Muistan, kuinka joku koputti ikkunaan. Pelko. Se oli vain yksi noista hetkistä hulluista. Myöhemmin olin painunut lähes tunnottomaksi, mutta aina jostain sukelsi lopulta esiin se yliherkkä, joka hukutti itsensä kyyneliin. Salaa. Miksi kaikki piti aina tapahtua salaa? Miksi minä en koskaan tavannut yhtäkään ihmistä, rakastanut ja tuntenut? Miksi minä aina piilouduin itseeni kuin mörkö, joka pelkäsi valoa? En tiedä. Ne hetket ovat kadonneet ja sitä kadun, että oli nyt lupauduttava valehtelemaan.
Miksi ylipäätään minä en voisi huutaa kuin kallio ja räyhätä ja riehua, että kerrankin saisin huomiota? Kuka siitä välittäisi kuin yksittäisen ihmisen honelointina, joka sekin pian vaipuisi muistista. Minne muistit menevät? Miksi minä en ollut mieluinen kuin peilille, peilille, jota lopulta opin rakastamaan. Siitä tuli minun kumppanini. Öisin se muuttui tyynyksi ja joskus jopa peitoksi. Kerran taisin ihastua sohvaankin, mutta lopulta se alkoi vaikuttaa vähän liian kömpelöltä. Mutta se tuntui kuitenkin parhaimmalta. Muhkealta ja vahvalta. Itse suuruudelta, joka suojelisi minua ikuisesti maailman loppuun.
Mihin se aika meni? Muistan niin tarkkaan, miltä kesä tuoksui. Mattoja pihalla. Mistä minä tiedän, että olen olemassa? Miksi kukaan ei huuda, vai pitääkö minun riisua itseni alastomaksi? Mitä minulle oikein kävi? Enhän minä sitä ennen miettinyt. Miten nyt tuuli näin ulvoo ja sade laukkaa?
Kaikki oli ulospäin kuin rikollisuutta. Niin järjestäytynyttä. Suuri hanke yhteiskunnalle.
Miksi ylipäätään minä en voisi huutaa kuin kallio ja räyhätä ja riehua, että kerrankin saisin huomiota? Kuka siitä välittäisi kuin yksittäisen ihmisen honelointina, joka sekin pian vaipuisi muistista. Minne muistit menevät? Miksi minä en ollut mieluinen kuin peilille, peilille, jota lopulta opin rakastamaan. Siitä tuli minun kumppanini. Öisin se muuttui tyynyksi ja joskus jopa peitoksi. Kerran taisin ihastua sohvaankin, mutta lopulta se alkoi vaikuttaa vähän liian kömpelöltä. Mutta se tuntui kuitenkin parhaimmalta. Muhkealta ja vahvalta. Itse suuruudelta, joka suojelisi minua ikuisesti maailman loppuun.
Mihin se aika meni? Muistan niin tarkkaan, miltä kesä tuoksui. Mattoja pihalla. Mistä minä tiedän, että olen olemassa? Miksi kukaan ei huuda, vai pitääkö minun riisua itseni alastomaksi? Mitä minulle oikein kävi? Enhän minä sitä ennen miettinyt. Miten nyt tuuli näin ulvoo ja sade laukkaa?
Kaikki oli ulospäin kuin rikollisuutta. Niin järjestäytynyttä. Suuri hanke yhteiskunnalle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinulla tuo juttu kulkee.
Mulla taas oli kerran elämänvaihe, jolloin piti
joka lomapäivä pykätä, perustella juttu: miksen
tänään nousisi korkeajännitetolppaan, tms.
Siis laitimmaisten kerran kiksien saamiseksi.
Vertailin, erittelin elämääni...minulla on työ,
asunto, paljon fyysistä terveyttäkin jne.
Jostain sitä sai taas rihman päästä kii.
Mieleen saattoi tulla musiikkia, tekee mieli
kahvia tai ulos kävelemään.
Rankka duuni vie kirjoitushaluja, mutta
vapaa-ajalla sitä jotai taas söhertää.
Kerronko vaikka siitä hetkestä? Oli kuin mitään ei enää olisi ollut. Oli päitä, mutta ne eivät eläneet. Oli ihmisiä, mutta minä en nähnyt niitä. Ne eivät olleet enää heitä vaan nimenomaan niitä. Kuolleita patsaita, joihin oli ajan myötä turtunut. En tuntenut enää sykettäni, en hengitystäni enkä lopulta kuivaa suutanikaan. Miksi? Koska kaikki kävi aina samalla tavalla, AINAainaAina! Meillä oli aina ne samat hyvät hetket ja samat huonot hetket ja samat pettymykset ja epävarmuuden tunteet. Se pirun odotus ja kiire. Yhtä aikaa kaikki, kuin kaaoksena se tulvi ja tulvi. Mutta kenellä meillä? Oliko meitä todella? Ei. Ei ollut. Oli he ja minä.
On kuin olisin syönyt pippuria. Muistan, kuinka joskus raaputin maalia seinästä. Miksi ihmeessä minä tein niin? En tiedä, en osaa vastata siihen. Kerran en uskaltanut syödä leipää. Miksi? En tiedä. En todellakaan käsitä.
