Sukulaiset kumppania tärkeämpiä?

kunhanpohdiskelen

Onko teidän mielestänne normaalia, jos ihminen asettaa vanhempansa, sisaruksensa ja sisarustensa lapset pitkäaikaisen parisuhdekumppaninsa aka puolisonsa edelle "tärkeysjärjestyksessä"? :D Mietin vain, kun aina sanotaan, että "puoliso on elämän tärkein ihminen" (ellei siis ole omaa lasta, joka on yhtä tärkeä puolison kanssa), niin entäs jos jollekin seurustelijalle se puoliso ei olekaan elämän tärkein ihminen, vaan ne siskot, veljet, veljen-/siskontytöt ja -pojat sekä omat vanhemmat. :DD

81

6048

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • justjooo

      JOs puoliso on niin lapsellinen että ei ymmärrä että veri on vettä sakeempaa niin se on hänen omaa tyhmyyttään ja silloin voi lähteä lätkimään. NE perheenjäseneet kun ovat suuri osa ollut AINA kumppanisi elämää etkä sinä ja tulevat aina olemaan. hyväksy siis se , äläkä ole mustis. Sinä et tiedä mitään sisarusten välisistä jutuista,lapsuudesta mistä heillä monia yhteisiä muistoja mitä muut eivät voi tajuta. Vanhemmista taas halutaan pitää huolta,he ovat kummin aina isä ja äiti olivat minkäikäisia tahansa tai minkälaisia vaan.

      Ja siihenkin on varmaan hyvä syy miksi olet tärkeysjärjestyksessä alempana kun tekstisi on niin naurettava ja lapsellinen.=D

      • elämäonihanananaa

        Tolleenkin sen voi ajatella, mutta siis eiks se ole vähän hassua sitten, että ylipäänsä alkaa seurustella (pitkäaikaisesti?), jos ei kuitenkaan välitä siitä seurustelukaveristaan eniten?

        Tai no joo, meillä kyllä sama homma, enkä ole koskaan miettiny, mist se johtuu. Arki rullaa kuitenki, niin mitäpä sitä suotta miettimään, kyllä kaikki sen oman paikkansa vissiin hakee.

        Muutoin laitoinki pohdintaa jo tohon alempaan kommenttiin.

      • fssdfdfssfd

        Semmoisen esimerkin annan omasta elämästäni. En osannut päästää irti vanhemmistani ja sisaruksistani ja he kontrolloivat koko elämääni alitajunnassa. Elin syntymäperheeni ajatusmaailmassa enkä saanut rakennettua omaa elämääni kun vanhempien tiukkapipoisuus yms vaikuttivat minuunkin. Meni 10v eläessäni heidän elämää.

        Opin päästämään heistä irti emotionaalisesti ja ajattelen heitä "ihmisinä muiden joukossa". Toki heillä on tietty merkitys yhä mutta elän elämääni itseäni varten. Puolisoni ja poikamme on minulle tärkeämpiä kuin vanhempani ja sisareni. He tulevat aina ensin. En ajattele että olen hylännyt ne ja jos he tarvitsevat apuani (joka ei mene oman perheeni edelle) autan.

        On ollut tilanne jossa olen puolustanut ja ollut oman lapseni puolella vanhempiani vastaan. Se tulee aina olemaan näin. Sisaruksistani ei kukaan ole minulle suoraan sanonut mutta tiedän heidän puhuvan epäkohteliaasti naisestani hänen kiinnostuskohteiden vuoksi joita he pitävät outoina. Rakkauteni naistani kohtaan on syvempää kuin heitä kohtaan joten heidän mielipiteillä ei ole minulle mitään merkitystä.

        "JOs puoliso on niin lapsellinen että ei ymmärrä että veri on vettä sakeempaa niin se on hänen omaa tyhmyyttään ja silloin voi lähteä lätkimään" Minkälaisia parisuhteita sinulla on..meinaan että valitsetko illan vanhempiesi kanssa sen sijaan että vietät sen puolisosi kanssa?

        "Ja siihenkin on varmaan hyvä syy miksi olet tärkeysjärjestyksessä alempana kun tekstisi on niin naurettava ja lapsellinen.=D" tekstitäsi huomaa että et ole katkaissut napanuoraa. Olet itse sitä mitä kirjoitat tuossa lauseessa enkä sano tätä pahalla.

        "Sinä et tiedä mitään sisarusten välisistä jutuista,lapsuudesta mistä heillä monia yhteisiä muistoja mitä muut eivät voi tajuta. " Ne ovat menneitä ja kaikilla on niitä. Jos niiden antaa hallita (vaikka mukavia voikin olla niin kuin minullakin on) niin et elä tässä hetkessä.

      • fssdfdfssfd
        fssdfdfssfd kirjoitti:

        Semmoisen esimerkin annan omasta elämästäni. En osannut päästää irti vanhemmistani ja sisaruksistani ja he kontrolloivat koko elämääni alitajunnassa. Elin syntymäperheeni ajatusmaailmassa enkä saanut rakennettua omaa elämääni kun vanhempien tiukkapipoisuus yms vaikuttivat minuunkin. Meni 10v eläessäni heidän elämää.

        Opin päästämään heistä irti emotionaalisesti ja ajattelen heitä "ihmisinä muiden joukossa". Toki heillä on tietty merkitys yhä mutta elän elämääni itseäni varten. Puolisoni ja poikamme on minulle tärkeämpiä kuin vanhempani ja sisareni. He tulevat aina ensin. En ajattele että olen hylännyt ne ja jos he tarvitsevat apuani (joka ei mene oman perheeni edelle) autan.

        On ollut tilanne jossa olen puolustanut ja ollut oman lapseni puolella vanhempiani vastaan. Se tulee aina olemaan näin. Sisaruksistani ei kukaan ole minulle suoraan sanonut mutta tiedän heidän puhuvan epäkohteliaasti naisestani hänen kiinnostuskohteiden vuoksi joita he pitävät outoina. Rakkauteni naistani kohtaan on syvempää kuin heitä kohtaan joten heidän mielipiteillä ei ole minulle mitään merkitystä.

        "JOs puoliso on niin lapsellinen että ei ymmärrä että veri on vettä sakeempaa niin se on hänen omaa tyhmyyttään ja silloin voi lähteä lätkimään" Minkälaisia parisuhteita sinulla on..meinaan että valitsetko illan vanhempiesi kanssa sen sijaan että vietät sen puolisosi kanssa?

        "Ja siihenkin on varmaan hyvä syy miksi olet tärkeysjärjestyksessä alempana kun tekstisi on niin naurettava ja lapsellinen.=D" tekstitäsi huomaa että et ole katkaissut napanuoraa. Olet itse sitä mitä kirjoitat tuossa lauseessa enkä sano tätä pahalla.

        "Sinä et tiedä mitään sisarusten välisistä jutuista,lapsuudesta mistä heillä monia yhteisiä muistoja mitä muut eivät voi tajuta. " Ne ovat menneitä ja kaikilla on niitä. Jos niiden antaa hallita (vaikka mukavia voikin olla niin kuin minullakin on) niin et elä tässä hetkessä.

        Lisäys vielä että jos tulisi joskus tilanne jossa vanhemmat/sisaret sanoisivat että joko valitset meidät tai puolisosi/poikasi niin en sekuntiakaan epäröisi sanoa että valitsen oman perheeni. Vanhempani ovat hyvin uskonnollisia ja he eivät siedä avarakatseisuutta ja erilaisuutta ja elin kauan samanlaisessa tunnetilassa jonka heiltä imin. Tiedän heidän ajatusmaailman kuinka heille on vaikeaa ja epämukavaa kuunnella asioita elämästäni. Jos he vaatisivat minua vielä omaksumaan heidän ajatusmaailman niin sanoisin että jos en kelpaa tällaisena ja elämäni/perheeni on epämukavaa teille niin silloin teette valinnan että joko kelpaan tällaisena tai sitten emme ole enää tekemisissä.

        Saman haluan omalle pojalleni kun hän kasvaa jolloin hän rakentaa vahvan pohjan elämälleen eikä siihen pääse kukaan tulemaan väliin koska se on hänen elämänsä.

        Tässä ei mielestäni ole mitään väärää tai negatiivista ajattelua vanhempiani kohtaan.

    • Rimpulaa

      Mielestäni vaatisi vähän tarkennusta että millä tavalla "asettaa edelle" konkreettisesti?

      • elämäonihanananaa

        En ole aloittaja, mutta meillä se ns. edelle asettaminen tai miksikä sitä nyt kutsuttaisiinkaan on lähinnä sellaista, että esim. haluaa sulkea minut perimyksestä pois, touhuaa mieluummin niiden siskojen ja veljien kuin minun kanssani jne. ja jos vanhemmat haluavat jotain (kyyti jonnekin tms. mitä ei voi siirtää) samaan aikaan kun meillä oli sovittuna jotain mahdollisesti minulle tärkeää, niin ne vanhemmat menevät tässä edelle ja minulle tärkeää juttua siirretään.

        En tiedä tarkoittiko ap tätä, mutta itse ymmärrän sen näin, siis jos konkreettisia juttuja ihan arjessa haetaan, eikä mitään tyyliin "kumman pelastaisit palavasta talosta, isäs vai vaimos?!" -tyyppistä juttua.

        Kuullut kans tuosta "puoliso on elämän tärkein ihminen" hommasta, monet parisuhdesivut ja -artikkelit hokevat sitä mielellään, mutta se lienee jotain propagandaa, jolla yritetään luoda ongelmia suhteisiin ja sitä kautta työtä pariterapeuteille?

        Itselläni on niin, että vanhemmista toinen on aina pitänyt työtään ja bisneksiään tärkeämpinä kuin minua (siinä sai kyllä jäädä vaikka päikkyyn yöksi, jos oli bisnekset kesken :D) ja toiselle taas on paras ystävänsä ollut aina minua tärkeämpi (ei muuten ole minunkaan vanhemmilla se puoliso kummankaan "elämän tärkein henkilö"), joten olen tottunut siihen, etten ole tärkein kenellekään, joten eipä se haittaa vaikkei äijäkään minua sellaisena pidä. :D Voin sitten koordinoida energiaani johonkin omavalintaiseen kohteeseen, jota itse pidän tärkeänä, vaikka lemmikkiin tai jotain.

        Siis onhan se ajatuksen tasolla ihan kaunista, että olisi sitä ns. leffarakkautta, missä vaikka aloitetaan sotia vain rakastamansa puolison vuoksi tms. tosi suureellista, mutta njääh, siksihän ne filmit hyviä onkin, kun ne toimivat todellisuuspakona.

        Mutta jos tää oli se tulipalosta pelastamis juttu, niin sitte en tiiä, kai ite valkkaisin sen puolisoni sitten, olenhan tavallaan valkannut hänet elämänkumppaniksenikin.

    • huhhuhvastauksia

      No ei tasan ole normaalia!
      Siskot ja veljet ja äidit ja isät on tärkeitä, mutta kyllä niistä pitää vieroittua irralleen viimeistään aikuisena. Se ei tarkoita sitä, että sisaruksia tulisi jotenkin alkaa vihata tai kohdella välinpitämättömästi. Kyllä he edelleen (osalle) tärkeitä ovat, parhaassa tapauksessahan he ovat läheisimpiä ystäviä. Mutta kyllä minusta olisi halventavaa puolisoani kohtaan pitää jotain muuta ihmistä häntä tärkeämpänä (maksimissaan sitten sitä lasta, jos sellainen olisi), niin ettei hän muka olisi osa elämääni tai osa perhettäni?! Tottakai puoliso on osa perhettäni ja tulee olemaan osa elämääni niin kauan kuin sitä kestää! Hänen kanssaanhan jaan kuitenkin jokapäiväisen elämäni ja suurimmat iloni ja suruni. Siskot ja veljet jakaa omansa sitten omien kumppaneittensa kanssa.

      Vanhemmat ovat myös tärkeitä, mutta kyllä minusta on huolestuttavaa, jos aikuiset ihmiset ovat niin kiinni vanhemmissaan, etteivät kykene päästämään muita ihmisiä elämäänsä. Huoh.

      • RuistaJaLehtikaalia

        Tässähän on myös se pointti, että todennäköisesti ne vanhemmat poistuvat keskuudestamme ennen puolisoa. Sisarukset saattavat (toivottavasti!) panostaa ennen kaikkea omiin perheisiinsä. Jos se syrjään jätetty puoliso on jo siihen mennessä hakenut omat kuvionsa, harrastukset ja ystävät - kun toinen on pyörinyt vain lapsuuden kuvioissa - jää jossain vaiheessa sitten kunnolla yksin. Vain hyvin harvat meistä suostuvat odottamaan hyllyllä sitä aikaa, että heidät huomattaisiin. Oma valinta, menneisyys vai nykyisyys.

      • tytärrr

        Sukulaisetkaan ei välttämättä odota hyllylä. Jos panostaa vain puolisoon ja sukulaiset jää sivuun, jää aika yksin, jos ero tulee. Mun äidille kävi näin... sillä oli kaksi naimatonta siskoa, jotka oli tosi tiiviisti yhdessä... äiti keskittyi isään ja muhun, ja nyt kun ero on tullut ja mä asun kaukana ja on tietysti oma elämä, äiti on yksinäinen... siskonsa asuu samalla paikkakunnalla, mutta niille on tietysti vuosien aikana kehittynyt omat yhteiset juttunsa, matkustavat ja muuta yhdessä.... äidille antavat aikaansa saman verran kun äiti antoi heille perheellisenä, ovat vuosien aikana tottuneet, että tapaavat häntä vähemmän...

    • oidf89787yy

      Kyllä oman puolison ja omien lasten pitää olla tärkeämpiä kuin sisarusten tai vanhempien, puhumattakaan sisarusten lapsista.

