Asiallista apua anopin suhteen?

Huoh!onpa tuossa kestämistä kerrakseen.Ekaksi miehesi kuuluisi olla puolellasi se ei välttämättä toteudu mutta hän ilmeisesti pelkää enemmän äitinsä mielen pahoittamista kuin sinun vaikka kyseessä on vain oma yksityisyys ja rajat minkä yli ei tulla.Sitten itseesi,voit toki nieleskellä vuosikaudet ja sietääsietää niin et kuppi jonain päivänä menee nurin mutta voit myös pistää ne rajat heti.Miksi ihmees anoppi tunkee teille siivoamaan?omilla avaimilla?se loppuu heti,avain tai lukko vaihtoon.Aina ei tarvi päästää kotiinsa eikä aina tarvi vastata puhelimeen.Anopin neuvot jos ne on liian henk.koht voi mennä olankohautuksella mutta sinä teet niinkuin haluat sitä ei tarvi selitellä.Tiedän tunteen että niinkauan on hyvin kun tehdään anopin mielen mukaan mutta jos alatte elämään omaa elämää saattaa anoppi ryhtyä hankalaksi.Anoppi ei anna poikansa itsenäistyä ja miehesi ei näe tässä mitään ongelmaa?Muista sinä olet emäntä omassa kodissasi!

1. anopilla ei ole kotiinne mitään asiaa silloin kun te ette ole siellä. Jos ei tätä usko, ota avain pois.
2. Miehesi veljen ja muiden ihmisten asiat eivät kuulu sinulle, joten sano anopille seuraavan kerran, että sori, mutta jospa juttelet näistä heidän itsensä kanssa.
3. teinit eivät osoita mieltään kenellekään vieraalle, joten lopeta muiden lasten kasvattaminen ja anna teinien olla omissa oloissaan.
4. aikuisten ihmisten nukkumaanmenoajat eivät kuulu kenellekään toiselle. Miksi yleensäkään kerrot anopillesi yöuniesi pituuksista?
5. samaten lääkitys. Pidä terveydentilasi omana tietonasi, ei kuulu anopille.
6. lopettakaa tekemisillänne kehuskelu, näin anoppi ei pääse ottamaan kunniaa niistä.
7. pitäkää ovenne lukossa. Jos kutsumattomia vieraita ovikelloanne kilkuttaa, avatkaa ovi ja sanokaa, että sori, nyt ei mitenkään sovi kyläilyt ja vetäkää ovi nenukan edessä kiinni. Näin pääsette eroon kutsumattomista vieraista.

Oikeasti, tämä valitus oli täysin turhaa kitinää, jälleen kerran.
Ei ole pakko jakaa kaikkia asioita anoppinsa kanssa. Riittää kun pitää suunsa kiinni ja tarvittaessa sanoo, kiitos tuo oli kaunis ajatus, mutta ei kiitos, emme tarvitse siivousapua. Jos ei usko, anopille voi sanoa, että anteeksi, mutta tämä on meidän kotimme, jos sen siisteystaso ei sinua tyydytä ei sinun ole pakko täällä käydä. Oletko kiltti ja annat avaimen pois. Ja kas anoppi on siivottu pois kotinurkista alta aikayksikön.

Oletteko kuulleet lukkojen vaihtamisesta jossa avaimet vain omalle perheelle (sinulle ja miehellesi)
Oletteko kuulleet puhelimesta ? Se on välinen jonka välityksellä voi sopia vierailu-ajat.
Tietokoneen käytön sinä jo osaatkin. Osaako miehesi vanhemmat? Jos vastaus on myönteinen, sen kautta voi myös sopia vierailuajat.
Onko teillä käsitystä mitä vierailuajoilla tarkoitetaan? Yleensä vierailu kestää puolesta tunnista pariin, kolmeen. Siinä ajassa ennättää vaihtaa kuulumiset (ilman siivoamisia!)
Osaatteko evätä vanhempien siivousinnon ja vierailuinnon kohteliaasti?
Googeloikaa, sieltä se apu löytyy ellette sitä taitoa vielä osaa!

On aivan varmaa että vanhemmat eivät tarkoita pahaa tunkeutuessaan kotiinne, he vain eivät osaa päästää poikaansa irti esiliinan nauhoista. Teidän on ystävällisen tiukasti tehtävä selväksi milloin heidän vierailunsa sopii teille - ja heille.

