Pohjatiedot;
Olen perinteinen "Virtahepo olohuoneessa"-tapaus. Minulla ei ole tunnetasolla kannustavaa ja tukevaa perhettä. Lapsuuttani ja tervettä kehitystäni varjosti ristiriitaisen uskonnolliset elämänohjeet, tuurijuoppus, erot, väkivalta ja välinpitämättömyys. Kasvoin huonon itsetunnon omaavaksi "kyllä minä pärjään"-asenteella varustetuksi nuoreksi naiseksi, joka miellytti muita. Lopulta päädyin pariksi vuodeksi psykoterapiaan käsittelemään pois rikkinäisen lapsuuden, sen seurauksena muodostuneet toimintamallihäiriöt ja katkeruuden. Löysin oman arvoni ja olin onnellinen.
Olen 30-vuotias ja olen muuttanut 24 kertaa, elänyt 17 eri kunnassa/kaupungissa. En koe olevani mistään kotoisin. Minulla on eläessäni ollut kaksi lyhytaikaista sellaista kotipaikkaa, jotka itse luokittelen turvan tyyssijaksi - kumpikaan ei ole lapsuudenkoti. Muuttojen syyt ovat moninaiset, perhettä karkuun, muuta elämäntilannetta karkuun, opintojen perässä, töiden perässä, puolison töiden perässä, taloudelliset syyt, puolisosta eroon.
Olin pitkään suhteessa ja liitossa, joka päättyi eroon vajaa 2 vuotta sitten. Ero oli kaunis, yhteisymmärryksessä tehty ja olemme pysyneet ystävinä. Suurin syy lieni minun "mikään ei riitä"-vamma-asenteeni ja vajaavaisuuteni sekä sen heijastama riittämättömyys kaikkiin suhteen saroihin.
Juurettomuuteni myötä ystävyyssuhteeni toimivat etänä. Minulla on matkan varrelta jäänyt muutama sydänystävä, joiden tuki ja tapaamiset ovat korvaamattomia.
Olen korkeasti koulutettu ja hyvässä, paskantärkeässä arvostetussa työssä, jonka hoidan kiitettävästi. Pidän työstäni ja onnistumisen tunteesta siinä. Toimin miesvaltaisella alalla ja paineet naiselle ovat kovat.
Tämänhetkinen tilanne;
Suurimman osan elämästäni olen asunut maakunnissa. Eron jälkeen jäin tyhjän päälle; määräaikainen työsuhde päättyi, rekisteröity parisuhde päättyi, ei ollut kotia tai tulevaisuutta. Väliaikaisratkaisuna hankin asunnon ja työpaikan Helsingistä. Olen käsitellyt edellisen suhteeni ja löytänyt tasapainon tulleesta erosta.
En pärjännyt henkisesti kun asuin yksin. Vuoden yksinasumisen jälkeen en ollut edelleenkään kyennyt kehittämään rutiineja; ruoan laitto, kodinhoito ja talousasioiden pyörittäminen yksin olikin pitkän ajan jälkeen ylitsepääsemättömän hankalia. Tähän lisättynä vielä uusi työ, jonka hektisyys ja vaativuus vei pitkään kaiken aivokapasiteettini arjessa.
Olen äskettäin muuttanut tuttavani kanssa omakotitaloon, jossa pieni näyttämisen halu toiselle kannustaa hyvään kodin hoitoon, säännölliseen ja terveelliseen ruokailuun sekä jämptiin taloudenhoitoon.
Viimeisen vuoden olen enemmän ja vähemmän tapaillut silmääni viehättävää naista, jonka kanssa emotionaaliset ja seksuaaliset tarpeet ja toiveet kohtaavat erittäin hyvin. Käytännön asiat ovat hankalia, mm. asioista(kellonajat, päivät, ostokset, tekemiset) sopiminen on käsittämättömän vaikeaa. Ikäeroa on 17 vuotta (olen nuorempi), hän on ollut pitkään yksin ja tottunut itsenäiseen elämään. Vanhan koiran istumaan opettaminen on..toivotonta? Tilanteiden ja toiveiden yhteensovittaminen on stressaavaa. Keskustelut ovat rönsyileviä ja aikaavieviä, eivätkä tunnu johtavan päätöksiin. Itse olen kovin tekninen tällaisessa ja toinen on, no, nainen.
Teknisen aivotoimintani vastapainona olen luonnonlapsi, luova ja monilahjakas käsityöläinen. Harjoitan shamanismia ja rakennan rumpuja. Ylikuormituksen sekä stressin seurauksena inspiraatio luovaan toimintaan on poissa, ei ole aikaa.
