Niin, mitenkähän on?
Kuinkahan moni yksinäinen lapsi, nuori ja sitten jo aikuinen ajautuu yksinäisyyteen ja siihen johonkin kelpaamattomuuden tunteeseen, josta monikin näillä palstoilla kirjoittelee, vaikkapa siitä syystä että heidän vanhempansa ovat ääliöitä ja kasvattavat lapsensa aroiksi ja uskomaan etteivät he kelpaa mihinkään. Sinällään lapsi ja kasvava ihminen saattaisi olla ihan OK. Tai kuinka moni tulee jo lapsena syrjäytetyksi sen vuoksi että esimerkiksi vanhemmat ovat juoppoja tms.
Isäni oli juoppo ja varsinkin kännissä riitautui aina ja kaikkien kanssa. Vahvasti epäilen hänellä olleen jonkin tai joitakin persoonallisuushäiriöitä. Itsensä suhteen oli erittäin herkkänahkainen ja suorastaan luulosairas mutta muille hän itse saattoi sanoa ja tehdä mitä sattuu.
Kylillä kyllä tiedettiin kenen kakara minäkin olin ja siksi sain jäädä aina pois lasten ja nuorten riennoista. Minua ei kutsuttu kenenkään kotiin eikä kukaan kait kehdannut kulkea kanssani koska olin sen kaikkia järjestelmällisesti loukkaavan juopon kakara.
Kuinkahan monelle on mahtanut käydä noin. Sitä vaan joutuu johonkin kummaan umpioon josta ei tahdo millään aikuisenakaan kasvaa irti ja eroon. On jotenkin vammautunut ja haavoittunut olo. Ehkä normaali sosiaalinen kehitys on jäänyt huteralle pohjalle ja ikävä tunne kalvaa ja jäytää sisintä vaikka asiat jo aikuisena käsittääkin, eikä kukaan enää edes tiedä kenen kakara sitä ollaan.
Kuinkahan moni yksinäinen lapsi, nuori ja sitten jo aikuinen ajautuu yksinäisyyteen ja siihen johonkin kelpaamattomuuden tunteeseen, josta monikin näillä palstoilla kirjoittelee, vaikkapa siitä syystä että heidän vanhempansa ovat ääliöitä ja kasvattavat lapsensa aroiksi ja uskomaan etteivät he kelpaa mihinkään. Sinällään lapsi ja kasvava ihminen saattaisi olla ihan OK. Tai kuinka moni tulee jo lapsena syrjäytetyksi sen vuoksi että esimerkiksi vanhemmat ovat juoppoja tms.
Isäni oli juoppo ja varsinkin kännissä riitautui aina ja kaikkien kanssa. Vahvasti epäilen hänellä olleen jonkin tai joitakin persoonallisuushäiriöitä. Itsensä suhteen oli erittäin herkkänahkainen ja suorastaan luulosairas mutta muille hän itse saattoi sanoa ja tehdä mitä sattuu.
Kylillä kyllä tiedettiin kenen kakara minäkin olin ja siksi sain jäädä aina pois lasten ja nuorten riennoista. Minua ei kutsuttu kenenkään kotiin eikä kukaan kait kehdannut kulkea kanssani koska olin sen kaikkia järjestelmällisesti loukkaavan juopon kakara.
Kuinkahan monelle on mahtanut käydä noin. Sitä vaan joutuu johonkin kummaan umpioon josta ei tahdo millään aikuisenakaan kasvaa irti ja eroon. On jotenkin vammautunut ja haavoittunut olo. Ehkä normaali sosiaalinen kehitys on jäänyt huteralle pohjalle ja ikävä tunne kalvaa ja jäytää sisintä vaikka asiat jo aikuisena käsittääkin, eikä kukaan enää edes tiedä kenen kakara sitä ollaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä lapsuuden ympäristöllä on suuri vaikutus itsetuntoon, vaikka geenitkin määräävät millaisia meistä tulee. On sitten ikävää, jos vielä käy että ei pääse terveisiin kaveriporukoihin tai joutuu jopa koulukiusatuksi.
Eipä meistä kukaan voi valita vanhempiaan ja ei mahda mitään jos he ovat rikkinäisten kotien lapsia ja heikkoja persoonia. Joskus tuntuu, että tekisivät suuren palveluksen tällaiset vanhemmuuteen kypsymättömät ihmiset, jos jättäisivät lapset hankkimatta.