    • OmastaEroonPäässyt

      Ootko erehtyny yksiin ulkomaalasen kanssa? Niil niitä sairaita ja tarpeessa olevia vanhempia, sisaruksii, kaukasii maalaisenoja riittää.... Sorry,olen vahingon iloinen :'DD

    • jkiop

      Näiden asioiden kanssa pitää olla tasapaino. Kenenkään ei pidä olla mustasukkainen toisen sukulaisista, sillä eivät he häntä vie kumppaniltaan. Toivottavasti sinullakin on vanhemmat läheisiä ja et anna kenenkään tulla sotkemaan välejänne.

      Tottakai se oma perhe on tärkeintä ja omat lapset. Mutta että olettaisit aina ja joka paikassa olevasi se numero ykkönen toisen elämässä on väärää ajattelutapaa. En edes oikein ymmärrä minkälaista huomiota paitsi olet jäänyt ja mitä vaatisit.

      Suku voi olla monessa hyvä apu silloin kun tarvitaan tukijoita elämäntilanteissa. Suku ei tietenkään voi tulla ja mennä kuten tahtoo kotiinne, eikä määritellä elintapojanne, joskin toisinaan olisi kyllä viisasta kuunnella hieman edellistä polveakin, heillä on elämänkokemusta monesta.
      Ette sen ihmeellisimpiä kuin muutkaan ihmiset, ette tiedä kaikkea, joten kannattaa antaa arvo myös näille sukulaisille ja kuten edellä toin esiin, toivon mukaan sinunkin elämässä on suku, johon voit turvautua kun oikein ahdistaa.
      Mutta ettehän sitten odota saavanne rahallista apua jatkuvasti vanhemmiltanne, eiköhän niiden omien jalkojen pitäisi kantaa siltäkin osin.

    • 2322

      Minusta tässä asiassa ei ole olemassakaan mitään normaalia tai epänormaalia. Ihmisellä on oikeus määrittää itse oma tärkeysjärjestyksensä, ja kumppaniehdokkailla on oikeus määrittää millaisin reunaehdoin jäävät suhteeseen. Itse en seurustelisi ihmisen kanssa, joka toisi jatkuvasti aktiivisesti esiin, että joku muu on tärkeämpi kuin minä. Mutta joku muu seurustelee ja ajattelee ehkä itsekin samoin. Ihan yhtä oikein tai väärin kuin minunkin ajattelutapani, tai aloittajan, tai ketjuun vastanneiden ihmisten.

    • mietiskelenminä

      Aloituksessa sanottiin "pitkäaikainen kumppani", ja se onkin mielestäni jo asia, jonka täytyy olla "ylitse muiden ihmisten" - jos esimerkiksi menisin naimisiin (en seurustele tällä hetkellä), niin kyllä se puolisoni olisi sitten kaikkein tärkeintä minulle. Miksi ihmeessä edes olisin ihmisen kanssa, jota en pysty ottamaan osaksi perhettäni? Siskoilla omat perheensä, jotka ovat heidän elämänsä nyt. Toki yhteyttä pidetään ja ollaan väleissä, eikä niitä lapsuuden yhdessäoloja voi pyyhkiä pois (eikä pidäkään), mutta en minäkään ala vaatia, että siskot pistäisi minut ensimmäiseksi kaikessa ja juoksisi kaikkia minun asioita kuuntelemassa ja tekemässä minun kanssani, kun heillä tosiaan ne omatkin perheet, joiden kanssa touhuilevat. Pidän myös outona sitä, että yksi kaveri viettää kaiken vapaa-aikansa mieluummin kavereidensa, kuin perheensä parissa, vaikka se perhe välillä valittaakin, että voisi olla vähän enemmän heidän kanssaan. Miksi on perheen hankkinut, ellei halua edes olla niiden kanssa?

      Se olisi sitten eri, jos olisi pari kuukautta seurustellut jonkun kanssa ja suhde olisi vielä vähän alkutekijöissään - tai jossain deittailuvaiheessa vasta. Ei sitä nyt heti kerrasta hypätä jonkun elämän tähtihenkilöksi, eikä semmoista voi olettaakaan tai odottaakaan keneltäkään ("nyt kun me on seukattu viikko, niin kai olisit valmis kuoleen minun puolestani?! Viis äitis synttäreistä ja veljes huolista, kyllä minä olen tärkeämpi kuin ne!!!") ja esim. teinien suhteissa pidän vähän kornina, että sanotaan sen poika- tai tyttökaverin olevan "vanhempia tärkeämpi", koska suurimmalla osalla se poika- tai tyttökaveri vaihtuu vielä moneen kertaan siinä nuoruudessa ja suhteet kestää max. vuoden.

      Mutta tässähän pohdittiinkin pitkäaikaisen kumppanin merkitystä muihin tärkeisiin henkilöihin nähden. Joo, kyllä, minusta on normaalia pitää omaa kumppania ykkösenä ja vähän outoa sitten taas pitää niitä sukulaisiaan kumppania tärkeämpinä. Siis niinkuin juuri siinä mielessä tärkeämpinä, että sulkee puolisonsa pois perimysjärjestyksestä (avoliitossakin!! Kyllä avokki on puoliso siinä missä aviokkikin) ja viettää vapaa-aikaansa mieluummin joidenkin muiden kanssa (jatkuvasti, kyllähän joskus voi) ja laittaa sukulaistensa tarpeet aina puolison edelle.

    • Ratikkakuski

      Minä tulen mainiosti toimeen kaikkien sukulaisteni kanssa. Vietän mieluusti aikaa erityisesti siskoni ja parin serkkuni kanssa. Tosin sanon aina, että teen niin sukulaisuudesta huolimatta, en sen vuoksi. Sukulaisiaan kun ei voi valita tosin kuin ystävänsä tai puolisonsa.

      Äitini on ainoa ihminen, joka on muutaman kerran pistänyt minut valintatilanteeseen, jossa on pitänyt asettaa hänet ja puolisoni "tärkeys järjestykseen". Äitini on aina jäänyt kakkoseksi ja valintatilanteet ovat loppuneet.

      • amandaB

        "sanon aina, että teen niin sukulaisuudesta huolimatta, en sen vuoksi. Sukulaisiaan kun ei voi valita tosin kuin ystävänsä tai puolisonsa."

        Juuri näin. Ja aikuiset lapset auttavat omia vanhempiaan sen vuoksi, että ovat itse saaneet vanhemmilta (vanhemmalta) huolenpitoa, apua ja niiden mukanaan tuomaa turvaa. Jos tällaista kokemusta ei ole (usein ei ole), niin lapset saattavat kokea yhteyden vanhempiinsa pakkopullana, tai eivät edes pidä yhteyttä.

    • hyväomatunto

      Äitiä pitää auttaa aina kun hän vanhana apua tarvii, silloin oma perhekkin joustaa.
      Itse tein näin, vaikka sisaruksista osa olikin v-mäisiä, mutta siitä viis.

    • amandaB

      Kaikki läheiset, kumppani, sukulaiset ystävät, ovat tärkeimpiä - kukin omalla tavallaan.

    • Johanna333

      Kyllä se on niin, että lapsuudenperhe ja serkut ovat tärkeitä, mutta kun siirrytään uuteen elämänvaiheeseen ja muodostetaan parisuhde, niin silloin lapsuudenperhe jätetään taakse ja puolisosta tulee se tärkein ihminen. Puolison ja lasten kanssa jatketaan matkaa, se on se uusi elämä.
      Se ei tietenkään tarkoita sitä että vanhemmat ym hylättäisiin.
      Jos puoliso jättää kumppaninsa taka-alalle, siihen on kaksi syytä. Joko isällä / äidillä on epäterveen kiinteä suhde aikuiseen lapseen eikä tahdo päästää irti. Myöskään aikuinen lapsi kykene päästämään irti vaan palaa aina vain uudestaan synnyinkotiinsa.
      Tässä syy voi myös olla se, että aikuiselle lapselle on jäänyt alitajuinen tunne, että jotain on jäänyt saamatta tunnetasolla. Sitä sanotaan tunneperinnön noutamiseksi: Aikuinen pakonomaisesti palaa lapsuudenkotiin ''noutamaan tunneperintöä'' josta kokee jääneensä paitsi.
      Toinen syy yksinkertaisesti on se, että parisuhde ei ole kunnossa. Silloin puoliso ottaa etäisyyttä, ja ''peruuttaa taaksepäin'', hakee vanhempien luota lohtua.

    • ikuisetlapsetko

      Kyllähän puolisot yhdessä ja lasten kanssa muodostavat perheen, ne toisilleen kaikkein lähimmät ihmiset. Aikuisuuteen kuuluu kyky ja halu irtautua lapsuuden perheestä, vaikka tämä jääkin tärkeäksi, mutta ei tärkeimmäksi.

      Tilapäisissä ja aivan uusissa parisuhteissa tilanne on toinen. Mutta yhteinen osoite on yhtä kuin yhteinen koti ja yhteinen elämä. Jos ei onnistu, on parasta päästää toinen vielä vanhempien hoiviin kasvamaan.

    • hgvc

      "jos jollekin seurustelijalle se puoliso ei olekaan elämän tärkein ihminen, "

      Seurustelijalla ei kai yleensä ole puolisoa. Jos on, jätä hänet.

      Joku seurustelukumppani ei voi olla elämän tärkein ihminen. Seurustelukumppaneita tulee ja menee. Puoliso on eri asia, puoliso on pysyvä ja pitäisi olla se tärkein ihminen.

      • Jooss

        Tietenkään kaikki seurustelusuhteet eivät kestä, mutta eivät kaikki avioliitotkaan kestä. Yleensä seurustelusuhde aloitetaan juuri siksi, että on löydetty ihminen, joka tuntuu elämän tärkeimmältä ihmiseltä.

    • iuui

      Niin, mitä tarkoitat, miten niin "sukulaiset kumppania tärkeämpiä"? Se, että sukulaiset menee aina kumppanin edelle, ei ole normaalia. Mutta ei sekään, että kumppani menee aina kaikessa edelle, vieläpä oman itsensä edelle. Sitten viestistäsi epäselväksi jäi mitä tarkasti tarkoitetaan "edelle", miten näkyy "tärkeämpiä". Kaikilla ihmisillä on heille tärkeitä ihmissuhteita, joista on parisuhteellekin eduksi, että niistä pidetään huolta. Parisuhde ei saisi olla ainoa suhde. Siten suhde voi varmimmin huonosti.

    • jkiop

      Mitähän tuolla tärkeällä kukin tarkoittaa, millainen pitäisi olla.
      Ajattelen että tärkeällä ja tärkeällä voi olla suuriakin eroja, eli mitä se tärkeä siinä puolisossa on.
      Perhe on elämän tärkein asia, puoliso on kumppani, jonka kanssa perhettä viedään eteenpäin. Puolisoiden välillä on parisuhde elämä. Se välittäminen, rakkaus, ja seksuaalinen elämä.
      Näiden avulla ajatellaan sitten yhteinen taloudellinen elämä, lapset ja kaikki muukin.

      Pelkän parisuhde elämän avulla ei perhe tule huomioiduksi eli tarvitaan mysö hyvä keskusteluyhteys ja yhteinen näkemys elämästä.
      Joskin jokaisessa suhteessa pitää olla myös yksilöaikaa ns. omaa tilaa.
      En itse ainakaan pitäisi siitä, että saan vain tehdä sen mitä toinen sanoo. Kyllä ostan vaatteeni itse, käyn kampaajalla ja tapaan kotona yleensä ystäviäni, joskus käyn heidän kanssaan jossakin konsertissa ja en kuitenkaan pidä siitä että ne tapaamiset tapahtuvat noissa ravintoloissa tai vastaavissa ns, iskupaikoissa ja toivon että myös kumppani ei ole niistä kiinnostunut, elämässä on niin paljon virikkeitä antavia tilaisuuksia, jotka antavat voimaa siihen perheen kanssa elämiseen.

      Onkohan nyt niin, että ihmiset ovat kadottaneet paljon elämästään juuri siihen että ravinloissa pitää käydä, pahimmat taitavat olla ne firman pikkujoulut ja muut hengenluomisen kokoukset. Ennen pikkujouluihin pääsi mukaan puoliso, eikä silloin riekuttu vieraiden kanssa.
      Saattaa se parisuhde saada särön jos juoksentelee juuri noissa erilaisissa illanvietoissa illanvietoissa viinalasien ääressä useamman kerran vuodessa. Hekin alue haavoittumaan on varmasti seksuaalinen puoli, joten kannattaa aika monen miettiä, onko tullut vähän omalta taholta ylilyöntejä. Ne eivät nääs mene ihan olan kohautuksella ohi.

    • kunhanpohdiskelen

      Aika paljon keskustelua, en odottanut ihan näin paljoa.

      Jotkut siis ymmärsivät tämän väärin: kyse ei ole minusta, eikä omasta parisuhde-elämästäni. Kyse oli yleisestä pohdiskelusta. Kun on olemassa se väittämä, että "puoliso on elämän tärkein ihminen" jne. Sen verran liippaa "omaa" elämää, että yhdellä kaverilla vaikuttaisi olevan niin päin, että kaveri tulee suhteessaan vasta puolisonsa sisarusten sekä näiden lasten jälkeen. Ovat kyllä olleet kohtuullisen kauan yhdessä, vaikkei siinä nyt kymmenistä vuosista vielä puhutakaan. Siitä siis tuli tämä yleisen pohdiskelun aihe. Minulla ei ole asian normaaliuteen mielipidettä suuntaan eikä toiseen, mutta kaverilla on.

