Joo, kyl on vaikeeta löytää elämäänsä sellainen mukava mies jolla on tarjota huumoria, ulkonäköä ja sellaista normaalia elämää jos olis jotain hohtoakin, varsinkin näin yksinhuoltajana..miehet kun monesti luulee meidän yh äitien olevan jotenkin epätoivoisia tai muuten vaan rumia..harmi sillä mä ainakin tunnen et mulla olis paljon annettavaa ja jaettavaa jonkun kanssa..ennakkoluulot joo..niihinhän mä itekin monesti sorrun, mut tutustun kuitenkin ja huomaan luulojen olleen vääriä..noh, kai se tästä lähtee potkimaan, pelkäänpä vaan et "yksinäisyyteen" tottuu ja ei osaa/halua enää sitoutua..eikä kai se ole elämäntarkoitus..ainakaan mulla..Jos muita samanhenkisiä niin otapa kantaa ym... =) PS.VAIN ELÄMÄÄ EI SEN VÄHEMPÄÄ...
Ankeeta tai ei..
milla
3158
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Juu, on vaikea löytää sitä oikeaa, olen heittänyt hanskat tiskiin osaltani siinä asiassa mutta muutaman jutun silti voinen sanoa? Käsitys yksinhuoltajien "epätoivoisuudesta" johtunee luultavsti siitä että yksinhuoltajan täytyy ajatella aina myös lapsiaan ja kynnys lähteä esim. suhteeseen on korkeampi ja miehet ottavat sen "nokkiinsa" ja levittävät tätä käsitystään yksinhuoltajista. Tuota rumuus juttua en ymmärrä, hymyilevä nainen on aina kaunis vai eivätkö yksinhuoltajat hymyile. Itse pidän lapsista ja se aiheuttaa hieman ongelmia suhteen luomisessa yksinhuoltajaan. Alussahan kaikki on kahden aikuisen välistä mutta lapsetkin on jossain vaiheessa otettava mukaan ja jos sitten suhde kariutuukin niin tuntuu että lapset joutuvat kärsimään siinä, tuntuu että minun vuokseni.
Ja tietenkin on myös sillä merkitystä millainen on ex miehen ja tämän naisen välinen suhde onko selvitetty loppuun vai käydäänkö vielä henkisiä tukkanuottasia.
Ei yksinäisyyteen totu sellainen joka ei siitä pidä, mutta mitä kauemmin on yksin niin on vaarana että alkaa todistelemaan itselleen että on yksin omasta tahdostaan ja rakentaa ympärilleen katkeruuden piikkilanka aidan. Työntää kaikki pois läheltään vain todistaakseen että on yksin omasta tahdostaa, ei hylättynä. Ei kai ole niin että jos on se ns. jätetty osapuoli niin vaara sortua tuollaiseen on todellinen, ei tunnu hyvältä jos niin on. Sehän meissä on vikana että elämme liian riskitöntä ja tuttua elämää, siperia liekö opettanut? Silloin tällöin tarvittaisiin sitä jaloa heittäytymisen taitoa. Niih' elämä on kaunis ja kaverin kanssa hauskempaa;-)
Niin, enpä tiedä tota yksinäisyyteen tottumis juttua..enhän mäkään yksin ole mutta kumppania ilman kuitenkin..miehiä löytyisi vaan kun suhde kaatuu nimenomaan juuri siihen että kahdenkeskeistä aikaa on rajoitetusti..lapsi menee tavallaan edelle tai jotain..noh se on sitä ja onhan toki sellaisiakin ihmisiä jotka eivät pidä lasta esteenä, vaikka ei itsellään omia olisi..kyllä elämä hymyilee aikanaan ja tavallaan, joskus on vaan niin pitkä aika odottaa..=)Ja tuo rumuus kysymys..itselläni on itsetunto kohdallaan, mutta kauneushan on tosiaan katsojan silmässä..Noh, kyllä se varmaan tästä..etsin ja elän ja jos ei muuta niin näenpähän ainakin maailmaa, hymyillen=)...
...niin, se yksinäisyys jonka aiheuttaa viereltä puuttuva rakastettu ihminen, siihen ei totu joskus vain tulee pelko että tottuisi, tuntisi unohdetuksi itsensä. Mutta sulla on lapsi ja ystävät, nuoren ihmisen elämän jano, etsijän mieli. Muistakkin hymyillä sillä rakkaus tarttuu hymyilevään ja siihen jolle hän hymyilee..;)