Olet aivan liian kiltti ja huolestuttavaa on, että miehesi pitää anopin käytöstä normaalina. Ilmeisesti asutte lähekkäin, kun tulevat kylpytakki päällä kylään.

Itse aikoinaan nuorena miniänä tein virheen siinä, että hyväksyin samanlaisen käytöksen ja sitten siinä kävi niin, että jossain vaiheessa tuli totaalinen väsymys koko anoppiin. Nykyisin hän käy kylässä vain jouluna ja niin on hyvä.

Sinun täytyy ottaa avaimet pois ja opetella miehesi kanssa sanomaan, että vierailut eivät sovi ilmoittamatta. Hyvä malli on se miten muidenkin naapureiden kanssa toimitaan. Hekään tuskin tulevat teille järjestämään omia kutsujaan.

Sinulla on tässä kasvun paikka ylikiltteyden suhteen, sillä jos et olisi liian kiltti, niin tämä tilanne ei olisi päässyt syntymään. Jos luontevasti osaat sanoa ei ja sitä totellaan, niin tällaisia tilanteita ei synny. Nyt kun olette miehesi kanssa opettaneet anopille, että hän voi tehdä mitä haluaa, niin hän ei välttämättä helposti luovuta. Kaikki anopit eivät ole tunkeilevia ja vailla omaa elämää, mutta kun sellainen sattuu anopiksi, niin miniältä vaaditaan jämäkän ystävällistä otetta. Yksikään parisuhde ei kestä tuollaista menoa, se on varmaa, joten menkää vaikka terapiaan, jos ei muuten mies tajua.

Hei.

Oletkin jo saanut vastauksia, joissa muistutetaan siitä, että kotinne rajat ja toisten ihmisten tulemiset ja puuttumiset määrittelette te itse miehesi kanssa.
Minulle tulee mieleen kysyä, onko ns villakoiran ydin niinkään anopin toiminnoissa, vai siinä, että ette kenties pariskuntana ole tehneet näitä rajoja selväksi keskenänne? Millä lailla olette miehesi kanssa puhuneet tilanteesta ja millaisia sopimuksia luoneet siitä, kuka teille voi tulla omin lupineen ym? Miten voisitte miehenne kanssa selkeämmin puhaltaa yhteen hiileen? Ja luoda rajat, jotka suojaavat teidän perhe-elämäänne ja parisuhdettanne. Näitä rajoja on jokaisen ulkopuolisen kunnioitettava.

Miltä sinusta tuntuu ajatus rajoista ja sen vaatiminen, että niistä pidetään kiinni? Onko sinulla kenties pelkoja, että jos rajaatte esim. että kyläilyajat pitää sopia viimeistään edellisenä päivänä, että anoppi suuttuisi? Jos pelkäät sitä, voit myös miettiä, minkä hinnan maksat siitä, että pelkäät riitaa. Sisimmässäsi et hyväksy nykyistä toimintakulttuuria. Jotta voisit muuttaa sitä, sinun itsesi täytyy muuttaa jotain omissa reaktiotavoissasi, esim. hyväksyä se, että riitaa saattaa tulla. Se ei ole helppoa. Mutta se voi olla silti välttämätöntä. Riidasta huolimatta on tärkeää, että pidätte puolenne ja varjelette suhdettanne niin, ettette anna valtaa siitä muille. Jos annat toisille ihmisille vallan kävellä omien rajojesi yli, et voi hyvin. Vallitsevan muuttaminen on vaikeaa, mutta jos mitään ei muuteta ja kaikki jatkuu ennallaan, oletko valmis valitsemaan sellaisen elämän?


diakoni Merja

:DDDDDD

Näitä vastauksia... "avain pois!" "älä kerro sille nukkumisaikojanne!" :DD
Hiljaako appivanhempien seurassa pitäisi istua ja kysyttäessä vastata "ei kuulu sulle." ? :D