      Parikin kysyi, miten näkyy tämä "tärkeämmäksi asettaminen". Kyllä minä uskoisin teidän kaikkien tietävän, miltä se tuntuu, kun joku ei pidä teitä tärkeimpänään. Olla jonkun elämän tärkein tyyppi ei ole sama asia kuin olla aina huomion keskipisteenä, eikä se ole sama asia kuin "ei saa olla muita ihmissuhteita ollenkaan" tai "ei saa pitää muita tärkeinä". Eikä se ole myöskään sama asia kuin "ei saa auttaa muita".

      Käytännössä tämä sukulaisten edelle asettaminen näkyy tuossa esimerkkisuhteessa vaikkapa näin: annetaan kyllä lupa tehdä muutoksia kotiin, mutta kun niitä tulee, niistä ei pidetä ja annetaan ymmärtää, ettei niistä olisikaan saanut tehdä (puolison lapsuudenkoti). Sukulaislapset saavat kiusata kaveriani, eikä puoliso sano mitään; kaveri taasen ei saa kiusata sukulaislapsia. Mainitut lapset tulevat saamaan puolison omaisuuden (kuten joku ylläkin kirjoitti, että hänetkin on suljettu pois perinnöstä, koska avokki). Sukulaislapsille sekä näiden vanhemmille ostetaan kalliita synttäri- ja nimpparilahjoja (tai annetaan suuria summia rahana käteen), mutta puolisolle ostetaan mieluiten vain halpoja pikkujuttuja ns. rihkamaa. Aikaa vietetään mieluummin sisarusten sekä näiden lasten, tai omien vanhempien, seurassa, kuin puolison seurassa: sisarusten kanssa oleminen on "saamista", puolison kanssa oleminen taasen "joutumista". Vanhemmat sanelevat pitkälti mielipiteet sekä ajankäytön, puolison mielipiteet ovat sivuutettavissa. Jos on samana viikonpäivänä kahdet synttärit (vaikkapa kaverini äidin & puolisonsa sisaruksen lapsen), valitaan aina se sisaruksen lapsi.

      Vaikka tuolla tavoin "asettaa edelle". Eivät ole satunnaisia asioita, vaan tapahtuu jatkuvasti noin. Kaveri ei tykkää.

      AP.

      • oyuoty

        Minulle kaikki läheiset ihmiset ovat tärkeitä; arvostan miesystävääni (pitkäaikaista) todella paljon, mutta silti en sanoisi hänen olevan tärkein. Niin kuin en sanoisi kenestäkään muusta, jota pidän tärkeänä. Tai oikeastaan niin, että "tärkein" läheinen vaihtelee. Mikäli tällä tärkeydellä tarkoitetaan syvällisiä keskusteluja, ajankäyttöä, intensiivisyyttä yms.

        Nuo esimerkkisi olivat kuin vieraalta planeetalta. Pitäisiköhän kaverisi hieman miettiä suhdettaan. Miksi esimerkiksi on siinä? Ei ole mikään pakko.

    • askalf

      Mulla on elämässäni joukko tärkeitä ihmisiä, mutta en kyllä mitenkään keksi, kuinka laittaisin heidät tärkeysjärjestykseen - tai miksi niin pitäisi tehdä. Puoliso on ihan käytännössä monin tavoin lähinnä, elämänkumppani. Siskon kanssa taas synkkaa paremmin kuin kenenkään muun. Mutta jos pitäisi laittaa puoliso ja sisko tärkeysjärjestykseen? Miksi? Ovat kumpikin omalla tavallaan tärkeitä.

      Tarpeen tullen joku läheisistäni voi tietysti olla jonkin aikaa selvästi etusijalla, esim. äitini silloin, kun oli vakavasti sairaana.

    • Miksitosiaan

      Aloittajan lailla ajattelevia on valitettavan paljon ns. aikuisissa ihmisissä. Em. ajatus kertoo henkisen kasvamisen vajavaisuudesta, keskenkasvuisuudesta, elämän asioitten tärkeysjärjestykseen laittamattomuudesta, pienisieluisuudesta ...

      Sukulaiset ovat omaa verta ja lihaa. Kumppani on 'vain' joku vierellä kulkija. Nm. "askalf" on päässyt hyvin jyvälle elämän suurista kysymyksistä.

      • hkudj

        Luulenpa että herne livahtaa nenuun tässäkin asiassa aika herkästi just niillä joiden pitäisi itse osata vähän luopua saavutetuista eduista jonkun toisen hyväksi. Ilmeisesti ap:n kaverin palvelut kelpaa kuitenkin sekä puolisolleen että puolison suvulle, joka tulee puolison perimään. Harva kumminkaan ihan vaan lonkkaa vetää paikassa, johon postinsa kannetaan, niin että kastinsa on joku palvelusväki tai vastaava.

        Luulenpa että jos sitä ei ole tärkeä niin ei vaan ole. Ei sitä voi pakottaa. Ainoa mitä voi tehdä niin hyväksyä tai lähteä. Pahinta mitä itselleen voi tehdä on toivoa että joskus joku huomaisi ottaa pienenkään toiveen huomioon koska on jo itse joustanut niin monessa jatkuvasti. Ei se päivä koita koskaan kun asema on mikä on. Tosin ei tässä olisi mitään ongelmaa kummallekaan jos samaan tapaan ajattelevia olisi molemmat puolisoista. Molemmilla olisi oma elämä ja ajoittain vain vähän kuljeskeltais vierekkäin. Se palvelusväen irtiotto tosin ei välttämättä suju oikein sujuvasti sillä ei nämät tämmöiset sitten haluakaan samantasoista sitoutumista mitä itse tarjoilee.

      • Etköherännytkunnolla

        Mistä lähtien puolison suku on kuulunut perimysjärjestykseen? Mikä helmetin "palvelusväki"?

      • hkudj
        Etköherännytkunnolla kirjoitti:

        Mistä lähtien puolison suku on kuulunut perimysjärjestykseen? Mikä helmetin "palvelusväki"?

        Ehkäpä haluaisit kinata tästä asiasta mielummin aloittajan kanssa varsinkin jos tapani kirjoittaa ei edes oikein aukene. Kaikenlisäksi minua ei edes kiinnosta koko lakipuoli joten muuta en tiedä kuin että ymmärtääkseni sen kanssa voi kaikenlaista säätää jopa Suomessakin kaikenlaisista järjestyksistä huolimatta. Voithan näin aluksi valaista ilmeisen tyhmempiäsi ja muita unisia miten se järjestys menee kun ilmeisesti (?) kyseessä lapseton pari joka ei ole naimisissa ja asuvat toisen avopuolison lapsuudenkotia jos lakiasiat on sydäntäsi lähellä. Kuten sanottu niin minua ei niinkään kiinnosta enkä voi edes tietää yksityiskohtia kun en henkilöitä tunne. Onko se lapsuudenkoti esimerkiksi kokonaisuudessaan kenen omistuksessa tällä hetkellä vai jakamaton pesä jne. luulisi vaikuttavan jo siihen automaattiseenkin perimisjärjestykseen ellet sitten ehdota että on mahdollista tehdä koko muu sisarusparvi perinnöttömäksi ottamalla avopuoliso tai vaikka randomi kaveri saman katon alle lapsuudenkodin nurkkiin.

      • perimysjärjestyksestä

        Tohon perimisjuttuun: avokki ei peri oikeastaan yhtään mitään minkään lainhaaran nojalla (ellei ole tehty testamenttia). En nyt löytänyt sitä sivustoa, jossa nämä kaikkein selkeimmin kerrottiin, mutta se menee niin, että ensisijaisesti perivät omat jälkeläiset, ja jos näitä ei ole, niin omat vanhemmat. Jos vanhemmat eivät elossa, niin sisarukset. Jos sisarukset eivät elossa, niin näiden lapset. Jos ei ole sisaruksia eikä näiden lapsia, niin sitten perii valtio.

        Siitä en tiedä, onko avokki testamentti tapauksissa mahdollista, että testamenttaa koko omaisuutensa avokille, vai meneekö siitä silti jokin "lakiosa" omalle verilinjalle eli vanhemmille/sisaruksille/sisarustenlapsille.

        Testamenttien kanssa kannattaa muutenkin olla tarkkana, sillä nehän eivät ole vedenpitäviä. Ne ovat pala paperia ja ne voidaan ohittaa tai riitauttaa tai ne voivat vain "kadota", ellei sisältö miellytä. Lisäksi, nehän eivät ole välttämättä laillisiakaan, ellei niitä ole tehty jossain virastossa virallisten valvojien ja tuomareiden läsnäollessa - kotona kaverien todistaessa kyhätty ei riittäne, jos sukulaiset haluavat osansa. Jos on kyse nuoremmista ihmisistä, nämä eivät välttämättä edes pidä kiirettä testamentin kanssa, vaan ajattelevat tekevänsä sen "sitten joskus", mutta kun mehän emme tiedä, milloin kuolemme.

        Henkilökohtaisesti pidän vähän outona, ettei halua edes yrittää testamentata avokilleen yhtään mitään, jos kyse on pitkäaikaisesta parisuhteesta, jossa on tarkoitus pysyä kuolemaan saakka (aivan totaalisen eri juttu sitten, jos on joku "katotaan nyt kestääkö tää kauemmin kuin pari kuukautta, mä nyt vaan pidän vähän hauskaa" -suhde). Jos haluaa muistaa myös niitä sisarusten lapsia, niin kyllä kait sekin onnistuu samaisella testamentilla. Jos itselläni olisi avokki, haluaisin ainakin lähtökohtaisesti ajatella asian niin, että sikäli kuin kuolen ennen ja jos olisi omaisuutta, haluaisin omaisuuteni hyödyttävän avokkia kuolemani jälkeen. Haluaisin siis asettaa hänet etusijalle tässä asiassa, huolehtia siitä, että hänkin saa sen, mikä hänelle kuuluu, onhan hän sentään ollut puolisoni. En ymmärrä ihmisiä, joille puoliso on "vain joku" ja hänet tehdään täysin perinnöttömäksi.

    • jkiol

      Kiva että ihan järkevää ajatustenvaihtoa on näkyvillä.
      Lapsuuskotiin on usein erilaisia tunteita, vaikka siellä nyt asuukin joku suvun jäsen, monesti siellä asuneet ajattelevat edelleen olevan oikeus määritellä siellä tehtäviä asioita, vaikka jaot on tehty.

      Eikö elämässä pitäisi olla niin, että perhe, ainakin lähimmät sukulaiset ovat tärkeässä asemassa elämässä, tukevat toisiaan. Se aviopuoliso tai avopuoliso on siinä mukana ja sitten se puolisoiden välinen asia on heidän kahdenkaskinen.
      Tottahan perheellinen ihminen elää elämäänsä perheensä kanssa omassa kodissaan, yhteydenpito sukulaisiin tapahtuu vierailuin, puhelimitse ja ei sentään ole jokapäiväistä, edes jokaviikkoista. Vanhempia heidän vanhetessaan monet lapset auttavat tilanteensa mukaan.

      Nyt vain on jotenkin vallalla ainakin nuorempien ihmisten ja ilmeisesti eritoten uusperheiden puolisoiden taholla, että kaikki huomio täytyisi kiinnittää tähän kumppaniin, enää tuskin saa tehdä mitään ilman tällaisen päsmärin lupaa, edes soittaa vanhoille vanhemmilleen tai missään nimessä käydä heidän luonaan.
      Heidän mielipiteitään ei pidä kuunnella, sillä heidän mukaan kaikki iäkkäät ovat hölmöjä höppänöitä.
      Noin sitova suhde tuskin on kestävä, sillä noin kovan kontrollin alla eläviltä puuttuu elämästä paljon. Eikö vain.

      • rispektiä

        "Nyt vain on jotenkin vallalla ainakin nuorempien ihmisten ja ilmeisesti eritoten uusperheiden puolisoiden taholla, että kaikki huomio täytyisi kiinnittää tähän kumppaniin"

        Eipä ole ainakaan omassa suvussani vallalla. Ei myöskään exän eikä nykyisen mieheni ja hänen exänsä suvuissa. Tarkemmin ajatellen ei ole vallalla tämä kenenkään niiden läheisten ystävieni, joiden asioista tiedän.

        "Tottahan perheellinen ihminen elää elämäänsä perheensä kanssa omassa kodissaan, yhteydenpito sukulaisiin tapahtuu vierailuin, puhelimitse ja ei sentään ole jokapäiväistä, edes jokaviikkoista. "

        Miksi perheellisten tulisi sulkeutua kotiinsa vain elämään perhe-elämää? Jo lapsuuden kodissani vierailivat vanhempieni sisarukset, ja ystävät; yksin, kumppanin tai lastensa kanssa. Miten nyt sattui sopimaan tai kenelläkin (kumppania tai lapsia) olemaan. Aivan varmasti joku vieraili viikottain, kesäisin jopa päivittäin. Ellei muuta niin syötiin jätskipaketti ja puheltiin kuulumiset tai päivän politiikat. Tätä samaa järjestelyä olen toteuttanut omien lastenkin kanssa. Vaikka lapset asuvat kaikki jo omillaan, he poikkeavat usein, kumppaniensa tai ystäviensä kanssa (tai ilman). Lähes päivittäin viestitellään. Erityisen onnellinen olen myös siitä, että lapset pitävät myös yhteyksiä isovanhempiinsa - ja käyvät auttamassa esim. vanhaa äitiäni.