Olen myös erittäin seksuaalisesti latautunut ja harrastan kinky-seksiä. Haluan pitää kehoni itsemäärämisoikeuden ja vapauden, mitä naiseni ei voi ymmärtää. Minulle kyse on himosta ja harrastuksesta, ei tunteista tai rakastelusta. Ahdistun, kun minulle asetetaan rajoja.
Nyt olen ainakin viikon sairauslomalla työuupumuksen aiheuttaman unettomuuden vuoksi. Jonkin täytyy muuttua, että jaksan. Speksit eivät ole kauniit; 30 ja eronnut, uupunut ja edelleen suuntaa vailla. Olen nyt valmis omaan elämään.
Joten mitä tehdä? Uupumukseni vaikeuttaa päätöksentekoa.
Jäänkö kaupunkiin, jonka aiheuttama henkinen ruuhka imee voimani ja virtani?
Jatkanko työtä, josta pidän, mutta joka kuormittaa minua kokemaan elämään ruuhkavuosia ilman lapsia, saan stressistä näppylöitä, pääsen pätemään mutta onko ura sittenkään arvossa?
Ei kuulosta järkevältä.
Mutta mihin muuttaisin? Taas vieraaseen kaupunkiin kun voimavarat ovat vähissä?
Etsinkö sattumanvaraisestu uuden työn ja seuraan sitä, asetun johonkin ja toivon sen olevan parempi kuin tähänastiset?
Entä mitä teen ihmissuhteelle, joka on jo jonkin aikaa vain antanut odotuttaa päätöstä mihin suuntaan kehittyä?
Tarraudun turvallisuuden tunteeseen sekä hyvään seksiin ja asennoidun käytännön asioiden käsittelyyn projektina, joka on edessä kaikissa ihmissuhteissa, kun yritetään rakentaa keskitietä kahden ihmisen väliin?
Suostunko osittain luopumaan kehollisista tarpeistani toisen vuoksi?
Mistä sen tietää, olisiko se sen arvoista?
Ideoita?
Olen perinteinen "Virtahepo olohuoneessa"-tapaus. Minulla ei ole tunnetasolla kannustavaa ja tukevaa perhettä. Lapsuuttani ja tervettä kehitystäni varjosti ristiriitaisen uskonnolliset elämänohjeet, tuurijuoppus, erot, väkivalta ja välinpitämättömyys. Kasvoin huonon itsetunnon omaavaksi "kyllä minä pärjään"-asenteella varustetuksi nuoreksi naiseksi, joka miellytti muita. Lopulta päädyin pariksi vuodeksi psykoterapiaan käsittelemään pois rikkinäisen lapsuuden, sen seurauksena muodostuneet toimintamallihäiriöt ja katkeruuden. Löysin oman arvoni ja olin onnellinen.
Olen 30-vuotias ja olen muuttanut 24 kertaa, elänyt 17 eri kunnassa/kaupungissa. En koe olevani mistään kotoisin. Minulla on eläessäni ollut kaksi lyhytaikaista sellaista kotipaikkaa, jotka itse luokittelen turvan tyyssijaksi - kumpikaan ei ole lapsuudenkoti. Muuttojen syyt ovat moninaiset, perhettä karkuun, muuta elämäntilannetta karkuun, opintojen perässä, töiden perässä, puolison töiden perässä, taloudelliset syyt, puolisosta eroon.
Olin pitkään suhteessa ja liitossa, joka päättyi eroon vajaa 2 vuotta sitten. Ero oli kaunis, yhteisymmärryksessä tehty ja olemme pysyneet ystävinä. Suurin syy lieni minun "mikään ei riitä"-vamma-asenteeni ja vajaavaisuuteni sekä sen heijastama riittämättömyys kaikkiin suhteen saroihin.
Juurettomuuteni myötä ystävyyssuhteeni toimivat etänä. Minulla on matkan varrelta jäänyt muutama sydänystävä, joiden tuki ja tapaamiset ovat korvaamattomia.
Olen korkeasti koulutettu ja hyvässä, paskantärkeässä arvostetussa työssä, jonka hoidan kiitettävästi. Pidän työstäni ja onnistumisen tunteesta siinä. Toimin miesvaltaisella alalla ja paineet naiselle ovat kovat.
Tämänhetkinen tilanne;
Suurimman osan elämästäni olen asunut maakunnissa. Eron jälkeen jäin tyhjän päälle; määräaikainen työsuhde päättyi, rekisteröity parisuhde päättyi, ei ollut kotia tai tulevaisuutta. Väliaikaisratkaisuna hankin asunnon ja työpaikan Helsingistä. Olen käsitellyt edellisen suhteeni ja löytänyt tasapainon tulleesta erosta.
