutta sille ei vaan voi mitään.
joo, tämä on mielenkiintoinen kysymys, odottaako tosiaan punaista mattoa...?
Monissa uskonnollisissa piireissä on tapana heti hyökätä uuden tulokkaan kimppuun. "Tämä hieno sisar!" huutaa joku, "Ei hän ole vielä jäsen", sanoo toinen, "eikö, mutta hän tuntuu niin tutulta. Olemme varmaan tavanneet aikaisemmassa elämässä." Jos on kokenut kuolemaa, eroa, surua, konkurssia, niin tällainen ylitsevuotavainen ystävällisyys tuntuu ihanalta, tällainen kehuminen, huomaaminen. Rakkaus riittää usein siihen asti miten tulokas jaksaa olla kiinnostunut. Mutta jos uusi ihminen epäilee tai vieläpä kyseenalaistaa, niin samasta kehutusta ihmisestä löytyykin monenlaista vikaa, hän on väärän hengen vallassa tai ei ole vielä tarpeeksi nöyrä. Useimmiten koko touhu on melko rääviä taistelua ihmisistä!!!
Toiset ihmiset kaipaavat sitä huomiota mutta on toisia, jotka haluaisivat olla hiljaa takana.
Tämä ei ole tosin itsellenikään selvinnyt, miksi esim. opetuslapset tekivät niin nopean päätöksen seurata Jeesusta (vai näyttääkö se vain siltä) kun täällä ort.kirkossa ajatus on, että edetään pienin askelin. Vai voiko näitä verrata???
Minusta oikeassa kristillisyydessä ei etsitä omaa hyvää eikä ajatella mitään tällaisia ulkoisia asioita vaan opetellaan oikeanlaista nöyryyttä ja itsensä kieltämistä ja lähimmäisen rakastamista.
"En tiedä mitä sinä kirkkoon liittymisellä haet, mutta minä en edes ajatellut, miten minut otettaisiin vastaan, enkä halunnut mihinkään "piireihin". Mielestäni se on aivan epäolennainen asia."
Lähinnä haen sitä, että voisin olla täysipainoisesti mukana. Itsekään en halua "piireihin", vaan liittyä kirkkoon.
Harmittaa esim. kirkossa vain katsoa ovelta, kun ei voi osallistua täysipainoisesti. Mutta onneksi on kotialttari. En tiedä, mikä on mennyt vialle, mutta toiset uskonnot tuputtavat asiaansa, toiset taas tuntuvat olevan ylisuojelevia sen suhteen, ketä päästävät mukaan.
Tiesin, että ortodoksiseen kirkkoon liittyminen on pitkä prosessi, kun asiasta muinoin kiinnostuin. Sitä en arvannut, kuinka pitkä ja vaikea prosessi tämä oikeastaan on.
Jos olet vakavissasi MENE ROHKEASTI KIRKKOON SISÄLLE älä jää "takapenkin taaviksi". Alussa on todennäköisesti kaikilla ollut koettelemuksia, sillä helppoa ei kirkkoon liittyminen ole. Luota itseesi ja mene rohkeasti mukaan. Ennenkaikkea etsi itsellesi kummi ja hänen avullaan rippi-isä, joka ohjaa ja auttaa sinua etsimään ja löytämään. Älä odota punaista mattoa ja juhlamenoja, sillä sitä ei edessä ole vaan kilvoituksen tie. Seuraa Kristusta ja muista tie ei ole helppo. Muistan itse kuinka vaikeaa oli jäädä paitsi ehtoollista ja tunsin silloin itseni todella ulkopuoliseksi, mutta kaikkeen muuhun voit täysillä osallistua ja vielä siihenkin, kun vaan hiukan maltat.
Älä lannistu, älä anna periksi
Voimia ja lämpöisiä ajatuksia sinulle