    • 99999999

      "Noin sitova suhde tuskin on kestävä, sillä noin kovan kontrollin alla eläviltä puuttuu elämästä paljon. Eikö vain. " (by "jkiol")

      Enpä tiedä, sehän vähän riippuu pariskunnasta. Siihen en sano mitään, onko se hyvä vai huono asia, mutta yhdellä tuttavaparilla on niin, että ovat olleet melko nuorista asti yhdessä, ja siis tekevät _ihan kaiken_ yhdessä. Töissä käyvät eri paikoissa, mutta jos vaikka toinen haluaa pitää kaveriviikonlopun (siis vaikka vaimo kutsuu naiskaverit kylään), niin kyllä se mieskin siihen osallistuu. Ei siis silleen, että mies vain änkee mukaan, vaan se vaimo pitää itsestäänselvänä, että mies on mukana, ja mies pitää itsestäänselvänä, että on mukana. Ja sama toisin päin, jos mies pitää mieskaveriviikonlopun, on molemmille itsestään selvää, että vaimokin osallistuu. Eivät tee yhtään mitään erillään, kaiken vapaa-ajan ovat mieluiten yhdessä, ja jos joku kutsuu kylään, eivät mene, jos toinen ei pääse. Sinne on mentävä yhdessä. Koska kaikki on tehtävä yhdessä. Käsittääkseni niillä on yhteiset harrastuksetkin (no, tykkäävät molemmat liikunnasta, joten ovat varmaan sen kautta ajautuneetkin yhteen ja yhteisiin harrasteisiin).

      Ja kun oleellista tuossa noiden kahden kuviossa on se, etteivät ne ole mitenkään pakottaneet toisiaan olemaan noin kiinni toisissaan, eivät siis ole päällepäsmärinä määränneet, että "sinähän tykkäät samoista asioista kuin minä!!!!!", vaan ne vain ovat tuollaisia. Haluavat olla yhdessä ja tehdä asiat yhdessä. Pariskunta on nykyään noin 55-v. kumpikin, eli kyllähän tuota liittoa on kestänyt, vaikka suhde onkin "sitova".

      Yleisesti ottaen ongelma taitanee syntyä vain siinä tapauksessa, jos ne sitoumuksen tasot eivät osapuolilla kohtaa. Jotkut ihmiset ovat vapaampia sieluja, toiset sitoutuvat 160%:sesti, ja jos tällaiset toisilleen sopivat persoonat kohtaavat, ongelmaa tuskin tulee - ainakaan pariskunnan elinaikana. Sitten voi olla hankalaa, kun toinen kuolee ja toinen jää yksin.

      Alkuperäiseen kysymykseen vastaan, että minusta on normaalia, että puolisoa pidetään elämän ykköshenkilönä ja muut tulevat vasta sitten, mutta ei liiallisuuksiin mentynä. Vaikka omani onkin minulle tärkein, en unohda myöskään muita ihmisiä elämässäni. Siihen en ryhtyisi, että "kyselisin lupaa" joka asiaan puolisoltani (ei puoliso sentään HALLITA saa kenenkään elämää, vähän outo ajatuskin?) enkä myöskään lähtisi sanelemaan joustamattomia "sääntöjä" puolisolleni siitä, ketä ja miten paljon hän saa tavata tai muuta vastaavaa. Se meillä on molemminpuolisena sääntönä, että pettää ei saa, mutta tämä nyt lienee itsestään selvyys muutenkin eikä varmasti (toivottavasti) kuulunut aloituksen aiheeseenkaan.

      • rispektiä

        "Eivät tee yhtään mitään erillään, kaiken vapaa-ajan ovat mieluiten yhdessä, ja jos joku kutsuu kylään, eivät mene, jos toinen ei pääse. "

        Tuossa on jo kyse vahvasta molemminpuolisesta riippuvuudesta. Ei se sitoutuneisuutta ole.

    • rispektiä

      En laittaisi ihmissuhteita minkäänmoiseen tärkeysjärjestykseen. Miksi ihmeessä? Mutta tämä ei tarkoita ollenkaan sitä, että läheisiä - myös puolisoa kohdellaan huonosti! Jos "puolison kanssa oleminen taasen "joutumista" parisuhde on todella kuralla. Mikäli kokee puolisonsa noin arvottomana ja epäkunnioittaen, niin miksi ihmeessä pitäisi jäädä sellaiseen suhteeseen?

      • 0r3is

        No ei kai kenenkään tunne-elämä ole sellainen, että kaikki tärkeät ihmiset olisivat täsmälleen yhtä tärkeitä. Jos puoliso ei ole tärkein, niin miksi sitten ollaan naimisissa. Voisihan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole selkeästi tärkein, olla vain ystävä.

    • ydinperhe_kuntoon

      Mielestäni silloin kun ihmiset menevät naimisiin ( tai avoliittoon) ja saavat lapsia, on sen jälkeen selvää, että oma perhe, ydinperhe on kaikkein tärkein.
      Toki on ja olisi hyvä, jos pidetään hyviä suhteita isovanhempiin ja muihin sukulaisiin. Esim. sisarusten lapset ja omat lapset ovat serkuksia ja heille pitäisi suoda riittävästi yhdessäoloa jos ei liian pitkät välimatkat ole rajoittamassa.
      Liiallinen tukeutuminen isovanhempiin ei ole mielestäni normaalia, vaan ennen muuta pitää lujittaa oman perheen yhdessäoloa ja näyttää lapsille, miten oma perhe toimii ja mitä kaikkea voi tehdä oman perheen kanssa. Siten, että lapsi tulee muistamaan aikuistuttuaan oman ydinperheensä ja oman perheen kanssa vietetyt hetket.
      Tiedän muutamia perheitä, jotka ovat jatkuvasti isovanhempien luon kyläilemässä, mutta siinä pitäisi ottaa terve järki käyttöön. Ydinperhe on kuitenkin yhteiskunnan peruspilari ja yksikkö.
      Ei pidä unohtaa, ettei isovanhempia pidä rasittaa liikaa, vaan heillekin pitää suoda oma elämä ja rauha viettää aikaansa ja levätä riittävästi, eikä heille tule kantaa omia huoliaan ja vaikeuksiaan, vaan ratkaista ne itse, silloin kun niitä tulee.

      • jdjdjdjssoos

        Ydinperhe on aika uusi keksintö ja sinä aikanakin, kun se on ollut ideaalina pidetty, todellisuus on ollut toista ja muut perhemuodot yleisiä.

        Suku on vanhastaan ollut ihmisen turva. Surkeaa nykyään katsoa ydinperheitä, jotka painuvat taloudellisten ja henkisten taakkojensa alle. Puhumattakaan siitä, miten vailla turvaverkkoa aikuiset ovat, jos puolison kanssa ei suju tai puolisolle tapahtuu jotain...

      • ydinperhe_kuntoon

        Onko elämän tarkoitus se, että ihmisen pitää elää sydän syrjällään kaiken aikaa, aina kuolinvuoteelleen saakka jos järki säilyy ja tajuaa missä mennään? Eli vanhempien pitää kuunnella ja tukea kaikin tavoin lapsiaan, tuli heille elämässä mitä tahansa eteen?
        Nuoremmat saisi miettiä, millaisen vanhuuden itse haluaisi? Haluatteko, että sitten kun omat lapset ovat perustaneet perheensä, he roikkuvat vanhemmissaan loppuun saakka ja kaikenlaisen avun/tuen tarpeessa? Mikä on ideaali vanhemmuus ja isovanhemmuus? Tiedän lukuisia isovanhempia, jotka ovat ( näyttävät olevan ikuisessa ikeessä) lastensa ja lastenlapsiensa vuoksi ja eivät pääse elämään omaa elämäänsä ja riutuvat ja väsyvät, koska oma elämää ei voi elää, kuten haluaisi.
        Joka hätään on pitänyt hypätä. Kuljetuksia, hoitoapua vuosikaudet , rahallista apua jne...Ymmärrän ja hyväksyn turvaverkon tiettyyn rajaan saakka, mutta kaikki ( lapset) eivät ymmärrä,että apua voi hakea muiltakin tahoilta, vaan kaatavat ongelmansa omien vanhempiensa syliin. Pitäisi muistaa, että on olemassa perheneuvolaa, terapiaa, sossua, kaikenlaista ammatillista apua jokaiseen pulmaan ja ongelmaan.

      • toisenlainentie
        jdjdjdjssoos kirjoitti:

        Ydinperhe on aika uusi keksintö ja sinä aikanakin, kun se on ollut ideaalina pidetty, todellisuus on ollut toista ja muut perhemuodot yleisiä.

        Suku on vanhastaan ollut ihmisen turva. Surkeaa nykyään katsoa ydinperheitä, jotka painuvat taloudellisten ja henkisten taakkojensa alle. Puhumattakaan siitä, miten vailla turvaverkkoa aikuiset ovat, jos puolison kanssa ei suju tai puolisolle tapahtuu jotain...

        Minusta se "turvaverkko" tai muukaan "verkostoituminen" eivät tarkoita sitä, että täytyy väen väkisin roikkua pelkästään suvussaan eikä ihmissuhteita "saa" luoda oman verilinjan ulkopuolelle.

        Jos täytyy koko ajan ajatella, että "hei vitsit, mitä jos erotaan tai toi toinen kuolee, parempi siis roikkua vain sukulaisissa, jottei vaan pääse syntymään uutta ihmissuhdetta, joka voi päättyä eroon tai kuolemaan!", niin miksi sitten vaivautua edes perustamaan parisuhdetta tai perhettä itselleen? Eikö yhtä hyvin voisi keskittyä vain olemaan niiden sukulaistensa kanssa - jotka eivät myöskään voi perustaa parisuhdetta tai perhettä, koska daa, nekin saattavat päättyä eroon tai kuolemaan.... eli parasta vain elää oman verilinjansa kanssa sisäsiittoisesti, jottei missään nimessä joudu eroamaan tai kuolemaan.

        Itselläni on todella paskamaisia sukulaisia ja isäni on narsisti. Sukulaiseni eivät välitä minusta enkä minä pidä heistä (mielipiteemme, olemuksemme ja asenteemme eroavat liiaksi, ovat kuin vieraita ihmisiä muutoinkin) eikä isään yksinkertaisesti VOI tukeutua yhtään missään, sillä hän on ilmaissut useampaankin kertaan, ettei ole kiinnostunut tukemaan minua "typerissä pikku ongelmissani" (häntä kylläkin pitäisi kaikkien olla tukemassa koko ajan, kun saa taaperoikäisen tasolla olevia raivareitaan). Tällaisissa tapauksissa, kun sukulaiset nyt eivät vain ole kelvollisia toimimaan "tukiverkkona", tulisiko minun silti pitää heitä elämäni merkkihenkilöinä ja olla tukeutumatta mieluummin puolisooni, jonka kanssa pystyn muodostamaan yhteishenkisen, tasapainoisen, molemmin puolin tasavertaisen ihmissuhteen? Tiedostan toki, että ellen hanki kunnollisia ystäviä, tulen jäämään yksin elämässäni sitten, kun puolisoni kuolee (ellen kuole itse ensin). Se sukuni ei minua siinä asiassa tue, mutta toisaalta, miksipä haluaisin tukea ihmisiltä, joiden kanssa ei ole mitään yhteistä muutenkaan ja jotka eivät kykene ymmärtämään minua alkuunkaan.

        Niillä ihmisillä on tietysti eri juttu, joilla hyvät välit lähisukulaisiin. Siltikään en ymmärrä, kuinka se lähisuku voisi mennä oman elämänkumppanin edelle, sillä sen elämänkumppanin kanssahan se elämä jaetaan. Poikkeuksena tietenkin parisuhteet, joissa ei olla kovin läheisiä eikä sinänsä piitata toisistaan (esim. vanhempani, koska isä on narsisti), sekä ihmiset, joilla ei ole parisuhdetta.

      • rocknrollmama
        ydinperhe_kuntoon kirjoitti:

        Onko elämän tarkoitus se, että ihmisen pitää elää sydän syrjällään kaiken aikaa, aina kuolinvuoteelleen saakka jos järki säilyy ja tajuaa missä mennään? Eli vanhempien pitää kuunnella ja tukea kaikin tavoin lapsiaan, tuli heille elämässä mitä tahansa eteen?
        Nuoremmat saisi miettiä, millaisen vanhuuden itse haluaisi? Haluatteko, että sitten kun omat lapset ovat perustaneet perheensä, he roikkuvat vanhemmissaan loppuun saakka ja kaikenlaisen avun/tuen tarpeessa? Mikä on ideaali vanhemmuus ja isovanhemmuus? Tiedän lukuisia isovanhempia, jotka ovat ( näyttävät olevan ikuisessa ikeessä) lastensa ja lastenlapsiensa vuoksi ja eivät pääse elämään omaa elämäänsä ja riutuvat ja väsyvät, koska oma elämää ei voi elää, kuten haluaisi.
        Joka hätään on pitänyt hypätä. Kuljetuksia, hoitoapua vuosikaudet , rahallista apua jne...Ymmärrän ja hyväksyn turvaverkon tiettyyn rajaan saakka, mutta kaikki ( lapset) eivät ymmärrä,että apua voi hakea muiltakin tahoilta, vaan kaatavat ongelmansa omien vanhempiensa syliin. Pitäisi muistaa, että on olemassa perheneuvolaa, terapiaa, sossua, kaikenlaista ammatillista apua jokaiseen pulmaan ja ongelmaan.

        "Tiedän lukuisia isovanhempia, jotka ovat ( näyttävät olevan ikuisessa ikeessä) lastensa ja lastenlapsiensa vuoksi ja eivät pääse elämään omaa elämäänsä ja riutuvat ja väsyvät, koska oma elämää ei voi elää, kuten haluaisi."

        Se on kuule niin, että jokainen vanhempi valitsee ihan itse millaista elämää elää. Jos riuduttaa itsensä lastensa tai lastenlastensa vuoksi, ihan oma vika.

      • rocknrollmama

        "pitää lujittaa oman perheen yhdessäoloa ja näyttää lapsille, miten oma perhe toimii ja mitä kaikkea voi tehdä oman perheen kanssa."