Meillä ainakin on todella vaikeaa välttää sitä, että ne tietäisivät miten me eletään, koska ne asuu seinän takana (paritalo). Ne tietävät ja vahtivat tasan, mihin aikaan meillä mennään nukkumaan, milloin saunotaan (pihasauna) ja milloin ollaan kotona tai menossa jonnekin. Anoppi just huomauttelee aina "ai taas olitte jossain? Miks täytyy koko ajan käydä jossain? Eiks tuommonen ole kauhean stressaavaa lapsillekin?" (lapset just haluaa lomilla jonnekin ja saavat yleensä päättää kohteen!) ja kyttää, miten paljon rahaa käytetään mihinkäkin. Kuvittelee kans, että källään mieheltä rahaa, eikä miehellä ole varaa sitten ostaa edes uusia vaatteita itelleen. Pyh, sanon minä, kun se ressukka ei suostu ostamaan uusia, eikä pidä niitä mitä minä sille ostan, kun ne vanhat verkkarit on vielä ihan jees sen mielestä. Antaa uusiin vaatteisiinsa menevän rahankin mieluummin lapsille, koska ne tarttee kasvuiässä kauheasti uutta vaatetta päälle (tyttö ja poika, niin eivät oikein voi käyttää toistensa vanhoja vaatteita). Tästähän anoppi sitten suivaantuneena aatellut, että minä "tuhlaan" kaikki rahat lastenvaatteisiin, sen sijaan että äijä sais käyttää rahat itteensä. :DDDDD Kyllä se siitäkin on vaivaa nähnyt, että meidän lapsilla on leluja, koska anopin lapsilla ei ollut lapsuudessaan leluja, kun kaikki rahat käytettiin maatalouskoneisiin ja peltomaihin. Kun "ei siihen aikaan kasvatettu noin materialistisiksi". No ei kai, mutta meillä ei ole maatalousjuttuja, miksei me saataisi ostaa lapsille leluja, jos meillä siihen rahat riittää? Ei pari lelua tarkoita materialistia.

Meillä ne ei nyt tunge kylään omin luvin, mutta joo, sitä avainta ei siltä pois saa, koska se sama avain sopii meidän yhteiseen kellariin, jossa anopilla ja apella on myös ruokajuttuja säilössä. Ja on se meidän mielestä muutenki hyvä, että niillä on avain, jos vaikka lapset unohtaa omansa ja lukittee ittensä ulos, kun me vanhemmat ollaan töissä. Pääsee sitten ainakin sisälle, kun isovanhemmat voi päästää ne sinne. Elleivät haluu mennä mummolaan loppupäiväks.

Naapurissa taas on vanhempien porkkanoita ja tommosii säilössä niiden aikuisen lapsen kellaris, jonne pääsee vaan sieltä talon sisältä käsin. Eli siinäkin on vähän pakko olla vanhemmilla avain taloon, vaikkei sinne taloon tietty ilman lupaa sais mennäkään. Kyllä sille yleensä joku syy on, että vanhemmilla on aikuisten lastensa kotiavain tai toisin päin. Tiiän niitäkin tapauksia, joissa aikuisella lapsella on vanhempiensa kotiavain ja ne käy sitten kahmiin ruuat vanhempien jääkaapista kun ei huvita mennä kauppaan.

Kommentoin tähän samanlaista kokeneena (isovanhemmat asuivat samassa pihapiirissä), että sinulla on aivan samanlainen kiltteysongelma kuin itsellänikin oli. En halunnut riitaa, pelkäsin sitä, osittain pidinkin anopista, joka myös auttoi joissain asioissa, mistä totta kai olin kiitollinen. Sinulla on myös samanlainen harhakäsitys kuin minullakin, että ainoa tapa tehdä rajat on huutaminen ja törkeä käytös tai sitten tilanteen jatkuminen ennallaan. Näinhän asia ei ole. Mutta sinun kannattaisi pohtia tätä asiaa terapiassa, miten ja millä sanoilla sinä voit ystävällisesti tehdä rajat ja millaiset ne ovat käytännössä. Sitten kun olet itse varma siitä, miten toimit, sen vaistoavat toisetkin ja uskovat. Mutta jos et itsekään usko sanoihisi ja pelkäät riitaa ja oman mielipiteesi sanomista, sen aistivat muutkin.

Mutta kuten kirkon vastaus osoitti, niin sinä itse oireilet, kun et voi elää omassa kodissasi kuten haluat. Sinä väsyt, sitten räjähdät ja tulee isompia riitoja ja kenties jopa välirikkoja. Myös avioliittonne kärsii silloin. Me kävimme kirkon perheneuvonnassa puhumassa asiasta ja saimme apua. Valitettavasti meni riidan kautta, mutta häiritsevä tunkeutuminen kotiimme ja elämäämme loppui. Nykyisin olen aika hyvä sanomaan kenelle tahnasa mielipiteeni ja sanomaan myös ei tarvittaessa. Tämä kannattaa kyllä käydä läpi, sillä se auttaa moneen muuhunkin asiaan.