Olen uponnut tähän maailmaan, jäänyt liian pitkäksi aikaa ja etääntynyt todellisesta elämästä. Onko kaikki todella vain näyttelemistä? Mitä aitoudelle tapahtui? Milloin kello alkoi toimia? Kun olin pieni, söin tolkuttomasti juustoa. Ja voita. Ilmeisesti se kaikki kerääntyi luihin, sillä kasvoin vielä yläasteen jälkeen. Sittemmin söin tolkuttomasti juustoja ja sen jälkeen lopullisesti suklaata. Olin hauras enkeli, kevyt kuin kermavaahto. Kun olin väsynyt, korvasin unen suklaalevyllä. Kun olin nälkäinen, iloinen tai surullinen, söin suklaata. Sitä meni aamiaisella, päivällisellä ja illallisella. Olen ollut niin pitkään minä, että joskus tuntuu vain suklaalta. Mikään ei ikinä muuttunut.
Kaikki tapahtui minunlaisesti minun elämässäni. Niin kuin yhä: eilen, tänään ja huomenna. Mitä tämä oikein on? Aamulla sen joskus tuntee. Tietää, milloin kello soi ja mistä on kyse. Silloin tietää kaiken. Joskus. Mutta heti se häviää, miksi? Silloin, kun tuntee sen, kaikki tuntuu merkityksettömältä. Riistoa on silloin joutua heräämään, vaivautumaan taas päivään. Ja pian kaikki on taas merkityksellistä, aivan mitätönkin. Eihän sen niin pitäisi olla.
Jos sinä joskus kysyt minulta, miksi, keksin siihen kyllä jotain. Keksin kyllä jotain ja lausun vastaväitteen syytöksiisi. Jos joskus kysyt. Näiden kuukausien sykkiessä tiesin, että tämä vaihe päättyisi pian. Vain siksi oli niin kiire. Se oli ainoa syy. Epätoivoinen yritys peittää virheeni.
Miksi? Koska olin yksin ja hukassa, koska en tiennyt, mitä tekisin, koska olin jo yrittänyt niin pitkään ja tottunut sellaiseen, koska pelkäsin tylsistymistä, koska minä en ollut tarpeeksi enkä saanut kiitosta, koska halusin. Koska sinä et ollut estämässä minua, vaikka sitä olin niin kauan odottanut ja kysynyt ja toivonut. Sinä et ollut estämässä.
Olen välillä herännyt öisin siihen paineen tunteeseen, häivähtyneeseen muistoon. Pelko on painanut minua ja pitänyt minua hereillä. Nämä ajat olen kasvanut itseni kanssa, yrittänyt painaa menneet, aivan kaikenkaiken hyvine ja huonoine puolineen taka-alalle ja koittanut olla välittämättä. Olen opetellut itseäni, kehoani ja sieluani sekä maailmankaikkeutta. Olen opiskellut välinpitämättömyyttä, mutta en vieläkään pääsisi tentistä läpi. Mutta yritän lisää, lisää, sillä opiskelu on aina itseä varten.
Miksi minä sinua syyttäisin?
Ei, et vieläkään tunne minua.
Vain itseäni kaikesta syyttää voin.
Mutta jotain ihmeellistä mä kanssasi koin.
Se muisto minulle ei anna rauhaa,
se päivin öin mielessäni pauhaa.
Mitä sinä tekisit, jos olisit minä? Mitä minä tekisin, jos olisin minä? Ongelma on siinä, että en tiedä, mitä tämä kaikki on. Eihän minulla ole ongelmia. Minulla ei ole ongelmia. Minä kiellän sen.
Olen aina nähnyt verkkoja ympärilläni. Tulisia, viiltäviä ja löyhiä verkkoja, joista en ikinä puhunut kellekään. Oli aikoja, jolloin niitä oli enemmän, kun taas toisinaan ne olivat lähes kadonneet. Niitä ei voinut paeta, eikä ollut mitään keinoa suojata itseään. Ne tiesivät kaiken minusta ja jokaisesta muusta, sillä ne muuthan olivat aina yhteistyössä. Ne tiesivät kaiken kaikesta. Ne tietävät yhä, varo vain.
Tietäisitpä, miten minua ovat painaneet ne sanomattomat sanat ja tehdyt teot. Ehkä pahempaa kuin hyytävä pakkanen ja kuollut väri on toivottomuus. Hetki, jolloin on vain odotettava voimatta tehdä mitään. Toivottomuus: se tila, johon ei saisi ikinä joutua. Ei silloinkaan, kun maailma mullahtaisi ympäri ja olisikin yhtäkkiä "liaama". Mitä edes tarkoittaa mullahtaa-verbi? Onko sellaista olemassakaan? En minä tiedä. Miksi kirjoitan sellaista, mitä en itsekään ymmärrä?
Hymyilen nyt. Kaikki palaa aina entiselleen. Näethän: valomeret ovat kadonneet ja kuolleet kuolleet. Pian hyttyset kuiskivat korvissamme ja suutelevat meitä kiihkeästi. Niin sievästi muistuttaen elämän hulluudesta.
Näin unessa 1. meneväni naimisiin. Unessa 2. näin meneväni naimisiin. Olenko minä nyt naimisissa? Ei, ei se niin voi olla. Nehän kumoavat toisensa. En ole mennyt naimisiin, en ikinä. Koreaa pukua olen vavahtaen kerran kantanut. Kukkia olen varonut ja pelännyt. Ja sormissani rinkulaa käyttänyt joskus, jokaisessa paitsi siinä yhdessä. Olenhan aina ollut yksin. Se tuntui niin oudolta.