Olemme olleet naiiveja

Olemme olleet naiiveja. Monet meistä

Kuka enemmän, kuka vähemmän. Tasavallan presidentti on sellaisessa asemassa, ettei hänen sovi käyttää samanlaista kieltä kuin esimerkiksi Jussi Halla-ahon, joka muuten ei ole ollut naiivi minun muistini aikaan.
Joka tapauksessa presidentin puheenvuoro on minusta merkittävä todiste siitä, ettei tyhmyyttä enää kritiikittömästi kumarreta korkealla poliittisella tasolla. Myös Tarja Halosen haastattelu todisti mielestäni samasta asiasta, mikä on merkittävä osoitus siitä, ettei sentimentalistisella symbolikäyttäytymisellä enää ole monopolia myöskään niin sanotulla edistyksellisellä puolella.
Voi tietenkin kysyä, millä Halla-ahoa, Immosta ja Hirvisaarta nyt sitten demonisoidaan, kun tunnustetaan, että he ovat aivan oikeassa. Ja mille nyt paheksuvasti nauretaan, kun Hakkaraisen kauhuskenaario on soittautunut täysin reaaliseksi uhaksi? Toivoa tietenkin täytyy, että myös itseään parempina ihmisinä pitävät voisivat aivan rehellisesti ryhtyä toimimaan isänmaamme tulevaisuuden puolesta sen sijaan, että pyrkisivät noukkimaan irtopisteitä sabotoimalla sitä.
Erään mahdollisuuden erottautua rahvaasta esikuvallisella symbolikäyttäytymisellä tarjoavat toki ympäristöasiat. Nyt on sillä alalla avattu uusia mahdollisuuksia.
Tänä uutena vuotena on ruvettu tekemään henkilökohtaisia hiilijalanjälkilupauksia. Idea on suurenmoinen. Vähän liiankin suurenmoinen. Ei vaadi erityisiä kykyjä ymmärtää, miten suuri merkitys yhden henkilön jalanjäljellä tässä asiassa on. Vanha sananparsi hyttysen suolikaasujen merkityksestä Saharan ilmastoon kuvannee sitä melko hyvin, eli toisin sanoen sen merkitys on niin olematon, ettei sen havaitseminen ole mahdollista millään mittarilla. Tämä tuskin kuitenkaan lienee salaisuus edes lupauksen tekijöille enempää kuin hallitsemattoman maahanmuuton turmiollisuus.
On mahdollista ymmärtää asian ylevä tausta-ajatus: minä en sitten ole syyllinen. Jos kaikki tekisivät, kuin minä, olisi kaikki hyvin. Repikääpä tästä.
So good so far. Tässä murheen alhossa ei ole niinkään helppo löytää tietä aitoon itsekunnioitukseen, ainakin mikäli ottaa täydestä kaiken sen syyllisyyden, jonka ns. vihreä valhe (ks. Paunio, Mikko) on kaatanut länsimaisen ihmisen niskaan. Ihminen tarkoittaa tässä lähinnä homo sapiens-lajin koirasta, erityisesti heteroa, jonka syytä lähinnä on, että ihmislaji on mennyt liian pitkälle ja hiili pöllyää taivaalle holtittomasti.
Parasta, mitä ihmiskunta voisi tehdä, olisi Eduard Hartmannin jo vanhan suosituksen mukaan kollektiivinen itsemurha. Ideahan on vanhaa perua ja itämaisissa uskonnoissa voi havaita saman eetoksen. Vegaanius, devotio modernan ehkä muodikkain muoto, näyttää jakavan tämän ajatuksen ja pitää jostakin syystä nimenomaan homo-lajin herruusvaatimuksia väärinä ja muita lajeja sitä itseään parempana. Aika surkea lähtökohta kiistämättä, mutta tie parannukseen on ennenkin alkanut oman kehnouden tunnosta.
Itsemurhan voi eläinlaji toki tehdä monella tavalla ja eräs niistä on pidättäytyminen lisääntymisestä. Euroopassa tämä olisi jo todellisuutta, elleivät maahantunkeutujat muuttaisi kehitystrendiä. Syyllinen kehitykseen löytyy siis sieltä, missä liikaväestöä tuotetaan, minkä ei kai pitäisikään olla kenellekään salaisuus. Sieltä myös löytyvät avaimet maapallon ekologiseen kriisiin ja ellei niitä käytetä, jää ilmastolupauskin vain absurdiksi koketeeraukseksi, jonka tärkein anti on oman kuvitellun erinomaisuuden pönkittäminen, symbolinen käsienpesu vailla vakuuttavuutta.
Meidän kannattaa jo vihdoinkin ottaa vakavasti se, että Afrikan väestönkasvu uhkaa tehdä maanosasta valtavan liikaväestökeskittymän. Neljä miljardia ihmistä vuonna 2100 eli yhden ihmisiän kuluessa tarkoittaa neljää tuhatta miljoonaa ihmistä, sanon varmuuden vuoksi. Siis nykyinen Kiinan, Intian, Euroopan ja Yhdysvaltojen yhteenlaskettu väkimäärä.
Tätä joukkoa emme voi ”pelastaa” ottamalla se asumaan kotiimme eikä kukaan muukaan voi sitä tehdä. Vaikka sen kulutus pysyisi minimaalisena, mullistaisi se maailman luonnonvarojen käytön ja mitä todennäköisintä on, ettei nykyisin säädyllisenä pidetyn elintason hankkiminen sille olisi millään keinoin mahdollista. Tekeillä on siis valtava inhimillinen katastrofi, jonka estäminen olisi mahdollista ehkäpä vain Kiinan mallin mukaisen diktatuurin oloissa. Missään tapauksessa se ei onnistu demokratian vallitessa.
Mikäli maailman ekologisille ongelmille halutaan todella tehdä jotakin, on vaikutettava väestönkasvuun ns. kehitysmaissa eli takapajuisissa maissa. Euroopan itsemurhasta ei maapallomme ekologia hyötyisi mitään, sillä menetyksiä korvaamaan riittää aivan varmasti miljardeja afrikkalaisia, jotka eivät ole kiinnostuneita enempää kulutuksensa kuin syntyvyytensä rajoittamisesta. Jos maapallomme tulevaisuudelle olisi nimettävä yksi suurin uhka, lienee kiistatonta, että se tulee juuri sieltä.