Noihin asioihin on vaikea tehdä mitään muutosta kertaheitolla, kun olette jollain lailla hyväksyneet kaiken suostumalla asumaan anopin ja apen läheisyydessä. Silloin tulee nämä asiat siihen bonuksena.

Ainoa helpottava seikka on aika. Asiat tulee muuttumaan ajan myötä. Appivanhemmat ikääntyy ja itsekin vanhenette, ajatusmaailmatkin muuttuu jonkin verran.

Tuli mieleen isäni veljen vaimo, joka vanhana ja jo huonokuntoisena muutti asumaan palvelukotiin. Koko ikänsä hän oli ison maatalon emäntä. Kun kävin katsomassa häntä siellä uudessa kodissa, hän sanoi, että ensimmäisen kerran elämässään hän saa asua ihan itsekseen ja päättää kaikesta ihan itse. Siihen mennessä hän oli koko ajan ollut muiden ihmisten kanssa, aina joutunut ottamaan muut huomioon. Ensin nuorena miniänä anopin katseen alla, koskaan ei saanut tuntea olevansa ihan omillaan. Lapsia tietysti monta. Sitten kun anoppi oli vanha ja sairas, hän joutui tätä hoitamaan, silloin se oli tapana että kotona mahdollisimman pitkään. Kun appivanhemmat viimein kuolivat, oli vanhimmat lapset jo sen ikäiset, että toivat niitä miniä- ja vävyehdokkaita, aina oli porukkaa paljon. Sitten tuli se lopullinen miniä taloon, ja oli ruvettava elämään pojan perheen kanssa "vanhana emäntänä." Lastenhoitoa päivästä toiseen. Eikä taaskaan mikään ollut omaa eikä omassa vallassa. Toinen poika rakensi perheelleen talon siihen kotitilan maille ja siinä oli vain oltava mukana elämänmenossa, vaikka olisi jo ollut vanha ja kaivannut sitä omaa rauhaakin. Ikinä ei kuulemma saanut kirjaakaan lukea rauhassa, vaikka olisi ollut innokas lukija. Mies sairastui ja hänet piti sitten puolestaan hoitaa, valvoa taas yöt ja pelätä, hoitaa ja huoltaa. Palvelutaloon lähti sitten, kun mies kuoli. Kun ihmettelin, että miksette lähteneet yhdessä aikaisemmin, hän vain sanoi, ettei ensinnäkään siksi, että mies ei halunnut muuttaa pois, ja toiseksi, että ei vain tajunnut lähteä, kun häntä koko ajan pidettiin siinä niin tarpeellisena, olihan hänellä lehmätkin vielä hirveän pitkään eikä niitä kukaan muu hoitanut kuin hän. Mutta kun siinä sitten juteltiin, niin hän tunnusti, että monen monta kertaa sai mielensä pahoittaa, kun miniät sanoivat hänelle niin nokkavasti milloin mistäkin ja pitivät ilman muuta selvänä, että hän hoiti kaikki lapset samalla kun hoiti sairaan miehensä ja vielä ne navetta-asiatkin, joihin kukaan muu ei puuttunut ja pojatkin tuntuivat myötäilevän vaimojensa ajatuksia. Oikein pelkäsi sanoa, että hän voisi muuttaa tästä pois.

Eli ei aina ole anopinkaan osa hyvä. Odotukset ja vaatimukset voi olla liian isot vanhalle ihmiselle. Mutta ehkä kaikkein parhaiten nämä asiat voisi välttää sillä, että ei vain lähde mihinkään yhteiseen pihapiiriin eikä liian lähelle asumaan, kun ei se nykyään enää ole kovin toimivaa, jos oli ennenkään.

Taas pari todella hyvää vastausta (kiitos kjeio ja sabitta).
Siitä lähekkäin asumisesta: siis appivanhemmat ovat rakentaneet itselleen uuden kodin siihen vanhan talonsa kylkeen (ei nyt sentään aivan samassa pihassa ole, mutta riittävän lähellä kuitenkin) silloin joskus, kun minä en vielä ollut kuvioissa mukana. Ja koska tämä meidän talomme on siis mieheni kotitalo (ja hänen äitinsä kotitalo), kauemmas muutto ei tule kyseeseen. Mieshän ei siitä lähde, ennen kuin on niin huono, että joutaa hautaan. "Helpotus" on toki se, että ne appivanhemmathan kupsahtavat kyllä ennen kuin meidän aika tulee kuolla. Tosin en tahdo heidänkään kuolevan vielä pitkiin aikoihin, sillä ihmisinä he ovat mitä mukavimpia. Kunpa vain puuttuisivat asioihin vähän vähemmän, antaisivat aikuisten poikiensa olla aikuisia, koska kyllä pojat pärjäävät ilman äidin kädestäpitoakin.