        Lapsihan näkee elämällä perheessään miten oma perhe toimii. Se on paljon enemmän kuin pelkästään tekeminen perheen/vanhempien kanssa. Sitä paitsi monessa perheessä ei ole kuin yksi vanhempi (yllätys). Paljon lapsia asuu uusperheissä, sateenkaariperheissä - ja myös "monimuotoperheissä", joissa on vaikka minkämoisia kokoonpanoja ydinperheestä. Nykyisin perhekäsitys ei ole niin rajoittunut kuin ennen. Sisarpuoli, tai sisarpuolen sisarpuoli tai velipuolen serkku yms. voi kuulua perheeseen.

      • ydinperhe_kuntoon
        rocknrollmama kirjoitti:

        "Tiedän lukuisia isovanhempia, jotka ovat ( näyttävät olevan ikuisessa ikeessä) lastensa ja lastenlapsiensa vuoksi ja eivät pääse elämään omaa elämäänsä ja riutuvat ja väsyvät, koska oma elämää ei voi elää, kuten haluaisi."

        Se on kuule niin, että jokainen vanhempi valitsee ihan itse millaista elämää elää. Jos riuduttaa itsensä lastensa tai lastenlastensa vuoksi, ihan oma vika.

        Noin käy jos kummallakaan osapuolella ei ole rohkeutta nähdä totuutta kuinka paljon passaaminen ym kuluttaa ja rasittaa monin tavoin. Käy niin, että isovanhemmat uupuvat täysin. Se on täyttä totta, kun isovanhemmat eivät uskalla kertoa mitä haluavat ja mikä on hyvä vaan joustetaan ja joustetaan, kyllä minun ja meidän pitää ja pitää... lapset ja lapsenlapset käyttävät röyhkeyksissään hyväksi isovanhempiaan, eivätkä osaa ajatella heidän osaansa.
        Kun on tarpeeksi nähnyt läheltä monien kohtaloita, eikä asia ole sellainen, että sivullisena voi mennä neuvomaan.
        Muistan kun eräskin isoäiti sanoi, että mukava kun lastenlapset ovat käymässä ( joskus kyläilemässä pitemmän aikaa) mutta vielä mukavampi on kun lähtevät. Se kertoo paljon.

      • ellariaa
        ydinperhe_kuntoon kirjoitti:

        Noin käy jos kummallakaan osapuolella ei ole rohkeutta nähdä totuutta kuinka paljon passaaminen ym kuluttaa ja rasittaa monin tavoin. Käy niin, että isovanhemmat uupuvat täysin. Se on täyttä totta, kun isovanhemmat eivät uskalla kertoa mitä haluavat ja mikä on hyvä vaan joustetaan ja joustetaan, kyllä minun ja meidän pitää ja pitää... lapset ja lapsenlapset käyttävät röyhkeyksissään hyväksi isovanhempiaan, eivätkä osaa ajatella heidän osaansa.
        Kun on tarpeeksi nähnyt läheltä monien kohtaloita, eikä asia ole sellainen, että sivullisena voi mennä neuvomaan.
        Muistan kun eräskin isoäiti sanoi, että mukava kun lastenlapset ovat käymässä ( joskus kyläilemässä pitemmän aikaa) mutta vielä mukavampi on kun lähtevät. Se kertoo paljon.

        Naapurin pariskunnalla 5 lasta ja kaikilla 3-6 lasta. Kaikki lapset lykkäävät muksujaan isovanhemmille hoitoon jatkuvalla syötöllä, koska heidän mielestään lapset tykkää olla mummulassa. Varmaan tykkäävätkin, mutta pariskunta itse ei niin innoissaan aina ole, sillä niitä lapsia on paljon ja ne ovat lähes tauottomasti joku siellä mummulassa. Pariskunta ei vain kehtaa sanoa lapsilleen, ettei niitä muksuja nyt joka päivä sinne tarvitse tuoda.... Vanhemmat itse tietysti näkevät asian näin päin: "kivaa kun mummo ja pappa ottaa meidän muksut hoitoon, niin saadaan itselle vapaa-aikaa!"

        Että ei se aina ole niin kauhean kivaa niinkään päin, kun lapset takertuvat vanhempiinsa, eivätkä mieti, että vanhemmillakin voi olla jotain sellaista kuin oma elämä...

    • rocknrollmama

      No huh. Ei läheisiä pitäisi lajitella tärkeysjärjestykseen. Kaikkia pitäisi kohdella hyvin ja yhdenvertaisesti. Yhdenvertaisuus ei tarkoita kuitenkaan samanlaista, sillä me ihmisethän olemme erilaisia (yllätys).

      Mitä kaikenlaiseen kanssakäymiseen tulee, niin parisuhteellisen on tervettä viettää aikaa SEKÄ yhdessä ETTÄ erikseen. Myös silloin, kun on lapsia. Jos lapsia on useita, niin suositeltavaa on, että vanhemmat viettävät myös heidän kanssa aikaa yhdessä sekä erikseen. Erilaisilla kokoonpanoilla. Samoin vanhemmat voivat erikseen tavata ystäviään ja sukulaisiaan, välillä yhdessä lasten kanssa, välillä ilman.

      Vuorovaikutus on tärkeää. Nykyisin vielä paljon tärkeämpää kuin ennen. Suomalaiset eivät olisi masentumisen huippuja, jos perheet eivät olisi niin sulkeutuneita. Sellaiset lapset ja nuoret, joiden vanhemmilla on läheiset välit sukuihinsa, sekä omia ystäviä, jotka ovat arkielämässä mukana, ovat hyvinkin etuoikeutetussa asemassa sellaisiin lapsiin ja nuoriin nähden, joiden elämän vuorovaikutussuhteet ovat hyvin suppeita, tai niitä ei ole ollenkaan. Eipä mikään ihme, että mielenterveysongelmat, persoonallisuuden häiriöt, käytöshäiriöt, häiriökäyttäytyminen, väkivalta, päihteiden käyttö yms. lisääntyvät rankasti.

      Taisit tarkoittaa aivan eri asiaa tuolla ilmaisulla "Sukulaiset kumppania tärkeämpiä?". Ystäväsi mies vaikuttaa suhtautuvan ystävääsi "dissaten" - eli hän ei anna arvoa parisuhteelleen: "puolison kanssa oleminen taasen "joutumista". Tässä on ihan se ja sama, missä mies viettää aikaansa - sukulaisten kanssa, kaverien kanssa, harrastuksissaan, tai vaikka töissä. Pääpointti on tuossa, ettei hän HALUA viettää sitä puolisonsa kanssa. Ihmettelen vain miksi ystäväsi sietää kertomaasi kohtelua. Ei ole tervettä sekään (sori).

      • balanceZ

        "Pääpointti on tuossa, ettei hän HALUA viettää sitä puolisonsa kanssa. Ihmettelen vain miksi ystäväsi sietää kertomaasi kohtelua. Ei ole tervettä sekään (sori). "

        Juuri näin! Ajankäyttö on asia ihan erikseen. Ongelmista kumppanin ajankäytön suhteen voi keskustella puolisoiden kesken. Paitsi täysin turhaa keskustelu on tässä tapauksessa; kun mies ei halua viettää aikaansa puolisonsa kanssa.

    • sönkkö

      Miksi pitäisi olla joku tärkeysjärjestys? Kaikista voi välittää yhtälailla, ellei sitten koe kumppaniaan jotenkin vääräksi ja sen seurauksena ajautuu kauemmas.

    • wendy_-63

      Mielestäni on epänormaalia asettaa ihmisiä tärkeysjärjestykseen.

      Tuossa esimerkissäsi tuot hyvin esille, että ystäväsi mies ei välitä hänestä tippaakaan. Kannattaisi ystäväsi miehen sijasta "miksi tekee näin eikä noin" miettiä, miksi ystäväsi sietää tuollaista meininkiä. Siitähän tässä on kysymys. "Sukulaislapset saavat kiusata kaveriani, eikä puoliso sano mitään; kaveri taasen ei saa kiusata sukulaislapsia". Aivan käsittämätöntä miksi ystäväsi sallii kiusaamisen! Ystäväsi ei kuitenkaan ole enää lapsi, joten hänen tulisi selvin sanakääntein tehdä selväksi, ettei hänelle ryppyillä, ei kiusata. Se ei ole kiusaamista, jos näyttää ja sanoo missä omat sietokyvyn rajat kulkee.

      • ei_se_nyt_aina_helppoa

        Minulla oli tämmöinen juttu, että miehen veljenpoika (joka on aika läheinen mieheni kanssa, kummipoika kun on) ei millään hyväksynyt, että tulin mukaan kuvioihin. Se oli vieläpä sellainen teini-ikään juuri astunut jannu, eli muutenkin vähän myrskysi pojan päässä (ymmärrettävää siis, että ylilyöntejäkin tapahtui). No, se poika sitten jotenkin kait koki olonsa uhatuksi, kun luonnollisesti miehelleni olikin merkittävämpää viettää aikaansa minun kuin veljenpojan kanssa (tottakai alkuhuumassa halutaan olla ihastuksenkohteen kanssa enemmän kuin minkään jo ennestään tutun ihmisen kanssa). Poika sitten kiukutteli asiasta ja osoitti mieltään, ämmitteli minua (ei päin näköä, vaan esim. isovanhemmille, jotka myös aika tiiviisti mukana kuvioissa ja tapaan heitäkin paljon) ja kieltäytyi puhumasta kanssani. Kävi järjestämässä meteliä ikkunan alle kun tiesi minun nukkuvan etc. eli teki sellaista pientä kiusaa koko ajan.

        Mieheni kommentti oli tähän asiaan poikkeuksetta "eikä se mitään kiusaa tee". eli mies ei uskonut kiltin veljenpojan olevan sellainen pahanilkinen kiusanhenki. Eli miehestä ei ollut apua. Kyllä siinä oli aika vaikea itsekseen puolustautua, kun oma äijä, sen vanhemmat ja vielä se velikin perheineen olivat kaikki "kiltin pojan" puolella. Olisi tullut todella herkästi sellainen "ilkeä uusi ämmä, hirveä tiukkapipo" -efekti, kun edes tuo mieheni ei asettunut tässä minun puolelleni. Että ei se nyt ihan niin helppoa ole sanoa "suorat sanat" kiukuttelevalle teinille. Teini varmasti menisi ruotuun, mutta saattaisi se suhdekin kärsiä jonkun verran, kun sitä lasta ei haluta nähdä huonokäytöksisenä, vaan se pahuus kaadetaan sen niskaan, joka kyllästyy olemaan kiusaamisen uhrina.

        Omalla kohdallani tuo kyseinen poika on jo rauhoittunut ja hyväksynyt asiat niin kuin ne ovat, kun hän on kasvanut ja sitä myöten tasaantunut ja saanut elämäänsä muutakin sisältöä kuin setänsä naisystävän vihaamisen. Tuskin se nyt edelleenkään minusta pitää, mutta eipähän myöskään kiusaa tee. Tämä riittää minulle. :) Saattaa tietysti asiaan vaikuttaa sekin, että alkuhuuma on jo meiltä haihtunut ja suhde vakiintunut, joten miehellä jää taas energiaa jaettavaksi tuolle jannullekin. Toivon vain, että poika hyväksyy minutkin sitten joskus vielä.

      • huoiouy

        Itse olisin takuulla reagoinut tuohon metelöintiin, kun nukun.

        Tein myös aikoinaan omille lapsilleni, jo varsin pienenä selväksi, mitä voi tehdä, mitä ei silloin kun nukun. Samoin naapurin teini-ikäiselle pojalle :). Asuimme rivitalossa, jossa makuuhuone ja sängyn pääty oli naapurin seinän takana. Nuoriso tykkäsi pitää bileitä ja soittaa musiikkia aamuyöhön asti. Kaikki naapurit kävivät järjestäin rinkuttelemassa "mölyapinoiden" ovikelloa; sen vaikutus ei ollut pitkäaikainen. Musiikkia soitettiin hetken hiljaa, sitten taas kovempaa ja kovempaa. Silloinen mieheni ei reagoinut asiaan. Joten itse päätin tehdä kaikkeni, että saisin, lapset saisivat (ja toiset naapuritkin) yöt nukuttua, myös viikonloppuisin. Kirjoitin naapurin isännälle tunteisiin vetoavan kirjeen, jossa selkeästi sanoin, että moinen häirintä on loputtava, tai muuten ilmoitan isännöitsijälle (tiesin, että ko. perheellä oli jo yksi varoitus). Siihen päättyi musiikki. Naapurit ihmettelivät mitä on tapahtunut. Kerran klo 23 jälkeen kesällä, kun suunnittelin nukkumaanmenoa, nuorisoa oli vielä musiikkia kuuntelemassa terassilla. Kuulin nuoren naisen sanovan, että hän haluaa kuulla sen ja sen biisin. Huhuilin heille terassin ovelta, ettei enää saa soitella, nyt on hiljaisuus talossa, ja minä menen nukkumaan, hyvää yötä teillekin. Tottelivat ihanasti, ja ajattelin että auktoriteettini on kohdallaan :).

      • ei_se_nyt_aina_helppoa

        huoiouy, onneksi sait metelöinnin kuriin! :D Kyllä ihmisellä on oikeus nukkua ja olla rauhassa omassa kodissaan.

