Onko täällä muitakin ahdistuneisuus häiriöistä kärsiviä, jotka voivat sanoa että terapia on yhtä tyhjän kanssa?
Itse olen käyny useamman vuoden terapiassa eikä siitä ole ollut mitään näkyvää hyötyä. Olen tiennyt jo ennen terapiaan menoa että munkin ongelmat on lähtöisin paskasta lapsuudesta. Hyötyä ei ole tuonut se, että joku muu on sanoi sen minulle. Terapiassa on lähinnä pyydetty altistamaan itseään asioille jotka ahdistusta luovat. Jep se on ollut toooosi hauskaa. Halusin tosissani tappaa itseni tämän altistuksen myötä, olen tosin niin halunnut tehdä muutenkin. Mutta itseni tappamis halut kummasti lisääntyivät. Meidän kun täytyy olla kelpoisia tähän yhteiskuntaan.
Ei tuo altistus ole mua auttanut, silti ahdistaa tänäkin päivänä. Ainoo mikä auttais olisi se että joku tulis sanomaan ettei sun tarvi. Tai siis ei joku, vaan kaikki.
Mulla on aina ollut semmonen olo etten vaan sovi tähän kaikkeen. Jotenkin ihmisen elämä tai siis se mitä siltä odotetaan ei ole mua varten. Ja se elämä mitä itse haluaisin ei oikein taas sovi tähän yteiskuntaan. Tässä yhteiskunnassa on vain jotenkin pärjättävä vaikkei haluaisi. Rahaa jos olisi, hommaisin piilopirtin jostain takapajulasta. Siellä elelisin yksikseni. Tai en nyt ihan yksikseni, hommaisin muutaman koiran joita rakastan enemmän kuin yhtäkään ihmistä ikinä.
Itse olen käyny useamman vuoden terapiassa eikä siitä ole ollut mitään näkyvää hyötyä. Olen tiennyt jo ennen terapiaan menoa että munkin ongelmat on lähtöisin paskasta lapsuudesta. Hyötyä ei ole tuonut se, että joku muu on sanoi sen minulle. Terapiassa on lähinnä pyydetty altistamaan itseään asioille jotka ahdistusta luovat. Jep se on ollut toooosi hauskaa. Halusin tosissani tappaa itseni tämän altistuksen myötä, olen tosin niin halunnut tehdä muutenkin. Mutta itseni tappamis halut kummasti lisääntyivät. Meidän kun täytyy olla kelpoisia tähän yhteiskuntaan.
Ei tuo altistus ole mua auttanut, silti ahdistaa tänäkin päivänä. Ainoo mikä auttais olisi se että joku tulis sanomaan ettei sun tarvi. Tai siis ei joku, vaan kaikki.
Mulla on aina ollut semmonen olo etten vaan sovi tähän kaikkeen. Jotenkin ihmisen elämä tai siis se mitä siltä odotetaan ei ole mua varten. Ja se elämä mitä itse haluaisin ei oikein taas sovi tähän yteiskuntaan. Tässä yhteiskunnassa on vain jotenkin pärjättävä vaikkei haluaisi. Rahaa jos olisi, hommaisin piilopirtin jostain takapajulasta. Siellä elelisin yksikseni. Tai en nyt ihan yksikseni, hommaisin muutaman koiran joita rakastan enemmän kuin yhtäkään ihmistä ikinä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Siinäpä se ongelma onkin, ettei ole sitä rahaa. Jos on varallisuutta ja pärjää omillaan, niin tuskin kenelläkään on sitä vastaan, että elää omaisuudellaan ja vaikka jossain piilopirtissä. Kotikaupungissani on yksi tällainen rikas jo varmaan yli 70-kymppinen nainen, joka ei ole tehnyt koskaan töitä palkkaa vastaan. Hänen vanhemmat olivat erittäin menestyviä yrittäjiä ja silloin nuorena tämä tyttö oli joskus touhuamassa perheyrityksessä. Oikeastaan hän vain kulutteli siellä aikaa, jutteli mukavia asiakkaiden kanssa ja oli paketoimassa tuotteita lahjapakkauksiin joulun alla. Pääasiallinen harrastus ikäneidolla on matkustella ympäri maailmaa.