Keskustelu tästä omat rajat -jutusta menee miehen kanssa aina siihen, että hänen mielestään - koska hänellä on eri käsitys "omista rajoista" kuin minulla - meillä nimenomaan ON jo omat rajat. Hän ei näe tässä mitään ongelmaa. Siksi hän ei myöskään ole innostunut "tuhlaamaan aikaa" mihinkään terapioihin, tai edes meidän ja appilan välisiin rajanvetokeskusteluihin (joissa ei siis huudettaisi, vaan sovittaisiin yhteiset pelisäännöt).

Kuten sanottua, ymmärrän myös anoppia. Tottunut pitämään huolen asioista ja on temperamenttinen. Hän ei vain osaa päästää irti "velvollisuuksistaan". Kun koitan puhua hänelle (myönnän, menen hieman kierrellen, eli hän ei ehkä saa kiinni pointista?), ettei hänen TARVITSE huolehtia kaikesta, hän saisi vain olla ja rauhoittua ja katsoa kun muut hoitavat nyt hommat (eiköhän sen ikäinen ihminen ole jo elämässään ihan riittävästi raatanut, kolotuksiakin kuulemma on ja työnteko "sattuu paljon" -> ei tarvitse tehdä!), hän sanoo päättäväisesti, etteivät ne hommat sitten tule hoidetuiksi kunnolla tai lainkaan. :(

Ja siis tiedostan kyllä, ettei anoppi tässä se ongelma ole, vaan oma suhtautumiseni, ettei kukaan ajattele, että syytän vain häntä kaikesta. Ongelmahan on oma nössöyteni näiden asioiden edessä. Vaikea vain mennä hieman ujona ihmisenä tuollaiseen todella tiiviiseen sukuyhteisöön, jossa muu porukka seuraa miesten äidin mielipiteitä kuin hai laivaa.. se toinen miniä onkin joskus ilmaissut olevansa eri mieltä esim. lastensa kasvatuksesta, ja hänellä on tästä syystä jatkuvaa hampaidenkiristelyä anopin kanssa, eikä mies siinäkään jutussa puolusta vaimoaan. :/

Meilläkin maatila-asumista tämä, mikä tietysti tekee hankalaksi, ei voi muuttaa poiskaan, kun työpaikka on omassa pihassa.

Miehesi suhtautumien on mielestäni ongelma. Meillä isäntä oli ehkä jopa kiukkuisempi kuin minä. Ehkäpä auttaisi, jos näyttäisit miehellesi nämä viestit. Joka ainoa anopin kanssa asunut (olen asunut alkuun ennen lapsia samassa talossakin monta vuotta) tietää nämä kuviot, että voi tulla erokin eteen sitten lopulta. Tilanne tulee kiristymään, valitettavasti ja jossain vaiheessa tulee se räjähdys, aivan pienestä asiasta ja siitä ei sitten ole enää paluuta. Siinä vaiheessa kun itselleni se sattui, niin sitten ne rajat tulivat voimaan kyllä ja lopullisesti.

Nykyään sukupolvenvaihdoksissa ei missään nimessä suositella sitä ratkaisua, että vanhempi pari jää samaan pihapiiriin. Siitä ei vain tule mitään. Vaikka olisi mukaviakin ihmisiä, niin jokaisella perheellä on oikeus omaan rauhaan ja järjestykseen lastenkasvatus mukaanlukien. Miniällehän appivanhemmat ovat periaatteessa vieraita ihmisiä, joilla on erilainen käsitys siisteydestä ja lapstenkasvatuksesta, jokaisella on kuitenkin ilman kenenkään arvostelua tehdä kodistaan ja perhe-elämästään omannäköistään. Maatiloja ajatellen lomitusapukaan ei oikein onnistu, kun kaikki vaatisi tietokoneen käytön osaamista, tämä "auttaminen" oli meillä se suurin ärsytysaihe niin kuin monesti on näissä tapauksissa. Henkisen vireyden takia annoimme liian pitkään puuhastella kaikenlaisia tilan töitä (=sotkea ja aiheuttaa taloudellistakin vahinkoa) onneksi ei sentään sattunut työtapaturmia. Meillä on nykyisin kaikki tuotnatotilatkin lukossa, niin paikat pysyvät siisteinä, tavaroita ei katoile ja siinä siistissä kunnossa kuin ne olen jättänyt. Pelkästään erilainen siisteyskäsitys samassa pihapiirissä voi aiheuttaa isoa hammastenkiristystä, kun sen pihan läpi kuljetaan useita kertoja päivässä.