        Me asumme OKT:ssa. Veljenpoika tuli aina pärräämään mopollaan siihen pihaan, ikkunan alle. Siinä suhasi edestakaisin ympyrää, vaikka olisi voinut painua ihan omaankin pihaansa ajelemaan (ei saanut vielä silloin ajaa tiellä, joten oli ajettava pihassa). Joskus se sotki sillä prätkällään kaikki nurmikot ja kukkapenkitkin, mistä näin punaista.... ja joskus ajeli kavereidensa kanssa joko meidän tai yhden toisen naapurin piharajalla (eivät siis sen toisen naapurin pihassa, vaan ihan heidän pihansa rajalla, mihin taas sen kaveripojan tontti rajautuu), naapurit valittivat kun metelöivät aamusta iltaan. Ne soittivat näiden poikien vanhemmillekin, mutta tämän veljenpojan vanhemmat eivät oikein sanoneet mitään, kaveripojan vanhemmat taasen haukkuivat naapurit lyttyyn ja käskivät poikaansa ajamaan siinä rajalla kahta kauheammin, jotta saadaan naapurit savustettua pois.

        Minun mieheni kanta tällaiseen häirintään on vain "kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, aina on pojat ajelleet mopoilla."

        Jee. :D

      • huoiouy

        Aivan käsittämätöntä välinpitämättömyyttä sinua kohtaan tuo miehesi asenne "kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, aina on pojat ajelleet mopoilla."

        Itse olisin varmaan keksinyt tuollaiselle miehelle jotain kiusaa ja tehnyt sukulaispentujen mopot toimintakyvyttömäksi. Usein ihmiset ei ajattele mitä sanovat ja tekevät ennen kuin haitta osuu omalle kohdalle. Aikuisten oikeasti miehesi tulisi pystyä kieltämään teidän tontilla ajo. Aika nyhverö, kun ei sitä tee. Ei ansaitse vaimoa.

    • Vähänriippuu

      Jos ihminen on oikeasti rakastunut kumppaniinsa, niin totta kai silloin kumppani on tärkein ihminen. On myös paljon ihmisiä, jotka eivät rakasta puolisoaan/seurustelukumppaniaan niin paljon, ja heille muut ihmiset saattavat olla tärkeämpiä.

      • seta-

        Minusta on tyhmää asettaa rakastamiaan ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Haitallista jopa.

        Ja tuossa ap:n kirjoituksessa oli kyse puhtaasti kysymys ap:n ystävän miehen välinpitämättömyydestä.

    • kunhanpohdiskelen

      Tasaisen kaksijakoisesti jatkunut näemmä keskustelu: edelleen toiset pitävät normaalina puolison laittamista ykkössijalle ja toiset taasen sukulaisten laittamista ykköseksi.

      Lukiessani vastauksia olen tullut päätelmään, että kummatkin tavat ovat yhtä normaaleita (lienee helpotus kaverille sinänsä: ei olekaan kyse hänestä, vaan siitä, että jotkut ihmiset nyt vain ajattelevat noin).

      Suurin ongelma taitanee olla siinä, ettei hän tunne itseään kovin rakastetuksi. Puolisonsa kyllä sanoo välittävänsä hänestä ja pitävänsä häntä tärkeänä. Mutta pointti on se, ettei NIIN tärkeänä, että haluaisi ajatella hänen etuaan (varsinkaan mahdollisen kuolemantapauksen sattuessa - jos puoliso kuolee ensin siis. Heillähän nuo omistusoikeudet ovat niin, että puoliso omistaa käytännössä kaiken ja kaveri ei mitään. Kaveri ei ole hänen kanssaan rahan takia, eikä tämä "omaisuus" siis mitään kovin isoa edes ole, lähinnä arvoton talo, mutta kaverista on epäreilua jos sukulaiset vain saavat talon käytännössä ilmaiseksi ja hän taas joutuu rahattomana asunnottomaksi - hän on kuitenkin osallistunut rahallisesti talon ylläpitoon yms. eli tarvitsisi kait edes sen verran takaisin, jotta saisi uuden kämpän. Tai jotain.) - erotilanteen sattuessa he ovat kyllä yksimielisiä siitä, että kaveri vain keräisi kamansa ja lähtisi ja puolisko pitäisi, mitä hänellä olikin ennen suhdettakaan. Mutta erohan on eri juttu kuin kuolemantapaus.

      Ja sitten mm. näissä muissakin asioissa, kun puoliso ajattelee kaverin mielestä "liikaa" niiden muiden etua vs. heidän yhteistä etuaan. Eivät saa olla rauhassa omassa kodissaan tai pihassaan, kun muilla on tarve tulla sinne tekemään jotain ja "jos niitä ei päästä sinne tekemään, niillä jää kaikki kesken." yleensä kai vielä puoliso menee jopa auttamaan, vaikka olisi kaverin kanssa jokin juttu kesken.

      En osaa oikein selittää tätä, koska se on ilmeisesti ennemminkin tunne, joka koostuu pienistä osatekijöistä.

      Jotkut kysyivät, miksi he eivät sitten eroa. Koska he kuitenkin välittävät toisistaan ja tykkäävät olla yhdessä. Arki rullaa ihan hyvin, eivät tappele tai nokittele toisiaan. Suhde on ihan hyvä ja vakaa, mutta puoliso ajaa enimmäkseen vain sukulaistensa etua ja käskee kaveriani "mukautumaan muottiin" (sen sijaan, että sukulaiset mukautuisivat tähän heidän suhteeseensa). En minä tiedä, voihan tuosta tulla vähän sellainen olo, että omat mielipiteet ja tunteet ja ideat jyrätään täysin, kun ne eivät sovi puolison sukuyhteisön pirtaan.

      Tästä keskustelusta on kuitenkin noussut esiin monia hyviä pointteja ja näkökulmia, joita kannattaa pohdiskella suuntaan ja toiseen.

      AP.

      • kauniit_rohkeat

        "... Puolisonsa kyllä sanoo välittävänsä hänestä ja pitävänsä häntä tärkeänä."
        " puolison kanssa oleminen taasen "joutumista". "

        No haloo miten ristiriitaista! Mies pitää tärkeänä puolisoa, vaikka hänen kanssaan oleminen on "joutumista". Voi hyvät hyssykät. Kyllä se on niin, että ihmisen pitäisi kuunnella omia tunteitaan. Ystäväsi ei tunne oloaan kovin rakastetuksi, eikä se ole mikään ihme - mies ei rakasta häntä, ei välitä hänestä. Sanat ovat pelkkää puuta heinää, joilla yritetään saada puoliso pysymään aloillaan, hänelle tarkoitetussa pienessä paikassa. Varmaankin ystävällesi on paljon hyötykäyttöä talossa, ja sitä varten hän on siihen hommattu. Siinä mies onkin onnistunut hyvin.

        Minäkin olen sitä mieltä, ettei tässä ole kyse kenenkään tärkeydestä tai järjestyksestä. Ainoastaan puolison huonosti kohtelusta. Huonosti kohtelu tehdään juuri niin nerokkaasti kuin voi odottaa: ystäväsi ei tajua sitä.

      • ykspienimievaan

        Miten tuollaisessa sitten nostetaan kissa pöydälle? D: Minäkin olen joskus suoraan sanonut, etten tunne oloani kovin tykätyksi, mihin on yleensä sanottu "no miten mä sen voin todistaa, että välitän?" kun sen mielestä se aina riittää, että silittelee päätä (kuvaannollisesti, siis ollaan lähellä), vietetään jonkin verran aikaa yhdessä ja ehkä käydään jossain, missä mie haluan käydä (museo, teatteri tms.) ja suhde on just silleen periaatteessa ihan kunnossa, mutta kun tuntuu että sen äijän mieli on jossain muualla ja että ne menemiset on jotain hemmetin myönnytyksiä, että ihan uhraudutaan lähtemään jonnekin teatteriin jotta pysyy akka tyytyväisenä. :/ Vastaavasti tietenkin itsekin lähtisin miehen juttuihin, jos se joskus ehdottaisi jotain tai ylipäänsä pyytäisi mukaan jonnekin, mutta kun möllöttää vaan himassa tai pyytää jotain isäänsä mukaan joka paikkaan. Sitten jos kysyy "mitä sie haluisit tehdä?" niin vastaus "en mä tiiä päätä sä."

        Ja jos menee sanoon että no haluuks sie sitte erota, niin siihenkin sanotaan "en" ja jos jos sanoo että voisiks sie välillä ehdottaa jotain tekemistä, mistä sie tykkäät etten mie päätä aina kaikest, nii siihenkin ollaan vaan "no emmäätiiä mistä sä tykkäisit" niinku äärhgg.... :/

        Vähän silleen, että kaikkee kivaa tehään kyllä yhdessä ja erikseenkin, pidetään huolta että toisillamme on hyvä olla, mutta sitten kumminkin vähän on sellain jännä olo, ettei sillä ole kivaa miun kanssa. Siltiki se vaan hokee "no millä mä sen todistan, että tykkään, oonhan mä tehny myönnytyksii sun hyväksi!!"

        Ööh kun eh, en haluaisi että suhteessa tehdään mitään hemmetin myönnytyksiä, vaan että asioita tehtäis yhdessä siksi, että molemmilla olis kivaa. Molempien ehdottamia asioita, ei vain toisen.

        Suostu kans kihloihi meneen vuosia sitten, kun kosin, mutta naimisiin ei sitten suostukaan meneen millään. o.O Ei sillä, että tarttis, mutta olihan se vähä yllättävää.

      • nohuh

        "lienee helpotus kaverille sinänsä: ei olekaan kyse hänestä, vaan siitä, että jotkut ihmiset nyt vain ajattelevat noin"

        Ei, vaan kaverisi kohdalla on kyse ainoastaan hänestä, kaveristasi. Se mitä kukin pitää omissa suhteissaan tärkeänä, ei liity tähän kaverisi asiaan ja hänen parisuhteeseensa mitenkään.

        "- puolison kanssa oleminen taasen "joutumista".
        - Vanhemmat sanelevat pitkälti mielipiteet sekä ajankäytön, puolison mielipiteet ovat sivuutettavissa.
        - Jos on samana viikonpäivänä kahdet synttärit (vaikkapa kaverini äidin & puolisonsa sisaruksen lapsen), valitaan aina se sisaruksen lapsi.

        Vaikka tuolla tavoin "asettaa edelle".

        Tuollainen peli ei vetelisi minun kanssa. En voisi missään tapauksessa jatkaa yhteiseloa puolison kanssa, jonka mielestäni seurani on "joutumista". Puhumattakaan, että mielipiteeni olisivat sivuutettavissa. Parisuhde ei toimi niin. Eikä kyllä mikään muukaan suhde. Yhteinen aika ja yhteiset intressit ovat tärkeitä; eikä missään suhteissa toimita vain toisen osapuolen ehdoilla. Jos tai kun esim. tässä niin käy, suhde ei ole ollenkaan terveellä pohjalla. Ei kenellekään. Ei kaverillasi, ei miehellä, ei miehen ja hänen sukulaisten välillä.

    • Miesmannn

      Kyllähän se puoliso pitää laittaa edelle, mutta ei ehdottomasti. Monet puolisot rinnastavat asioita ihan turhaan ja siitä riita syntyy.

      Otetaan muutama esimerkki.

      1. Puoliso pitäisi heittää autolla lentokentälle tai veli juna-asemalle. Puoliso ehdottomasti.

      1.1.Puoliso pitäisi heittää autolla lentokentälle tai liikuntarajoitteinen veli juna-asemalle. Veli tietenkin.

      2. Puolisolla tulossa ystävätär viettämään iltaa tai omien (vanhojen) vanhempien auttaminen vaikkapa mökin talvikuntoon laittamisessa. Luultavasti vanhempien auttaminen.

      3. Tuossa joku mainitsi perinnön. Useinkin vanhemmat tekevät testamentin sulkeakseen puolisot ulos perinnöstä. Tähän ei pitäisi puolisolla olla nokan koputtamista. Itsekin aion ohjata ennen avioliittoa keräämäni omaisuuden ohjata suoraan lapsilleni, vaikka menisinkin naimisiin.

      • kunhanpohdiskelen

        Niin mutta kun heillä ei ole lapsia, kummallakaan edes ennen suhdettaan.
        Eli kaverin puoliso aikoo ohjata perintönsä sisarustensa lapsille ja jättää kaverini ihan vaille yhtään mitään. Sisarusten lapset tulevat päättämään hautaamis-/tuhkaamisjutuista, hautapaikasta (jos siis haudataan), kaikesta. Myös siitä, hoidetaanko miestä vai ei, jos on sellainen valintatilanne edessä joskus. Vaikka kuitenkin se, joka tämän miehen kanssa asuu ja elää ja jakaa elämänsä, on tai ainakin pitäisi olla paljon enemmän läsnä äijän elämässä.

        Tämän hän nyt kokee ongelmaksi.

        Mitä tulee omaan mielipiteeseeni noista miesmannin esimerkeistä, niin olen niistä samoilla linjoilla, ne olivat hyviä esimerkkejä.

        Perintöasiasta olen vähän kahta mieltä: jos on lapsia (ennen tai jälkeen suhteen), niin perintö tietysti heille (ainoastaan avioliitossahan ei puolisoa voida tyystin ohittaa tässä asiassa, vaikka olisi lapsiakin), koska ovat niitä omia jälkeläisiä. Ihan sama, ovatko yhteisiä vai eivät. Tosin minusta olisi outoa sivuuttaa puoliso kokonaan, mutta siis eivätkö kaikki vanhemmat halua jättää perintönsä mieluiten lapsilleen?

        Jos taas ei ole lapsia ja suhde on pitkäaikainen (puhuttakoon kymmenistä vuosista jo tässä kohtaa), mielestäni jäännös pitäisi jakaa kumppanin ja mahdollisten (lähi)sukulaisten kesken. Mikään lakihan ei tähän velvoita, mutta moraalisesti oikein. Onhan siinä kuitenkin yhdessä talsittu ja oltu ja varmasti on yhdessä laitettu rahaa siihen yhteiseen elämään joka tapauksessa, vaikka nimelliset omistukset olisivat vain toisella.