Kuitenkin rikkinäisen lapsuuden kokenut voi vielä eheytyä ja ei tarvitse jäädä sen kurjan menneisyyden vangiksi. Menneisyyttä ei voi muuttaa, ei elää lapsuuttaan uudelleen, mutta ihmisinä voimme kasvaa ja jopa eheytyä.
Mikään katkeruus ei asioita muuta.
Katkeruus ja muiden syyllistäminen ei auta. Se on selviö. Asioiden oivaltaminen auttaa. Aikuisena täytyy funtsia miksi ja miten on silloin ajautunut vaikkapa pikkuisen eitoivotuksi tms.. Jokaisella on tiensä ja elämässä monia tapahtumaketjuja. Minulla on ainakin tuo yksi.
Kylillä kun 14 vuotiaana liikuin, minulla saattoi olla paljonkin kavereita ja porukat jopa hakeutuivat seuraani mutta heti kun piti lähteä diskoon, tanssilavalle, elokuviin tai kun porukat häippäsivät vaikka jonkun kotiin... minä en ollut se joka olisi voinut muitta mutkitta liittyä seuraan. Asia tehtiin selväksi myös siten, että minut vaan jätettiin suunnitelmien ulkopuolelle. Apua jo lohtuahan minulta toki aina saatiin :-/ Paska sakkia.
Silti. Ihoonkin jää pysyvä arpi, miksi sitten ei jäisi sieluun/mieleen.
Olen pärjännyt kutakuinkin elämässä enkä ole katkera kenellekään. Yhtä lailla olen itsekin tehnyt virheitä ja vääriä valintoja jopa aikuisena. Ketäpä siitä syyttäisin ja mihin suuntaan katkeroituisin. Paska tyyppi.
Minulta meni tolkuttoman kauan ennen kuin tajusin kotimme ja lapsuutemme olosuhteiden aiheittaneen paljonkin hallaa meille jokaiselle. Lisäksi lapselle, oli aika surkeaa hävetä isäänsä ja hänen käytöstään!!!
Koulukiusattuja emme olleet. Taisimme pikemminkin olla niitä jotka puuttuivat hyvinkin tomerasti mm. pienempien tai muutoin heikompien sortamiseen. Nyt rupesi naurattamaan :-D Taisivat olla ne kakaran konstit näyttää jonkun kiusaajalle miltä kiusatuksi tuleminen tuntuu aikamoisen arveluttavia. No, yhtä arveluttavia ainakin kuin se alkuperäinenkin kiusa oli. Omana metodinani oli jo kymmenkesäisestä lähtien ensin keskustella, sitten karjua/komentaa ja seuraavaksi näyttää käytännössä mitä olin tarkoittanut. Huh huh. Hirvittää ja naurattaa lasten touhut. Ei mitään hirmujulmuutta sentään tullut harrastettua edes näytön vuoksi. Onneksi. Se ei naurattaisi vieläkään.
Itse jätin lapset hankkimatta. Nuorena ajattelin, että en tee ketään tähän maailmaan kärsimään. Haloo!!! Oliko ajatukseni sitten huonoa itsetuntoa ja uskoa etten osaisi jotain... vai oliko se ehkä turhankin kolkkoa näkemystä maailman kurjuudesta ja sen epäoikeudenmukaisuudesta. Ajattelinko, etteivät minukaan lapseni pitäisi minusta kun en itsekään mitenkään erityisemmin pystynyt omia vanhempiani rakastamaan. No, lapsihan on aina lojaali ja rakastava vanhempiaan kohtaan vaikka ei enää aikuisena sitä käsitäkään. Kova suruhan minulla kuitenkin oli kun he kuolivat. Think, think; sanoi Nalle Puh.
Sen verran olen yli olan vilkuillut meitin perheen kakaroiden ja heidän nyt jo aikuisten lastensa välisiä suhteita, että taisipa olla parempi kun itse jätin lapset tekemättä. Tosin! Minä olen mitä ilmeisemmin ainut tästä sakista joka on yksinäinen. En tarkoita, että lapsien teolla olisi mitään sen asian kanssa tekemistä. Mietinpä vaan tässä... Olenko todellakin se kaikista rikkinäisin meistä.