Mutta voithan sinä aloittaja rauhassa nyt miettiä asiaa. Aika ratkaisee nämä asiat, jos ei itse niihin puutu. Ikä ja vanhuus ovat sellaisia juttuja, että niiden varaan ei kannata laskea. Muutenkaan ei kannata elää sitku-elämää. Itse olen ollut vakavasti sairaana ja voi olla, että isovanhemmat elävät kauemmin kuin minä. Nykyäänhän terveet vanhukset elävät pitkään, satavuotiaita on tuhansia. Helpotusta voi hakea kodin ulkopuolelta, mutta onhan se vähän hassua ajatuksena lähteä rentoutumaan kodin ulkopuolelle, kun kodissa siihen ei pysty. Karjatilalla sekään ei toimi, vaikka nuo kesämökkijutut ovat ihan hyviä, samoin matkustelu. Mutta kun on tilalla kiinni viikon jokaisena päivänä maanantaista sunnuntaihin, niin se 26 päivän vuosittainen loma ei riitä tuulettamiseen niin että osaisi ottaa anopin huumorilla. Eikä tarvitsekaan, rajansa kaikella. Onneksi voi panna lenkkikengät jalkaan ja juosta, se ainakin onnistuu missä vain.

Koska anoppia ei voi muuttaa, on muutettava omaa toimintaansa.
Nyt sinulla on pohdinta ja keinojen etsintä meneillään. Hyvä.
Tässä vaiheessa vaikuttaa, että miehesi ei tue sinua, vaan hän on mammanpoika. On siis muutettava sinun käytöstäsi ja ajoittain käytävä keskustelua miehen kanssa.

Piinaa kestää aikansa ja sitten räjähtää. Etsit niitä muita keinoja, mikä on viisasta.

Toivon, että sinulla on mahdollisuus käydä terapiassa ja keskustella ongelmistasi jonkun asiantuntijan kanssa. Kerroit, että sinulla on paniikkihäiriö ja kerroit joistain sen syntymiseen vaikuttaneista tapahtumista. Sinun on tärkeä parantaa itsetuntoasi. Paniikkihäiriö ja liiallinen kiltteys kertovat, että tarvitset uskoa itseesi ja jämäkkyyttä toimintaasi.

Mitä sellaisia harrastuksia sinulla on, joissa pääset uppoutumaan omaan tekemiseesi tai joissa pääset pois kotoa? Käsityöt, taidemaalaus, luova kirjoittaminen, musiikki, kirjallisuus, elokuvat?

Kerrot, ettei sinulla juuri ole ystäviä. Hanki ystäviä. Tuttavatkin riittävät aluksi. Lähistöllä voi asua joku, jonka kanssa voit käydä kävelyllä tai työpaikallasi voi olla joku kaveri. Kansalaisopiston käsityöpiiristä löytyy mukavaa seuraa. Kokeile ennen kuin vetoat paniikkihäiriöön. Paniikkihäiriötä voi siedättää pois. Se tekeminen vie ajatuksia jonnekin muualle, kun kahvikutsuilla voi kuppi täristä, eikä sekään ole vaarallista.

Joku rentouttava liikunta on hyväksi. Kävely luonnossa toimii, mutta tarkoitan lähinnä joogaa, venyttelyä yms.

Onko siellä teidän pihassanne sinun tekemiä istutuksia? Jos ei ole, niin tee sellaisia. Laita siihen ensimmäinen raja. Koska sinä pidät puutarhanhoidosta, eikä anopin jäljiltä ole jäänyt riittävästi harrastettavaa, niin sinä halusit sen kukkapenkin ihan itseäsi varten. Siihen ei anoppi tai kukaan muukaan koske.

Entä sitten avun pyytäminen. Mitä jos pyytäisit anopilta apua siivoukseen tai johonkin. Olisiko se enää anopista hauskaa, kun pitäisi ihan määräaikana toimia ja sinä olisit pomona. Tai menisitkö anoppilaan opettelemaan, miten anoppi valmistaa sen maailman ihanimman perunakeiton, jota sinun miehesi niin rakastaa. Haluaisit oppia tekemään sen, osoittaisit, miten haluat hänen rakasta poikaansa hemmotella anopin kuoltua. Pohdi näitä ja vastaavia vaihtoehtoja vai innostuisiko anoppi entisestään.