        Jos ei ole lapsia ja suhde on jokin parin viikon tuttava... no tietenkin niille (lähi)sukulaisille tai kavereille tai joillekin, kenet nyt kokee lähi-ihmisekseen pitkältä ajalta.

      • voivoijavoileipä

        kunhan pohdiskelen tyypille.
        Itse olen määrittänyt hoitotestamentilla sen hoidetaanko minua joskus vai ei ja sen mitä minulle tapahtuu kuolemani jälkeen. Minun tapauksessani hoitohenkilökunnan ei tarvitse kysellä keneltäkään mitä nyt tehdään, annetaanko kuolla vai elvytetäänkö vai kaivetaanko kivet ja kannot elossa pitämiseksi.
        Mikään ei estä sinun "kaveriasi" ja hänen puolisoaan tekemästä samoin. Netistä löytyy valmiita kaavakkeita, sen kun täyttää.

        Perintö.
        olen sitä mieltä, että nämä asiat hoidetaan kuntoon sitä mukaa kun sitä omaisuutta parisuhteessa kertyy. On kaverisi oma vika jos ei ole kyennyt asioitaan hoitamaan kohdilleen vuosikymmenien saatossakaan. Laiskat ja saamattomat ihmiset jättävät asiat hoitamatta ja sitten pohdiskellaan "kaverin" puolesta voiko minulle käydä näin tai noin. Kuule voi käydä, mutta oma on vika.

        Minun mielestäni kyseinen omaisuuden omistaja saa tehdä omaisuudellaan just niin kuin itse haluaa. Jos se ei sinun "kaverillesi" sovi, "kaverisi" voi aina muuttaa muualle asumaan! Miksi yleensäkään mennään jonkun toisen huusholliin jos kerran on on selkokielellä tuotu julki jo vuosia sitten, että omaisuus menee siskon lapsille.
        Ei kannata laittaa itseään sellaiseen tilanteeseen jossa omat rahat menevät toisen taskuun.

      • järkeävaiei
        kunhanpohdiskelen kirjoitti:

        Niin mutta kun heillä ei ole lapsia, kummallakaan edes ennen suhdettaan.
        Eli kaverin puoliso aikoo ohjata perintönsä sisarustensa lapsille ja jättää kaverini ihan vaille yhtään mitään. Sisarusten lapset tulevat päättämään hautaamis-/tuhkaamisjutuista, hautapaikasta (jos siis haudataan), kaikesta. Myös siitä, hoidetaanko miestä vai ei, jos on sellainen valintatilanne edessä joskus. Vaikka kuitenkin se, joka tämän miehen kanssa asuu ja elää ja jakaa elämänsä, on tai ainakin pitäisi olla paljon enemmän läsnä äijän elämässä.

        Tämän hän nyt kokee ongelmaksi.

        Mitä tulee omaan mielipiteeseeni noista miesmannin esimerkeistä, niin olen niistä samoilla linjoilla, ne olivat hyviä esimerkkejä.

        Perintöasiasta olen vähän kahta mieltä: jos on lapsia (ennen tai jälkeen suhteen), niin perintö tietysti heille (ainoastaan avioliitossahan ei puolisoa voida tyystin ohittaa tässä asiassa, vaikka olisi lapsiakin), koska ovat niitä omia jälkeläisiä. Ihan sama, ovatko yhteisiä vai eivät. Tosin minusta olisi outoa sivuuttaa puoliso kokonaan, mutta siis eivätkö kaikki vanhemmat halua jättää perintönsä mieluiten lapsilleen?

        Jos taas ei ole lapsia ja suhde on pitkäaikainen (puhuttakoon kymmenistä vuosista jo tässä kohtaa), mielestäni jäännös pitäisi jakaa kumppanin ja mahdollisten (lähi)sukulaisten kesken. Mikään lakihan ei tähän velvoita, mutta moraalisesti oikein. Onhan siinä kuitenkin yhdessä talsittu ja oltu ja varmasti on yhdessä laitettu rahaa siihen yhteiseen elämään joka tapauksessa, vaikka nimelliset omistukset olisivat vain toisella.

        Jos ei ole lapsia ja suhde on jokin parin viikon tuttava... no tietenkin niille (lähi)sukulaisille tai kavereille tai joillekin, kenet nyt kokee lähi-ihmisekseen pitkältä ajalta.

        "kaverin puoliso aikoo ohjata perintönsä sisarustensa lapsille ja jättää kaverini ihan vaille yhtään mitään..."

        Kerro lisää, on niin hölmöä touhua. Puolisohan perisi vain tuossa tapauksessa: eli lapsia ei ole. Eli perisi 50 % ja avio-oikeuden nojalla saisi toiset 50%. Onko ystävälläsi siis avioehto, joka sulkee pois avio-oikeuden puolisoiden omaisuuteen?

      • sukutalonsa_ostanut
        voivoijavoileipä kirjoitti:

        kunhan pohdiskelen tyypille.
        Itse olen määrittänyt hoitotestamentilla sen hoidetaanko minua joskus vai ei ja sen mitä minulle tapahtuu kuolemani jälkeen. Minun tapauksessani hoitohenkilökunnan ei tarvitse kysellä keneltäkään mitä nyt tehdään, annetaanko kuolla vai elvytetäänkö vai kaivetaanko kivet ja kannot elossa pitämiseksi.
        Mikään ei estä sinun "kaveriasi" ja hänen puolisoaan tekemästä samoin. Netistä löytyy valmiita kaavakkeita, sen kun täyttää.

        Perintö.
        olen sitä mieltä, että nämä asiat hoidetaan kuntoon sitä mukaa kun sitä omaisuutta parisuhteessa kertyy. On kaverisi oma vika jos ei ole kyennyt asioitaan hoitamaan kohdilleen vuosikymmenien saatossakaan. Laiskat ja saamattomat ihmiset jättävät asiat hoitamatta ja sitten pohdiskellaan "kaverin" puolesta voiko minulle käydä näin tai noin. Kuule voi käydä, mutta oma on vika.

        Minun mielestäni kyseinen omaisuuden omistaja saa tehdä omaisuudellaan just niin kuin itse haluaa. Jos se ei sinun "kaverillesi" sovi, "kaverisi" voi aina muuttaa muualle asumaan! Miksi yleensäkään mennään jonkun toisen huusholliin jos kerran on on selkokielellä tuotu julki jo vuosia sitten, että omaisuus menee siskon lapsille.
        Ei kannata laittaa itseään sellaiseen tilanteeseen jossa omat rahat menevät toisen taskuun.

        Ööh, kuule voileipä...

        Noita hoitotahtoja ja muita ei ehkä ihminen tule miettineeksi, kun on jotain 30 . Minun vanhemmat on 60 eikä ole tehneet kaavakkeita, koska eivät kuulemma aio kuolla vielä hetkeen. Vaikka niille sanoo, että eihän ne voi tietää, jos ne joutuu vaikka onnettomuuteen.

        Papalla oli hoitotahto (ettei hoideta), muttei ollut ihan niiden housujen taskussa, jotka oli päällä kun joutui sairaalaan. Siinä sitten hoidettiin ja yritettiin väkisin pitää hengissä, vaikka olisi ollut tahto, ettei niin tehdä. Ei ollut kiva loppuaika papalla.

        Testamentit ja muut perintöön liittyvät asiat ovat yhtälailla sellaisia, mitä ei ehkä kauhean moni ihminen ala miettiä ennen kuin ikä lähentelee seittemääkymppiä. Kuinka moni nuori ihminen _oikeasti_ uskoo siihen, että kuolema voi korjata ihan milloin tahansa? HYVÄHÄN ne olis tehdä kuntoon vaikka joka vuosi uudet, sitä mukaa kun elämää eletään lisää. Mutta kauhean moni ei näin tee syystä ettei se kuoleminen tai hoitoon joutuminen ole oletettavasti ajankohtainen asia vielä vuosiin.

        Itse asun vanhempien ja sitä ennen isovanhempien omistamaa sukutaloa. Puolisko muutti tänne seurakseni, koska tykästyttiin ihastuttiin rakastuttiin toisiimme ja haluttiin asua yhdessä. Mitä järkeä sen olisi ollut hankkia oma kämppä jostain kaupungista, kun me kuitenkin _halutaan olla yhdessä_ ? Eihän meillä riittäisi aika mihinkään muuhun kuin autolla toistemme luo ja sieltä takaisin koteihimme ajamiseen, jos asuttaisiin eri osoitteissa. Minulla taasen ei sinänsä ollut "vaihtoehtoa" hankkiutua eroon sukutalosta, koska _en halua_. Se on ollut meidän talo tyyliin aina. Jos sen siitä yhtäkkiä myisi vieraalle, niin kyllä vanhemmat loukkaantuisi ikihyviksi, eikä itsellekään hyvä mieli tulisi. Tästä syystä "mennään jonkun toisen huusholliin asumaan". Jos ihminen on 30-50v. ja asuu omistusomakotitalossa ja toisella taas ei ole kämppää ollenkaan, niin siinä ei ehkä ihan heti tule mieleen, että "joo myympä tämän taloni pois ja ostetaan joku KT-kolmio tilalle!"

        En tiedä missä sinä oikein asustelet, mutta ainakin meillä päin se menee yleensäkin niin, että naiset muuttaa miehen sukutaloon asumaan. Niillä, joilla tulee yhteisiä lapsia, ne lapset sitten perii sen talon (tai ostaa sen ennen vanhempien kuolemaa kuten minä), ja ne joilla ei ole lapsia, myyvät talon jollekin toiselle sukulaiselle. Jos ei ole sukulaista, niin hyvälle ystävälle. Jos ei ole sitäkään, paikan myyminen vieraalle on valitettavaa ja surullista.

        Ja jos nyt joku tekee tänne keskustelupalstalle jonkun aiheen, jossa olisi tarkoitus saada neuvoja, niin onko se sinulta jotenkin pois? Ehkä tuo kaipaa neuvoja, kuinka suhtautua jatkuvasti valittavan ystävän ongelmiin asiallisesti, ettei ystävä tunne oloaan kaverinkin seurassa hylätyksi? Ehkä ystävän ongelma vain laukaisi halun pohtia tätä asiaa yleisellä tasolla? Aloituksesta ja parista muusta viestistä päätellen ainakin tätä oli tarkoitus miettiä just sillä yleisellä tasolla. Eli onko jotenkin vaikeaa kirjoittaa asiallisia vastauksia tai olla kokonaan kirjoittamatta, ellei pysty sanomaan mitään järkevää?

        Parisuhteet eivät muutenkaan ole niin mustavalkoisia kuin "jätä se jos et tykkää kaikesta mitä se tekee!" tai "täytä kaavake jotta asiat on sitten selkeitä kun erotaan/kuollaan!"

      • sukutalonsa_ostanut
        järkeävaiei kirjoitti:

        "kaverin puoliso aikoo ohjata perintönsä sisarustensa lapsille ja jättää kaverini ihan vaille yhtään mitään..."

        Kerro lisää, on niin hölmöä touhua. Puolisohan perisi vain tuossa tapauksessa: eli lapsia ei ole. Eli perisi 50 % ja avio-oikeuden nojalla saisi toiset 50%. Onko ystävälläsi siis avioehto, joka sulkee pois avio-oikeuden puolisoiden omaisuuteen?

        Jos se on avoliitto?

      • järkeävaiei

        Jos on avoliitto, niin silloinhan homma menee juuri noin: molemmat pitävät oman omaisuutensa, sekä erotessa että puolison kuoltua.

        Kiinnostaisi tietää miten päivittäiset raha-asiat tässä kummallisessa yhteiselossa, ap:n kaverin ja hänen miehensä kesken, hoidetaan?? Ap varmaankin käy työssä, mutta rahat pitää käyttää mieheen ja hänen sukulaisiinsa...? Vai olisiko tuo jo liikaa ap:n kaverille?

      • järkeävaiei
        sukutalonsa_ostanut kirjoitti:

        Ööh, kuule voileipä...

        Noita hoitotahtoja ja muita ei ehkä ihminen tule miettineeksi, kun on jotain 30 . Minun vanhemmat on 60 eikä ole tehneet kaavakkeita, koska eivät kuulemma aio kuolla vielä hetkeen. Vaikka niille sanoo, että eihän ne voi tietää, jos ne joutuu vaikka onnettomuuteen.

        Papalla oli hoitotahto (ettei hoideta), muttei ollut ihan niiden housujen taskussa, jotka oli päällä kun joutui sairaalaan. Siinä sitten hoidettiin ja yritettiin väkisin pitää hengissä, vaikka olisi ollut tahto, ettei niin tehdä. Ei ollut kiva loppuaika papalla.

        Testamentit ja muut perintöön liittyvät asiat ovat yhtälailla sellaisia, mitä ei ehkä kauhean moni ihminen ala miettiä ennen kuin ikä lähentelee seittemääkymppiä. Kuinka moni nuori ihminen _oikeasti_ uskoo siihen, että kuolema voi korjata ihan milloin tahansa? HYVÄHÄN ne olis tehdä kuntoon vaikka joka vuosi uudet, sitä mukaa kun elämää eletään lisää. Mutta kauhean moni ei näin tee syystä ettei se kuoleminen tai hoitoon joutuminen ole oletettavasti ajankohtainen asia vielä vuosiin.