Terapioissakin on erilaisia koulukuntia ja suuntauksia. Jospa saisit apua muuttamalla terapeuttia. Ja voi olla että liikaakin tuijotetaan siihen lapsuuteen. Se on kuin tekosyy, että ei tästä mitään tule ja hyvä keino keksiä syy, ettei tarvitse asennoitua eteenpäin. Menneisyyttä emme saa takaisin ja sitä ei voi muuttaa. Tulevaisuudesta emme myös tiedä mitään. Jospa olisi viisainta elää tätä hetkeä ja päivää.
"Se on kuin tekosyy, että ei tästä mitään tule ja hyvä keino keksiä syy, ettei tarvitse asennoitua eteenpäin. "
Olen samoilla linjoilla. Maailmassa on kuitenkin kymmeniä miljoonia lapsia jotka elävän lapsuutensa huomattavasti kurjemmissa oloissa kuin suomalainen vähäosaisen perheen lapsi.
Onhan se ihan selvä että ne lapsuuden kokemukset vaikuttavat ihmisen persoonaan aikuisenakin, mutta eivät lapsuuden kokemukset ole mikään tuomia jonka takia ei voisi mitään tehdä aikuisena. Niistä traumoista yms. tulisi pyrkiä pääsemään jotenkin eroon jos ne rajoittavat elämää kovasti. Ei mik''n terapiamuoto ole sellainen että se sopisi kaikille. Jos joku ei toimi, pitäisi yrittää jotain muuta, eikä vain jäädä kotiin loppuelämäksi voivottelemaan että ei voi mitään tehdä ja yrittää kun sitä ja tätä.
Ymmärrän pointin, mutta entä jos traumat eivät jää vain lapsuuteen, vaan niitä tulee LISÄÄ myös aikuisiällä? Entä, jos saa huonoja kokemuksia ja traumoja mielenterveyshoidosta?
Esim. omalla kohdallani psykiatri kehoitti jäämään sairaslomalle ja keskeyttämään asioinnin työkkärissä. Se oli aluksi ok, koska koin itsekin tarvitsevani lepotauon. Ongelmani kuitenkin pahenivat sietämättömiksi ja ovat kestäneet n. 20 vuotta. Helpotusta ja apua ongelmien ratkaisemiseen en ole saanut mistään.
Mutta ettehän te asenteesta yms. huutelijat voikaan ymmärtää, että aina ei pääse eteenpäin, vaikka kuinka haluaisi. Jostain kumman syystä sitkeässä on käsitys, että traumojen kokeminen jäisi vain lapsuuteen ja että kaikki voivat selviytyä, jos vain haluaa ja hakee apua. Paskat! Kun luotto menee ihmisiin ja koko yhteiskuntaan, siitä ei niin vain eheydytä!
Taidat käydä jossain kognitiivisessa koirakouluterapiassa? Ei ihme, ettei auta.
Olen käynyt 3:lla eri terapeutilla. Kaikki ovat patistaneet altistamaan itseään. Ja mä olenkin. Olen yrittänyt koko aikuisikäni. Mutta ahdistaa aina vaan. Mun ahdistus menee aina paniikiksi. Tuntuu että sekoan. Haluan tappaa itseni, sillä ahdistuneena olo on niin tuskainen ettei sitä pysty sietämään.
Mun ongelmat eivät johdu pelkästä paskasta lapsuudesta. Vaikeaa on ollut aina. Tuntuu että asiat ovat vain paisuneet. Taidan olla liian heikko ihmiseksi. Kun tulee tarpeeksi paha paikka, on se viimeinen pakotie käytössä
Olen miettinyt myöskin, että mikä auttaisi siihen, että kärsimyksistään puhuminen ja ihmisten kommenttien kuulteleminen tuntuu traumatisoivan koko ajan lisää ?
(Siitä on edes tabu puhua missään.)
Ihmiset antaa kamalia neuvoja ja kommentteja ja niihin kaikkiin pitäisi olla vain valittamatta tyytyväinen, se on aivan hirveää.
Terapia on yksi hyvä keino. Puhuminen ja keskustelu auttaa aina.
Hyvät kokemukset on terapiasta. Ahdistusta ihmiset sietää eri tavoin ja onhan se niinkin, ettei terapia sovi kaikille niin kuin ei lääkkeetkään.
Niille, joille sopii, toivottelen onnea sopivan terapeutin (ja terapiasuuntauksen) osalta!
Tsemppiä!