"Avaimen poisottaminen ei ole niinkään yksinkertaista, sillä talo on alunperin anopin kotitalo (syntynyt ja kasvanut lapsuutensa siinä), eli hän katsoo edelleen "omistavansa" sen, vaikka laillinen omistusoikeus on siirtynyt miehelleni jo 20 vuotta sitten. "

Noissa omistusoikeus- ja perintöjutuissa on ehkä myös vähän mietittävää. Ettekö te ole naimisissa, kun kerrot, että miehesi omistaa talon ja veljen lapset perivät kaiken? Jos olette, niin sinä omistat talon ja päätät itse, kenelle omaisuutesi menee kuolemasi jälkeen. Se pätee, vaikka olisitte tehneet avioehdon, sillä avioehtohan koskee vain erotilannetta. Vaikka olisitte avoparikin, niin sinulla on oikeus normaaliin kotirauhaan.

Jotenkin viestistäsi nousee ajatus siitä, että itsekin ajattelet olevasi jotenkin vieraisilla miehesi ja anoppisi talossa. Siksi tuollainen epänormaali käyttäytyminen anoppisi toimesta on niin helppoa ja normaalia. Jos mietit aivan aikuisten oikeasti, niin kukaan talon entinen omistaja ei tule 20 vuoden jälkeen taloonsa eikä pidä sen avaimia hallussaan vai menetkö sinä lapsuudenkotiisi ja vaadit siellä nykyisin asuvia antamaan sinulle avaimensa? Tuskinpa menet. Onko teillä avaimet ja vapaa kulku anopin kotiin ja vaatekaapeille? Epäilen, ettei ole.

Et ole antanut itsellesi lupaa perustaa kotia "miehen taloon", joka on myös anopin "lapsuudenkoti", jonka vuoksi se on hänen omansa edelleen. Jos mietit tuota ajatusta itseksesi, niin siinä ei taida olla paljoakaan järkeä?

Taas oli monia hyviä neuvoja täällä, kiitos! Ja kiitos myös omia kokemuksiaan kertoneille, saan teistä vertaistukea! <3 :)

"Väsyin kovasti siihen tilanteeseen ja siihen elämään. Sitä on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole vastaavaa kokenut. Kun asiat ovat periaatteessa ihan hyvin, mutta kun et saa omassa kodissasi olla niinkuin kodissa kuuluu, niin se vie tavattomasti voimia. Ja se jatkuva varpaillaan olo. Ja kun yrität olla ihmisiksi ja olet nätisti ja sit joskus kuppi kuitenkin menee nurin ja loppujen lopuksi aika pienessäkin tilanteessa ja sit ihmettelet itsekin, että kuinka minä tästä nyt niin suutuin tai hermostuin."

Tätä juuri pelkään! D: En tahdo väsyä parisuhteeseeni tai sen puitteisiin, sillä mies on ihana.

Kjieio: kuulostaa stressaavalta tuo maatilajuttunne! Onneksi ilmeisesti löysitte siihen ratkaisun! Hyvä, ettei meillä ole eläimiä.... mitähän siitäkin tulisi... olen eläinrakas, mutta hoitaisin niitäkin varmaan aivan väärin.

"Joku rentouttava liikunta on hyväksi. Kävely luonnossa toimii, mutta tarkoitan lähinnä joogaa, venyttelyä yms.

Onko siellä teidän pihassanne sinun tekemiä istutuksia? Jos ei ole, niin tee sellaisia. Laita siihen ensimmäinen raja. Koska sinä pidät puutarhanhoidosta, eikä anopin jäljiltä ole jäänyt riittävästi harrastettavaa, niin sinä halusit sen kukkapenkin ihan itseäsi varten. Siihen ei anoppi tai kukaan muukaan koske."

Tässä oli pari hyvää vinkkiä! Kiitos! Alankin heti suunnitella omaa kukkamaata jonnekin nurkkaan. Ehkäpä myös vähitellen omin pihassa jo olevien kukkien ja muiden istutusten hoitovastuun täysin itselleni....

Sariiina: aika ikävältä kuulosti tuo isäjuttusi! :( Minulla on vähän samanmoinen olo, että lupaa pitäisi periaatteessa kysyä vähän kaikkeen, tosin minä kysyisin sitä mieheni vanhemmilta, enkä omiltani... :D (En siis kysele mitään lupia, mutta on se olo, että muka pitäisi).

