Kokemukseni "radikaaleista" seurakunnista.

Uskonnollinen etsintäni on alkanut jo vähintään 15-vuotiaasta.

Erityisesti minua kiehtoi asketismi. Kristillisyys tuntui hyvältä vaihtoehdolta, ja varsinkin kun pääsi opiskelemaan eli pois valvovien silmien alta, aloin etsiä askeettisinta elämänmenoa etsivää seurakuntaa.

Opiskelijakämpässäni ei ollut huonekaluja ja ruokamenoihin meni 20 markkaa viikossa, joten ajattelin että lähtökohtani olisi melko hyvä tällaiseen elämään. Kielsin itseltäni myös päihteet, parturit, ajoneuvot, lihan syömisen, romaanikirjallisuuden, radion, television, sanomalehdet, lämpimän pukeutumisen ja seksin, tietysti, koska ne kaikki tuntuivat ihan joutavilta ja toisarvoisilta asioilta. Opiskeluun, kuten matematiikkaan en suhtautunut samoin, vaan päinvastoin koin että sen harrastaminen on askeetikolle mitä suurimmaksi eduksi.

Sanon ihan suorana tänäkin päivänä, että en tippaakaan kadu asketismiani: sen vaikutukset ruumiin ja mielen terveydelle ovat erinomaiset, samoin rahan säästö on uskomatonta.

Valitettavasti kahvin suhteen koin lankeemuksen, kun en sitä pysty itseltäni kieltämään ja sen käyttämisen pystyy helposti selittämään itselleen. Ja pari muuta asiaa. Ei kukaan ole täydellinen.

Valitettavasti en löytänyt kaipaamaani asketismia yhdestäkään seurakunnasta: mitä tiukkapipoisempi yhteisö, sitä enemmän esiintyi idioottimaisia listoja tyyliin "hevi on syntiä, kuvioidut mekot on syntiä". Silti ns. tiukkapipotkin syövät hyvin, ajavat autolla ja hemmottelevat itseään ulkomaanmatkoilla. Samaa settiä kaikki,
hellarit, radikaalit luterilaiset, jopa jehovantodistajat ja mormonit.

Melko nopeasti kävi siis ilmi että tämä paljon puhuttu kristittyjen asketismi olikin usein vain idioottimainen sääntölista jolla ei ollut mitään tekemistä todellisen asketismin kanssa. Ihmiset lammasmaisena noudattavat jotain listaa kirjaimellisesti ja kuvittelevat sen tekevän heistä paremman ihmisen, mutta jättävät välttämättä joitakin pahempia asioita ihan vain sen takia, että niitä ei ole listalla.

Otetaan esimerkki: kristityille alkoholin käyttö on mörkö, joka vähänkin radikaalimmassa yhteisössä kielletään ehdottomasti. Siksi monesti kristitty ihminen "kieltäytyy" alkoholista ja muuttuu perinpohjin katkeraksi ihmiseksi, joka katselee opiskelutovereidensa mukavia illanviettoja katkerana ainoana lohdutuksena se taivaan riemu, jonka saa kokea sitten palkinnoksi maanpäällisistä kärsimyksistään. Tämä tietysti pitää kieltää, ja kertoa itselleen onttoja totuuksia tyyliin "heillä näyttää olevan hauskaa, mutta sydämessään hekin tietävät ettei heillä ole hauskaa", vrt. Neuvostoliiton totuudet: "kapitalisteilla näyttää olevan ruokaa kaupassa, mutta tosiasiassa siellä kärsitään enemmän nälkää kuin täällä". Kukaan ei kysy, miksi alkoholista on hyvä kieltäytyä, siis muun syyn takia kuin että vihainen pakanajumalista mallia ottava pilven reunalla istuva ärtyisä ukko heittää salamalla jos kieltäydytään tottelemasta ja tarjoaa viiniä ja neitsyitä kilvoitteleville palvojilleen kuoleman jälkeen. Lukeehan se tosin aika selvästi mm. Raamatussa mitä nähtävästi ei paikoin kovin ahkerasti lueta. (Vihje: Ei se mikä suusta menee sisään jne...)

Päivittäkää sitä kristinuskoa jo vähitellen Zeuksen ja Ukon jälkeiseen aikaan, pliis.

Tietysti virallinen totuus on että kaikki ovat samanarvoisia ja niin edespäin, mutta käytännössä seurakunnan ja ulkomaailman, sekä seurakunnan sisäisen hierarkian tasojen väli oli suuri.

No, tässä on siis mielestäni suurin kohtaamani ongelma: ei se, että kristinusko kieltää asioita, vaan se, että se kieltää ne väärällä tavalla.

Asketismin arvoni ovat lieventyneet, nykyään elän kuten kuka tahansa keski-ikäinen ukko, pidän huonekaluja talossa, kuljen ehjissä vaatteissa ja vältän nälkiinnyttämästä itseäni (ainakaan kovin usein). Etsintä silti jatkuu.