Pitkä teksti, mutta pakko valittaa. Pysähdyin taas miettimään tätä yksinäisyyttä ja miten paljon siihen on vaikuttanut ihan myös ulkoiset olosuhteet. Ihmettelen taas mistä kaikki ujommat, herkemmät ja nörtähtävämmät miehet aina löytävät kaverinsa ja kumppaninsa?
Ei mulla ollut lapsena koululuokalla tai naapurustossa ketään toista herkkää miespuolista tai ihmistä joka olisi ollut vielä ylä-asteellakin yhtä kiinnostunut peleistä yms (kaikkia rupesi kiinnostamaan vaan urheilu, musiikki, bänditoiminta, bileet jne). Lukiossakaan meidän luokalla ei ollut oikeastaan ketään toista "nörttiä", vaikka oli ns. hyvä lukio. Kaiken päälle siellä vielä monet pojat tunsivat toisensa muista kouluista ja olivat valmiiksi hyviä kavereita keskenään, mikä teki oman aseman vielä haastavammaksi.
Yliopistossa opiskelemani ala oli yllättävänkin naisvaltainen (vaikka oli luonnontieteellinen ala). Meidän tutor-pienryhmässä kaikki muut olivat tyttöjä. No jos muutenkin olin ujo, niin tyttöjen kanssa olin noihin aikoihin aivan jäässä, joten en sielläkään tutustunut kehenkään.
Muutamassa työpaikassa missä olin nuorempana oli myös vaan joko "villejä" nuoria miehiä tai sitten selvästi vanhempia, eikä tullut esille mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Pari vapaa-ajan porukkaakin mihin jostain eksyin ja joiden kanssa joskus hengaili, olivat täynnä vaan hardcore urheilufaneja ja bänditoiminnasta ja indie musiikista kiinnostuneita ihmisiä.
Yliopiston jälkeen olen käynyt vielä yhden koulutuksen helpommin työllistävälle alalle, mutta sekin oli naisvaltainen ja ylipäänsä suurin osa muista opiskelijoista oli selvästi nuorempia. Eli sieltäkään ei löytynyt juurikaan mitään koulun ulkopuolista sosiaalista elämää. Työharjoittelupaikoissakin kohdalleni sattui enimmäkseen vaan 45-60 -vuotiaita "tanttoja".
Näin vähän vanhempana en enää jännitä naisten seuraa samalla tavalla, mutta sinkkuna tuppaan ihastumaan naisiin joista tykkään, joten heidänkään kanssa kavereina hengailu ei oikein onnistu (yritetty on ja vaan satutettu itseään). Ja tähän mennessä kaikki ne naiset joihin olen ihastunut, ovat olleet varattuja. Ja noista varatuista yksikään ei ole eronnut sinä aikana mitä olen heitä tuntenut. Joten aika toivotonta on tuollakin saralla.
Välillä ihan toivoton olo, että mitä tässä tekisi, kun ei pääse edes yrittämään. Mulla olisi varmaan ihan tarpeeksi haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä jo sellaistenkin ihmisten kanssa kenen kanssa synkkaa. Mutta kyllä näyttää olevan vaikea löytää sellaisia ihmisiä. Netin kautta kommunikoimisesta en innostu, enkä pidä baarien yms melusta. Parissa harrastuksessa käyn, futaamassa yms, mutta ei sieltäkään ole ketään löytynyt. Perheen koiraa ulkoiluttaessa törmännyt käytännössä vain naisiin ja siinä palataan ylempänä kuvattuun "ongelmaan". Väkisinkään on paha lähteä mukaan mihinkään uuteen toimintaan/harrastukseen (kokeiltu on - ei toimi ainakaan minun kohdallani pitkän päälle).
Ei mulla ollut lapsena koululuokalla tai naapurustossa ketään toista herkkää miespuolista tai ihmistä joka olisi ollut vielä ylä-asteellakin yhtä kiinnostunut peleistä yms (kaikkia rupesi kiinnostamaan vaan urheilu, musiikki, bänditoiminta, bileet jne). Lukiossakaan meidän luokalla ei ollut oikeastaan ketään toista "nörttiä", vaikka oli ns. hyvä lukio. Kaiken päälle siellä vielä monet pojat tunsivat toisensa muista kouluista ja olivat valmiiksi hyviä kavereita keskenään, mikä teki oman aseman vielä haastavammaksi.
Yliopistossa opiskelemani ala oli yllättävänkin naisvaltainen (vaikka oli luonnontieteellinen ala). Meidän tutor-pienryhmässä kaikki muut olivat tyttöjä. No jos muutenkin olin ujo, niin tyttöjen kanssa olin noihin aikoihin aivan jäässä, joten en sielläkään tutustunut kehenkään.
Muutamassa työpaikassa missä olin nuorempana oli myös vaan joko "villejä" nuoria miehiä tai sitten selvästi vanhempia, eikä tullut esille mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Pari vapaa-ajan porukkaakin mihin jostain eksyin ja joiden kanssa joskus hengaili, olivat täynnä vaan hardcore urheilufaneja ja bänditoiminnasta ja indie musiikista kiinnostuneita ihmisiä.
Yliopiston jälkeen olen käynyt vielä yhden koulutuksen helpommin työllistävälle alalle, mutta sekin oli naisvaltainen ja ylipäänsä suurin osa muista opiskelijoista oli selvästi nuorempia. Eli sieltäkään ei löytynyt juurikaan mitään koulun ulkopuolista sosiaalista elämää. Työharjoittelupaikoissakin kohdalleni sattui enimmäkseen vaan 45-60 -vuotiaita "tanttoja".
Näin vähän vanhempana en enää jännitä naisten seuraa samalla tavalla, mutta sinkkuna tuppaan ihastumaan naisiin joista tykkään, joten heidänkään kanssa kavereina hengailu ei oikein onnistu (yritetty on ja vaan satutettu itseään). Ja tähän mennessä kaikki ne naiset joihin olen ihastunut, ovat olleet varattuja. Ja noista varatuista yksikään ei ole eronnut sinä aikana mitä olen heitä tuntenut. Joten aika toivotonta on tuollakin saralla.
Välillä ihan toivoton olo, että mitä tässä tekisi, kun ei pääse edes yrittämään. Mulla olisi varmaan ihan tarpeeksi haasteita sosiaalisessa kanssakäymisessä jo sellaistenkin ihmisten kanssa kenen kanssa synkkaa. Mutta kyllä näyttää olevan vaikea löytää sellaisia ihmisiä. Netin kautta kommunikoimisesta en innostu, enkä pidä baarien yms melusta. Parissa harrastuksessa käyn, futaamassa yms, mutta ei sieltäkään ole ketään löytynyt. Perheen koiraa ulkoiluttaessa törmännyt käytännössä vain naisiin ja siinä palataan ylempänä kuvattuun "ongelmaan". Väkisinkään on paha lähteä mukaan mihinkään uuteen toimintaan/harrastukseen (kokeiltu on - ei toimi ainakaan minun kohdallani pitkän päälle).
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eipä ole löytynyt oikein minullekaan. Olen aina ollut poikkeava ajatusteni ja tekojeni suhteen. Yksin täällä saa olla, mutta mitä siitä. Tekemistä riittää ja se on hyvä se. En ota murheita siitä, olenko yksin vaiko en. Sama se.
Asutko pk-seudulla? Jos asut, laitahan sposti? :) Oon päälle parikymppinen sinkku. Sosiaalisen kanssakäymise haasteet on tuttuja ja ulkopuolisuuden tunne.