Olen käynyt 7v psykodynaamista ja nyt ollaa lopettelmassa pikkuhiljaa. Terapeuttini on yhtä mieltä että terapia auttaa eri ihmisiä eri tavalla. Ahdistus on sairauskin toisaalta, että sen kanssa olen sitten tehnyt sopeutumisprosessin vuosien varrrella. Monta masennusjaksoa on tullut kahlattua ja pakkoajatuksia, paniikkia ja sos.fobiaa. Aika hyvin sitä pystyy itseään jo kuuntelemaan. Oireeton ei ole mutta itse vaan alkanut selviytyä. Osa- aikaisesti olen eläkkeellä vaikka päälle nelikymppinen vasta. Alaakin vaihdoin. Asunto muutettiin pienemmäksi ja halvemmaksi. Luovuin monista "suomalaisen elämän kulmakivistä" prosessin aikana ja hyvä niin. On mulla nyt elämä. Toki olisin halunnut eläää toisella tavallla mutta olen myös oppinut arvostamaan itseäni ja historiaani kohtaan olen myötätuntoinen. Tuota kognitiivista olen käyttänyt itsehoidossa. Tuputtaminen rupeis vituttaan. Taitaa kuitenkin olla muotia niinkuin "järkiperäinen ratkaisumalli". Säästää toki terapeuttia mutta auttaako, sitä en tiedä.
Monesti ahdistuksen ja paniikkihäiriön taustalta löytyy torjuttu häpeä. En voi tietenkään sanoa, että näin olisi sinun kohdallasi. Ja valitettavan usein tätä eivät huomaa edes terapeutit. Omani huomasi, ja auttoi tiedostamaan ja tunnustamaan sen, vaikka onkin täällä jonkun parjaama koirankouluttaja. Ahdistukseni loppuivat, enkä itsevihassani läikähdä enää masentuneisuuteen. Tunteet menevät kyllä edelleenkin vuoristorataa. Näiden käsittelyssä olen saanut apua psykologisesta vyöhyketerapiasta.
Lue vaikka huviksesi Daniel Nylyndin kirjoja. Niitä löytyy ihan netistä. Terapia ja parantava kohtaaminen sekä Alussa oli häpeä. Häneltä löytyy kirjoituksia myös muistakin aiheista.
Masennus,ahdistuneisuus ja traumaperäinen stressihäiriö.Mua ei ainakaan auttanut terapia,tuntui todella tyhmältä mennä sinne viikoittain ja sitten kysellään,että mikä kivaa on viikossa ollut yms.Lopetin terapian,koska en jaksanut sitä saman toistoa.Nyt lääkitys pienellä annoksella,välillä tulee ihan törkeitä ahdistuskohtauksia,jolloin haluaisin vaan kuolla tai olla jossain pimeässä paikassa yksin.Ikää yli50v.Apua olisin varmasti tarvinnut jo lapsena,johtuen väkivaltaisesta kasvatuksesta ja loputtomasta vähättelystä.Nyt vähättelee oma mies,joka ei ymmärrä,että mieli voi olla vähän sairas.Mutta eteenpäin menen jotenkin.Nautin luonnosta koiran kanssa,harrastelen jotain ja käyn töissä.Työnteko on hyväksi,silloin ei ole koskaan ahdistanut enkä edes mieti noita juttuja eli suosittelen. Ikinä en olisi uskonut,että mä sairastun näin mutta pari itsaria lähipiirissä,lapsen kuolema,taloudelliset ongelmat saivat ilmeisesti homman laukeamaan.Usein on se fiilis,että en haluaisi elää mutta en uskalla kuollakkaan.
Jotkut saavat terapiasta apua, jotkut ovat kokevat terapeutin komentit lähinnä loukkaavina möläytyksinä. Terapeutin apu on usein sitä, että asiakas juttelee ja terapeutti saattaa tarjota yleispätevän näkökulman, joka löytyy myös itseapuoppaasta. Usein tämä on itseensä uskomista ja tavoitteiden asettamista.
Tiedän joitakin ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet psykologeihin ja käyvät sen sijaan juttelemassa elämänkokemuksistaan papille, jonka kanssa kemiat kohtaavat. Se on mutkattomampaa ja ymmärtääkseni maksutonta.
Tärkeintä ei ole auttajan ammattinimike, vaan luottamus ja kunnioitus sekä laaja-alainen elämänkokemus. Ylipäätään on terapeuttista, jos voi keskustella jonkun kanssa kuin ihminen ihmiselle.