Epen tupa on ihan nasta mesta

Epen tuvalla hiki lentää, tunnelma on harras mutta paska ei kuitenkaan haise. Sivistynyttä porukka jonka raamattu, toki, aina myöhemmin pilaa.

Papit ovat ammattivalehtelijoita; ei se persoonasta johdu vaan heidän koulutuksestaan. He opiskelevat elämässään vain yhden kirjan ja hakkaavat sillä muita päähän. Enpä tiedä kumpi on pahempaa, saada raamatusta päähän vai saada puukosta? Viiltohaavat paranevat mutta jos ”usko” pääsee pään sisään niin se aiheuttaa aina kohteelleen älyllisen itsemurhan. Kannattaa pysyä kovakalloisena; pää on meidän ruumiista kuitenkin se pehmein osa joka muuten niin terveessä ruumiissa saattaa heiketä. Koivikon porukastakin yli puolet 70 vuotiasta päihittäisivät kenet tahansa 20 vuotiaan pojanmullikan…fyysisesti.

Miehen kunnia ja häpeä oli illan teemana. Miehen kunnia ja häpeä ilman sosioekonomista ulottuvuutta vaatiikin todellista uskoa. Jatkan siitä mihin eräs pastori, aikansa itseään kehuttuaan, asian jätti:

Pohjalaiselle luonteelle häpeä on voimakkaampi tunne kuin kunnia. Nimenomaisesti aleneva säätykierto loi häpeän; siinä missä talon vanhin poika sai tilukset niin muut veljet saattoivat jäädä työntekijöiksi tai painua maailmalle.

Pohjalaiseen luonteeseen ei kuulu renkinä oleminen joten jotos oli ainoa vaihtoehto. Kun ei voinut jatkaa tilallisena oli lähdettävä maailmalle tai juotava itsensä hengiltä. Iski häpeä. Häpeä tilattomuudesta. Juopollakin on kunnia, oma kunnia. Kunnian tähden toiset syyllistyivät puukkotappeluihin ja saivat joskus nyrhittyä jonkun hengiltäkin. Tätä perinnettä kantaa nimitys häjyt tai puukkojunkkarit (stårjunkkare). Ei siinä isän kasvatuksella, tai jumalan johdatuksella, pitkälle pötkitä jos yhtälöstä unohdetaan se tärkein tasa-arvo, taloudellinen tasa-arvo.

Tästä papit eivät koskaan saarnaa. Eivät koskaan. Missään. Ikinä. Ei edes Koivikossa.