Kilpailukyky on sitä, että koska tuotteiden hinnat on nostettu niin korkealle, että tuotteita ei saa myytyä kotimaassa eikä ulkomailla, niin myyntiä on avustettava lisäämällä rahaa yrityksille, jotta vienti ulkomaille lisääntyisi.
Oikeastaan kilpailukyvyn lisääminen on plus-miinus-nolla-peliä.
Ainoa merkitys hintojen nostamisella niin korkealle, ettei tuotteita saada myydyksi, on rikkaiden tarve erottua muusta väestöstä omaan kastiinsa.
Rikkailla on tarve liikkua ison rahan maailmassa : on oltava rahaa ja muuta omaisuutta enemmän kuin muilla ihmisillä, jotta elämää olisi enemmän.
Tavallisesta ihmisestä tuotteiden hintojen nostaminen niin korkealle, ettei niitä saada myydyksi on tyhmää.
Kun korkealle hinnoiteltuja tuotteita ei saada myydyksi kotimaassa eikä ulkomailla, niin tuotteiden myyntiä on tuettava verovaroilla eli yhteiskunnan yhteisillä varoilla.
SOTE-uudistukset ja muut työelämän leikkaukset ajoittuvat aina lama-aikaan, kun myytävien tuotteiden korkeille hinnoille tarvitaan valtion tukiaisia, eikä valtiolla ole rahaa kassassa.
Sen sijaan, että yritykset alentaisivat omia hintojaan, poliitikot pakotetaan rahastamaan köyhiltä ihmisiltä palkkoja laskemalla sekä yhteiskunnan omaisuutta myymällä.
Kun suurimpien yritysten omistajat eivät halua vähentää omista tarpeistaan lama-aikaankaan, niin silloin on otettava kansakunnan yhteisestä omaisuudesta, vaikka pakolla, ja tästä juontaa yhteiskunnassa vallitseva pakkomentaliteetti.
Poliitikot ovat jopa laillistaneet tuollaisen menettelyn köyhiltä rikkaille automaatioksi, jota ei enää erikseen tarvitse perustella jokaikinen kerta.
Kansalaiset kyllä ihmettelevät, miksi korkealle hinnoiteltujen tuotteiden hintoja ei voi laskea alemmas, vaan niitä on tuettava ekstrarahalla.
Tuloshan on silloin plus-miinus-nolla, mutta sillä erotuksella, että yhteisesti tuettujen tuotteiden myyntihintojen voitoista suurin osa päätyy rikkaiden omistukseen, eikä palaa enää samassa määrin yhteiskunnan käyttöön.
Rikkaiden maksamilla veroilla takaisin yhteiskunnalle ei ole merkitystä, sillä rikkaat yritykset tekevät enemmän voittoa kuin häviävät verojen maksamisella, kun he rahastavat pakkolakien avulla köyhiltä.
Huonosti toimivien yritysten ei tarvitse enää tehdä suuri muutoksia omaan toimintaansa lama-aikana, sillä poliitikkojen pakkolait takaavat yrityksille aina näiden tarvitsemat voitot.
Ne muutokset, joita media mainostaa yritysten tekevän pakon edessä, liittyvät yritysten omiin suunnitelmiin tehdä parannuksia ja uudistuksia omaan toimintaansa paremman myynnin toivossa.
Ainoa yritysten uudistumisen pakko näyttäytyy työntekijöiden irtisanomisena, mutta pakkohan kohdistuu enemmän työntekijöihin ja heidän selviämiseensä lama-aikana, kuin yritykseen, jolle valtio tarjoaa rahaa automaattisesti, tai joka jakaa bonuksia omistajilleen irtisanomisten yhteydessä.
Tietyt yritykset eivät laske tuotteidensa hintoja edes lama-aikaan ja tämän vuoksi kansalaiset kokevat vääryyttä olemalla pakotettuja avustamaan näitä yrityksiä.
Yritysmaailman lainalaisuudet eivät toimi normaalisti näissä tapauksissa, ja tällöin markkinamaailma vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta ja huonosti kuuluvalta demokraattiseen järjestelmään.
Oikeastaan kilpailukyvyn lisääminen on plus-miinus-nolla-peliä.
Ainoa merkitys hintojen nostamisella niin korkealle, ettei tuotteita saada myydyksi, on rikkaiden tarve erottua muusta väestöstä omaan kastiinsa.
Rikkailla on tarve liikkua ison rahan maailmassa : on oltava rahaa ja muuta omaisuutta enemmän kuin muilla ihmisillä, jotta elämää olisi enemmän.
Tavallisesta ihmisestä tuotteiden hintojen nostaminen niin korkealle, ettei niitä saada myydyksi on tyhmää.
Kun korkealle hinnoiteltuja tuotteita ei saada myydyksi kotimaassa eikä ulkomailla, niin tuotteiden myyntiä on tuettava verovaroilla eli yhteiskunnan yhteisillä varoilla.