Nyt siis kukkapenkkiä suunnittelemaan, ehkäpä teen sen (suunnittelun) jonkin liikuntamuodon lomassa. :)

Hieno asia, että olet positiivisesti elämään ja ihmisiin suhtautuva nainen. Se on valtavan arvokas asia.

Noihin perintöjuttuihin sanon vielä sanasen, kun niistä kertoilit. Mies voi toki jättää talon veljen lapsille, mutta jos te naimisiin menette ja hän kuolee ensin, niin sinä perit talon, vaikka teillä olisi millainen avioehto tai testamentti tahansa. Sen lisäksi sinulla on oikeus asua talossa niin kauan kuin haluat, ja se pätee, vaikka olisitkin avopuoliso. Jos siis miehesi haluaa talon päätyvän omaisilleen hänen kuoltuaan, ette voi mennä naimisiin. Et voi edes lahjoittaa taloa pois, joutuisit maksamaan isot lahjaverot. Järjestely on kannaltasi täysin järjetön eikä miehesikään pystyisi tekemään kuten ajattelee.

Sitten ovat nämä sukutaloihin liittyvät tulevaisuudensuunnitelmat. Ne miehesi voi kyllä unohtaa, sillä ette mitenkään voi tietää mitä lapset haluavat tehdä. Lapset myös menevät naimisiin, siis sukuun tulee uusia puolisoita, jotka eivät välttämättä ole yhtä kilttejä ja taipuisia kuin sinä. Minusta kuulostaa aika ikävältä tuo ajatustapa, että puoliso halutaan sulkea pois kaikesta. Se ei kuitenkaan lainkaan puitteissa onnistu. Myöskään lasten tulevaisuutta ei voi ennustaa. Tulevaisuudessa yhä harvempi asuu maalla eivätkä kaikki pidä kesämökkeilystäkään. Tulevien polvien elämän suunnitteluun ei vanhemmalla polvella ole oikeuttakaan.
Toki veljen lapset voivat haluta myymisestä koituvat rahat, mutta haja-asutusalueella talojen hinta ei kovin kummoinen ole.

Kun olen jo itsekin melkein eläkeikäinen, niin tämä on kantapään kautta koettua. Meillä ei ole tilalle jatkajaa enkä voi sitä suositellakaan, velkavankeutta ja työhulluutta. Miehesi ei ehkä ole ymmärtänyt, että tunnearvo ei periydy, aikuisiksi tultuaan nämä lapset eivät välttämättä halua käydäkään tässä niin perin arvokkaaksi katsotussa talossanne. Siitä tulee vain kuluja perikunnalle, joista sitten päästään riitelemään, on kiinteistöverot, sähkölaskut ja kunnossapito tai sitten talo menee pilalle hoidon puutteessa. Tästäkin on minulla omakohtaista kokemusta yhdestä kuolinpesästä.

Olette miehenne kanssa vielä ilmeisesti nuoria, kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, voihan olla, että vielä hankitte aivan oman talon ja pidätte anopin sukutaloa kesämökkinä tms. Mieti sinäkin vielä, onko järkeä sitoutua kuvioon, jossa sinä käytännössä osallistut talon ylläpitokustannuksiin, mutta sinut on suljettu kaikesta omistamisesta ulos, sillä jos jotain ikävää sattuu, niin se harmittaa sinua varmasti. Itse olen lähtenyt siitä, että liitossa on kaikki yhteistä ja omaisuutta kuitenkin hoidetaan ja kartutetaan yhdessä, joten erotessa tai vähintään ainakin kuollessa oikeudenmukainen osuus kuuluu myös puolisolle, jonka kuuluisi olla lähin ihminen elämässä. Ja kuten sanoin, jos avioliittoon menette, niin lakikin määrää niin, että kuolemantapauksen kohdatessa pitkäaikainen avopuolisokin omaa asumisoikeuden omaan asuntoonsa. Taloon eikä tavaraan ei pitäisi kiintyä niin, että se vaikeuttaa ihmissuhteista läheisintä eli suhdetta omaan puolisoon. Avioehdon ymmärrän, jos kyseessä on jokin iso kartano ja suuri maa- ja metsäomaisuus, mutta jos teillä on ihan tavallinen maalaistalo haja-asutusalueella niin talon painoarvo teidän elämässänne kuulostaa kyllä arvoon verraten liian suurelta.