En pärjännyt henkisesti kun asuin yksin. Vuoden yksinasumisen jälkeen en ollut edelleenkään kyennyt kehittämään rutiineja; ruoan laitto, kodinhoito ja talousasioiden pyörittäminen yksin olikin pitkän ajan jälkeen ylitsepääsemättömän hankalia. Tähän lisättynä vielä uusi työ, jonka hektisyys ja vaativuus vei pitkään kaiken aivokapasiteettini arjessa.
Olen äskettäin muuttanut tuttavani kanssa omakotitaloon, jossa pieni näyttämisen halu toiselle kannustaa hyvään kodin hoitoon, säännölliseen ja terveelliseen ruokailuun sekä jämptiin taloudenhoitoon.
Viimeisen vuoden olen enemmän ja vähemmän tapaillut silmääni viehättävää naista, jonka kanssa emotionaaliset ja seksuaaliset tarpeet ja toiveet kohtaavat erittäin hyvin. Käytännön asiat ovat hankalia, mm. asioista(kellonajat, päivät, ostokset, tekemiset) sopiminen on käsittämättömän vaikeaa. Ikäeroa on 17 vuotta (olen nuorempi), hän on ollut pitkään yksin ja tottunut itsenäiseen elämään. Vanhan koiran istumaan opettaminen on..toivotonta? Tilanteiden ja toiveiden yhteensovittaminen on stressaavaa. Keskustelut ovat rönsyileviä ja aikaavieviä, eivätkä tunnu johtavan päätöksiin. Itse olen kovin tekninen tällaisessa ja toinen on, no, nainen.
Teknisen aivotoimintani vastapainona olen luonnonlapsi, luova ja monilahjakas käsityöläinen. Harjoitan shamanismia ja rakennan rumpuja. Ylikuormituksen sekä stressin seurauksena inspiraatio luovaan toimintaan on poissa, ei ole aikaa.
Olen myös erittäin seksuaalisesti latautunut ja harrastan kinky-seksiä. Haluan pitää kehoni itsemäärämisoikeuden ja vapauden, mitä naiseni ei voi ymmärtää. Minulle kyse on himosta ja harrastuksesta, ei tunteista tai rakastelusta. Ahdistun, kun minulle asetetaan rajoja.
Nyt olen ainakin viikon sairauslomalla työuupumuksen aiheuttaman unettomuuden vuoksi. Jonkin täytyy muuttua, että jaksan. Speksit eivät ole kauniit; 30 ja eronnut, uupunut ja edelleen suuntaa vailla. Olen nyt valmis omaan elämään.
Joten mitä tehdä? Uupumukseni vaikeuttaa päätöksentekoa.
Jäänkö kaupunkiin, jonka aiheuttama henkinen ruuhka imee voimani ja virtani?
Jatkanko työtä, josta pidän, mutta joka kuormittaa minua kokemaan elämään ruuhkavuosia ilman lapsia, saan stressistä näppylöitä, pääsen pätemään mutta onko ura sittenkään arvossa?
Ei kuulosta järkevältä.
Mutta mihin muuttaisin? Taas vieraaseen kaupunkiin kun voimavarat ovat vähissä?
Etsinkö sattumanvaraisestu uuden työn ja seuraan sitä, asetun johonkin ja toivon sen olevan parempi kuin tähänastiset?
Entä mitä teen ihmissuhteelle, joka on jo jonkin aikaa vain antanut odotuttaa päätöstä mihin suuntaan kehittyä?
Tarraudun turvallisuuden tunteeseen sekä hyvään seksiin ja asennoidun käytännön asioiden käsittelyyn projektina, joka on edessä kaikissa ihmissuhteissa, kun yritetään rakentaa keskitietä kahden ihmisen väliin?
Suostunko osittain luopumaan kehollisista tarpeistani toisen vuoksi?
Mistä sen tietää, olisiko se sen arvoista?
Ideoita?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei,
kuten varmaan tiedät, mitään vedenpitävää toimintasuunnitelmaa, tai absoluuttisen toimivaa ohjenuoraa ei kirjoituksesi perusteella voi kukaan sinulle esittää, ajatuksia ja suuntaa antavia neuvoja kyllä.