SOTE-uudistukset ja muut työelämän leikkaukset ajoittuvat aina lama-aikaan, kun myytävien tuotteiden korkeille hinnoille tarvitaan valtion tukiaisia, eikä valtiolla ole rahaa kassassa.
Sen sijaan, että yritykset alentaisivat omia hintojaan, poliitikot pakotetaan rahastamaan köyhiltä ihmisiltä palkkoja laskemalla sekä yhteiskunnan omaisuutta myymällä.
Kun suurimpien yritysten omistajat eivät halua vähentää omista tarpeistaan lama-aikaankaan, niin silloin on otettava kansakunnan yhteisestä omaisuudesta, vaikka pakolla, ja tästä juontaa yhteiskunnassa vallitseva pakkomentaliteetti.
Poliitikot ovat jopa laillistaneet tuollaisen menettelyn köyhiltä rikkaille automaatioksi, jota ei enää erikseen tarvitse perustella jokaikinen kerta.
Kansalaiset kyllä ihmettelevät, miksi korkealle hinnoiteltujen tuotteiden hintoja ei voi laskea alemmas, vaan niitä on tuettava ekstrarahalla.
Tuloshan on silloin plus-miinus-nolla, mutta sillä erotuksella, että yhteisesti tuettujen tuotteiden myyntihintojen voitoista suurin osa päätyy rikkaiden omistukseen, eikä palaa enää samassa määrin yhteiskunnan käyttöön.
Rikkaiden maksamilla veroilla takaisin yhteiskunnalle ei ole merkitystä, sillä rikkaat yritykset tekevät enemmän voittoa kuin häviävät verojen maksamisella, kun he rahastavat pakkolakien avulla köyhiltä.
Huonosti toimivien yritysten ei tarvitse enää tehdä suuri muutoksia omaan toimintaansa lama-aikana, sillä poliitikkojen pakkolait takaavat yrityksille aina näiden tarvitsemat voitot.
Ne muutokset, joita media mainostaa yritysten tekevän pakon edessä, liittyvät yritysten omiin suunnitelmiin tehdä parannuksia ja uudistuksia omaan toimintaansa paremman myynnin toivossa.
Ainoa yritysten uudistumisen pakko näyttäytyy työntekijöiden irtisanomisena, mutta pakkohan kohdistuu enemmän työntekijöihin ja heidän selviämiseensä lama-aikana, kuin yritykseen, jolle valtio tarjoaa rahaa automaattisesti, tai joka jakaa bonuksia omistajilleen irtisanomisten yhteydessä.
Tietyt yritykset eivät laske tuotteidensa hintoja edes lama-aikaan ja tämän vuoksi kansalaiset kokevat vääryyttä olemalla pakotettuja avustamaan näitä yrityksiä.
Yritysmaailman lainalaisuudet eivät toimi normaalisti näissä tapauksissa, ja tällöin markkinamaailma vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta ja huonosti kuuluvalta demokraattiseen järjestelmään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eu:n ja euron myötä tuotteiden hinnoittelu karkasi käsistä.Tuotteiden hinnoittelu lakkasi perustumasta tuotantokustannuksiin. Tilalle astui markan vaihtumisen myötä mututuntumalla hinnoittelu.Paljonko voisi pyytää ja saada. Tuo näkyi ja näkyy edelleen tuotteiden markkinahinta heittelynä.Saman tuotteen voi toisesta kaupasta saada moniverroin huokeamalla kun on hinta tietoinen. Euron vaihtoa arvo oli vaihtuessa lähes kuusikertainen markkan verraten ,mutta piakoin ostovoima sama kuin markalla.Sillälailla se rahan arvo hävisi osatajan kukkarosta ja siirtyi tuottoina kauppiaiden taskuihin ja nyt mikään ei sitten kannata.Niin Eurosta pääsi muodostumaan suuri sumutus ,jolla rahan arvon merkitys saatiin hämärtymään .
> Yritysmaailman lainalaisuudet eivät toimi normaalisti näissä tapauksissa, ja tällöin
> markkinamaailma vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta ja huonosti kuuluvalta
> demokraattiseen järjestelmään.
Sinulla on systeemit kääntyneet vähän ylösalaisin - markkinat toimivat demokraattisessa vaaleilla valitussa viitekehyksessä eikä toisinpäin. Toisin sanoen demokraattiset ovat ensin säätäneet niin ettei markkina voi toimia aidolla tavalla kysynnän ja tarjonnan säätäessä hinnat oikeaksi.
Jos maahan putkahtaa kymmeniä tuhansia asunnontarvitsijoita vuodessa, niin kyllä se asumisen ja terveyspalveluiden hintaa nostaa. Demokraattisesti ja järjestelmällisesti on silloin päätetty ottaa maahan paljon uutta väkeä asumaan ja vaikkapa hammashoitoa käyttämään - osa joutuu menemään yksityiselle hammaslääkärille ja maksaa omasta pussistaan.
Mikä tässä on vaikeaa? Miksi ihan peruskoulutason asioita täytyy selittää uudelleen ja uudelleen?