Lapsuutesi ei kirjoituksestasi päätellen ole ollut mitään ruusuilla tanssimista ja sillä on varmasti pitkäaikaisia vaikutuksia. Pisteet kuitenkin sinulle siitä, että olet hakeutunut psykoterapiaan käsittelemään lapsuuden ongelmia jokseenkin tuloksellisesti. Esittäisin mielelläni muutaman näkökohdan mainitsemistasi uskonnollisista elämänohjeista, mutta kuten itse sanot, vaikutat omat arvosi ja suhtautumistapasi löytäneeltä, joten se lienee tarpeetonta.
Olet kirjoituksesi perusteella kokenut elämässäsi monenlaisia muutoksia niin asuinpaikkakunnan, kuin ihmissuhteidenkin saralla ja kuten itsekin sanot, kirjoituksestasi on aistittavissa jonkinasteista juurettomuutta, kenties levottumuuttakin. Kuitenkin rivien välistä on luettavista halu asettua aloilleen sekä asuinpaikkaan, parisuhteeseen kuin työhönkin liittyen, vai onko? Pohtisin onko aloilleen asettumisen suhteen sittenkin kysymys siitä, että koet ristiriitaa yhteiskunnan normien (kiinteä parisuhde, pysyvä asunto, vakaa työura) ja omien taipumustesi välillä (halu vaihtaa maisemaa ja työpaikkaa, joustava parisuhde)? Olet nuori, enkä siten näe suuntaa vailla olemisen olevan epätavallista, tosin se ei varmaankaan tee siitä yhtään vähemmän raskasta.
Parisuhteessa käytännön asiat usein helpottuvat, kun toinen opitaan tuntemaan paremmin. Sanot tapailleesi nykyistä kumppaniasi vuoden, mikä ei ole pitkä aika, joten en vielä menettäisi toivoa sen suhteen, että arkisten asioiden hoitamiseen ja aikatauluihin kehittyisi toimivia rutiineja. Mitä tulee mainitsemaasi itsemääräämisoikeuteen ja vapauteen, kysymys on hankalammin ratkaistavasta ongelmasta. Liian usein kuulee kertomuksia siitä, miten vapaampien parisuhteiden muodostamiseen taipuvat ihmiset(?) mukautuvat kiinteän parisuhteen haluavan kumppanin toiveisiin, eivätkä heidän tarpeensa siten tule huomioiduksi parisuhteessa.
Olen varma siitä, että nykyisessä ihmissuhteessasi on paljon hyviä puolia, mutta toisaalta myös siitä, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole halua asettaa sinulle saatika itselleen sellaisia rajoja jotka koet ahdistaviksi. Mainitsit keskusteluiden olevan rönsyileviä ja ajoittain tuloksettomia, mutta rajoitusongelma ei ratkea mitenkään muuten kun puhumalla. Jos koet nykyisen parisuhteesi liian rajoittavaksi ja siksi ahdistavaksi, on mielestäni syytä istua kumppanin kanssa alas ja kertoa siitä hänelle. Kuten aiemmin jo mainitsin, en välttämättä näe vapaata parisuhdetta tai yleisesti ottaen enemmän vapautta kaipaavalla ihmisellä olevan velvoitetta mukautua kiinteän tai rajoitetun parisuhteen haluavan kumppanin toiveisiin tai ymmärtämättömyyteen. Haluttomuus noudattaa erinäisiä rajoja voi joissakin tapauksissa olla perustavanlaatuinen piirre ihmisessä, (ei toki aina) ja jos kumppanisi ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet, pohtisin mitä asialle on tehtävissä ja jos ei mitään, onko hän sittenkään sinulle oikeaaa seuraa.
Paikkakunnan ja työpaikan muutoksen suhteen kehottaisin katsomaan miten tilanne kehittyy. En tiedä kuinka pitkään olet toiminut nykyisessä työpaikassasi, mutta ajan kanssa työn vaativuudella on tapana vähetä. Kuten itse sanot, olet uupunut. Harmillisen usein juuri silloin, kun voimat ovat vähissä, kokee painetta ratkaista koko maailman ongelmat ja laittaa oma elämänsä kerralla järjestykseen, mutta tosiasiassa se on huonoin mahdollinen ajankohta siihen. Sinuna lepäisin ja keräisin voimia jonkun aikaa ja alkaisin etsiä ongelmiin ratkaisuja vasta siinä vaiheessa, kun uupumus on edes joiltain osin selätetty. En tekisi juuri nyt suuria päätöksiä elämän suunnan suhteen, koska uupuneena ihminen ei välttämättä ajattele niin selväjärkisesti, kuin silloin, kun voimavaroja on enemmän.
Toivottavasti löydät tilanteeseesi ratkaisuja kun sinulla on voimia niitä etsiä. Tsemppiä.