        Itse asun vanhempien ja sitä ennen isovanhempien omistamaa sukutaloa. Puolisko muutti tänne seurakseni, koska tykästyttiin ihastuttiin rakastuttiin toisiimme ja haluttiin asua yhdessä. Mitä järkeä sen olisi ollut hankkia oma kämppä jostain kaupungista, kun me kuitenkin _halutaan olla yhdessä_ ? Eihän meillä riittäisi aika mihinkään muuhun kuin autolla toistemme luo ja sieltä takaisin koteihimme ajamiseen, jos asuttaisiin eri osoitteissa. Minulla taasen ei sinänsä ollut "vaihtoehtoa" hankkiutua eroon sukutalosta, koska _en halua_. Se on ollut meidän talo tyyliin aina. Jos sen siitä yhtäkkiä myisi vieraalle, niin kyllä vanhemmat loukkaantuisi ikihyviksi, eikä itsellekään hyvä mieli tulisi. Tästä syystä "mennään jonkun toisen huusholliin asumaan". Jos ihminen on 30-50v. ja asuu omistusomakotitalossa ja toisella taas ei ole kämppää ollenkaan, niin siinä ei ehkä ihan heti tule mieleen, että "joo myympä tämän taloni pois ja ostetaan joku KT-kolmio tilalle!"

        En tiedä missä sinä oikein asustelet, mutta ainakin meillä päin se menee yleensäkin niin, että naiset muuttaa miehen sukutaloon asumaan. Niillä, joilla tulee yhteisiä lapsia, ne lapset sitten perii sen talon (tai ostaa sen ennen vanhempien kuolemaa kuten minä), ja ne joilla ei ole lapsia, myyvät talon jollekin toiselle sukulaiselle. Jos ei ole sukulaista, niin hyvälle ystävälle. Jos ei ole sitäkään, paikan myyminen vieraalle on valitettavaa ja surullista.

        Ja jos nyt joku tekee tänne keskustelupalstalle jonkun aiheen, jossa olisi tarkoitus saada neuvoja, niin onko se sinulta jotenkin pois? Ehkä tuo kaipaa neuvoja, kuinka suhtautua jatkuvasti valittavan ystävän ongelmiin asiallisesti, ettei ystävä tunne oloaan kaverinkin seurassa hylätyksi? Ehkä ystävän ongelma vain laukaisi halun pohtia tätä asiaa yleisellä tasolla? Aloituksesta ja parista muusta viestistä päätellen ainakin tätä oli tarkoitus miettiä just sillä yleisellä tasolla. Eli onko jotenkin vaikeaa kirjoittaa asiallisia vastauksia tai olla kokonaan kirjoittamatta, ellei pysty sanomaan mitään järkevää?

        Parisuhteet eivät muutenkaan ole niin mustavalkoisia kuin "jätä se jos et tykkää kaikesta mitä se tekee!" tai "täytä kaavake jotta asiat on sitten selkeitä kun erotaan/kuollaan!"

        "Kuinka moni nuori ihminen _oikeasti_ uskoo siihen, että kuolema voi korjata ihan milloin tahansa"

        Minä ainakin. Vaikka olenkin todella turvallisuushakuinen, tai juuri siksi. Näen riskejä jokapaikassa :D.

        Olen tehnyt testamentin, jolla suljin lasten mahdolliset puolisot perinnön ulkopuolelle. Samaan testamenttiin tuli myös, että jos kuolen ennen kuin kaikki lapset ovat täysi-ikäisiä, niin heidän isänsä ei hoida lasten perintöä, vaan sen tekee lakitoimisto.

      • rturitu
        sukutalonsa_ostanut kirjoitti:

        Ööh, kuule voileipä...

        Noita hoitotahtoja ja muita ei ehkä ihminen tule miettineeksi, kun on jotain 30 . Minun vanhemmat on 60 eikä ole tehneet kaavakkeita, koska eivät kuulemma aio kuolla vielä hetkeen. Vaikka niille sanoo, että eihän ne voi tietää, jos ne joutuu vaikka onnettomuuteen.

        Papalla oli hoitotahto (ettei hoideta), muttei ollut ihan niiden housujen taskussa, jotka oli päällä kun joutui sairaalaan. Siinä sitten hoidettiin ja yritettiin väkisin pitää hengissä, vaikka olisi ollut tahto, ettei niin tehdä. Ei ollut kiva loppuaika papalla.

        Testamentit ja muut perintöön liittyvät asiat ovat yhtälailla sellaisia, mitä ei ehkä kauhean moni ihminen ala miettiä ennen kuin ikä lähentelee seittemääkymppiä. Kuinka moni nuori ihminen _oikeasti_ uskoo siihen, että kuolema voi korjata ihan milloin tahansa? HYVÄHÄN ne olis tehdä kuntoon vaikka joka vuosi uudet, sitä mukaa kun elämää eletään lisää. Mutta kauhean moni ei näin tee syystä ettei se kuoleminen tai hoitoon joutuminen ole oletettavasti ajankohtainen asia vielä vuosiin.

        Itse asun vanhempien ja sitä ennen isovanhempien omistamaa sukutaloa. Puolisko muutti tänne seurakseni, koska tykästyttiin ihastuttiin rakastuttiin toisiimme ja haluttiin asua yhdessä. Mitä järkeä sen olisi ollut hankkia oma kämppä jostain kaupungista, kun me kuitenkin _halutaan olla yhdessä_ ? Eihän meillä riittäisi aika mihinkään muuhun kuin autolla toistemme luo ja sieltä takaisin koteihimme ajamiseen, jos asuttaisiin eri osoitteissa. Minulla taasen ei sinänsä ollut "vaihtoehtoa" hankkiutua eroon sukutalosta, koska _en halua_. Se on ollut meidän talo tyyliin aina. Jos sen siitä yhtäkkiä myisi vieraalle, niin kyllä vanhemmat loukkaantuisi ikihyviksi, eikä itsellekään hyvä mieli tulisi. Tästä syystä "mennään jonkun toisen huusholliin asumaan". Jos ihminen on 30-50v. ja asuu omistusomakotitalossa ja toisella taas ei ole kämppää ollenkaan, niin siinä ei ehkä ihan heti tule mieleen, että "joo myympä tämän taloni pois ja ostetaan joku KT-kolmio tilalle!"

        En tiedä missä sinä oikein asustelet, mutta ainakin meillä päin se menee yleensäkin niin, että naiset muuttaa miehen sukutaloon asumaan. Niillä, joilla tulee yhteisiä lapsia, ne lapset sitten perii sen talon (tai ostaa sen ennen vanhempien kuolemaa kuten minä), ja ne joilla ei ole lapsia, myyvät talon jollekin toiselle sukulaiselle. Jos ei ole sukulaista, niin hyvälle ystävälle. Jos ei ole sitäkään, paikan myyminen vieraalle on valitettavaa ja surullista.

        Ja jos nyt joku tekee tänne keskustelupalstalle jonkun aiheen, jossa olisi tarkoitus saada neuvoja, niin onko se sinulta jotenkin pois? Ehkä tuo kaipaa neuvoja, kuinka suhtautua jatkuvasti valittavan ystävän ongelmiin asiallisesti, ettei ystävä tunne oloaan kaverinkin seurassa hylätyksi? Ehkä ystävän ongelma vain laukaisi halun pohtia tätä asiaa yleisellä tasolla? Aloituksesta ja parista muusta viestistä päätellen ainakin tätä oli tarkoitus miettiä just sillä yleisellä tasolla. Eli onko jotenkin vaikeaa kirjoittaa asiallisia vastauksia tai olla kokonaan kirjoittamatta, ellei pysty sanomaan mitään järkevää?

        Parisuhteet eivät muutenkaan ole niin mustavalkoisia kuin "jätä se jos et tykkää kaikesta mitä se tekee!" tai "täytä kaavake jotta asiat on sitten selkeitä kun erotaan/kuollaan!"

        No miten jos teille tulee ero, tai toinen puolisko kuolee? Vai oletteko naimisissa ensinkään?

    • järkeävaiei

      Kaikki rakkaat ihmiset ovat tärkeitä! MUTTA ainakaan ei pidä unohtaa puolisoa! Niin kuin kaverisi mies näyttää unohtaneen. Tosin kaikista kirjoituksistasi selviää, ettei kaverisi puoliso millään muotoa koe puolisoa tärkeäksi. Ihmettelen vaan mikä kaverisi päässä mättää, kun tuollaista sietää.

    • jkiop

      Minusta näitä asioita tuskin kannattaa ajatella tärkeysjärjestyksen kannalta. Eiköhän molempia tarvita elämään. Tuntuu vain näitä lukiessa, että jonkinlainen järjellinen ajattelu unohtuu kokonaan. Kun minä määrään että olen se tärkein, niin ei silloin ei toinen saa pitää yhteyttä muihin, ei omiin vanhempiin, ehkä sisaruksiin: onko se todella pois parisuhteesta jos näihin verisukulaisiin pitää yhteyttä.

      • jghjg21

        "onko se todella pois parisuhteesta jos näihin verisukulaisiin pitää yhteyttä"

        No on, jos vähät välittää parisuhteestaan, kuten tässä tapauksessa.

    • normaalia

      Moi, musta se on todella outoa. Itselläni juuri oma parisuhteeni kariutu kun mies ystäväni "valitsi" oman siskonsa mun sijaan.....
      Näinkin voi käydä :(

    • Anonyymi

      Kyllä on monenlaista elämää ihmisillä ollut. Itse kkin koen tällä hetkellä yksinäisyyttä elämässäni. Puolisoni huomio kiinnittyy enemmän ja enemmän sisariensa ja veljiensä elämän huomioimiseen .Jopa enemmän kuin omaan perheeseemme . Ymmärrän kyllä lapsiin kohdistuvan huomion perheessä että se on ok ja ei muuten voisi ollakkaan. En sellaista jokapäiväistä sisarusten viestittelyä ja keskinäistä jatkuvaa onnittelua joka ihmeen nimi ym.kissanristiäisistä ja tapahtumista . Kyllä jo 60 ylittäneet pitäis käsittää mikä on sopivaa kanssakäymistä. On se jatkuvaa sydämenkuvaa ym pusua viesteissä että huh huh. Kun itse täytin pyöreitä vuosia. niin ei tullut puolisolta sanaa suusta eikä siitä toisestakaan päästä. Minä ja veljeni olemme jo aikuistuneet viisikymmentävuotta sitten, eikä tarvitse enää olla aina tekemisissä. Että tällaistakin on olemassa!!

    • Anonyymi

      Ei se ole normaalia. Silloin kun olin parisuhteessa, kyllä puoliso oli molemmille tärkeämpi kuin sukulaiset.

    • Anonyymi

      Et ole puolisollesi kovin tärkeä ja rakas, et ainakaan niin paljon kun puolison kuuluisi olla. Olisi järkevintä lopettaa suhde ja toivoa että löydät aidon rakkauden. Toiset ihmiset vaan ovat vielä aikuisenakin lähes sairaalloisen sidoksissa sukulaisiinsa, eli ei se välttämättä siitä johdu että puolisosi ei osaa rakastaa sua tarpeeksi vaan että hän ei osaa rakastaa ketään tarpeeksi. Siksi on sisaruksissa tai vanhemmissa niin kiinni.

      • Anonyymi

        Jotkin ihmiset ovat niin erityisiä että koko suku pitää huolta. Huolimatta siitä onko huolen pidossa järki mukana. Voidaan jo puhua omistusuhteesta, jossa pystytään ohjailemaan muiden elämää löytämällä jotain minkä vuoksi pitäisi olla "tarkkailussa" . Itsenäisiä terveitä ihmisiä joita holhotaan tahtomatta.
        Tuollaisesta irrottautuminen ei ole mahdollista.

    • Anonyymi

      En yleensä aseta itselleni tärkeitä ihmisiä tärkeysjärjestykseen. Mulle on lummallinen ajatus, että mut pakotettas tollasta tekemään.

      Vaan siis kyllä veri on vettä sakeampaa ja vanhempani, siskoni ja sinkon muksut menevät tarpeen niin vaatiessa taatusti edelle. Vaan ei kenekään elämää tietenkään tarkotuksella vaikeuteta.

    • Anonyymi

      Saahan sitä ryhtyä suhteeseen vaikka totaalisen yhdentekevän ihmisen kanssa, ei sitä mikään laki kiellä. Itse en kyllä aloittaisi suhdetta sellaisen miehen kanssa, joka olisi minulle vähemmän tärkeä kuin sukulaiset. Minusta tuntuisi, että eihän siinä parisuhteessa olisi mitään vitsiä sitten, jos mies ei edes tunnu poikaystävältä vaan vähemmän tärkeältä kuin äiti.

    • Anonyymi

      Ei ole. Kyllä maailma olisi aika täynnä onnettomia parisuhteita jos vielä vuosikymmenten jälkeenkin pompittaisiin lapsuudenkotien ehdoilla. Itse otin virkavallan avuksi kun ei muutoin mennyt jakeluun.

    • Anonyymi

      Sehän on tietenkin jokaisen oma asia, millaiseen tärkeysjärjestykseen läheisimmät ihmiset laittaa - ei sitä kukaan ulkopuolinen voi tietenkään sanoa tai määritellä, saatikka kertoa mikä on oikein tai väärin.

      Se, miten puolisoiden tärkeysjärjestys sopii keskenään, on toinen juttu. Minulla olisi vaikeuksia olla miehen kanssa, jolle suku on tärkeämpi kuin minä. Ja onneksi ei näin olekaan. Myös minulle lapsemme ovat tärkeimmät, mieheni ohella, erilailla kuitenkin.

    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Suureksi onneksesi on myönnettävä

      Että olen nyt sitten mennyt rakastumaan sinuun. Ei tässä mitään, olen kärsivällinen ❤️
      Ikävä
      86
      1819

    2. Perusmuotoiset TV-lähetykset loppu

      Nyt sanoo useiden HD-muotoistenkin kanavien kohdalla äly-TV, ettei kanava ole käytössä, haluatko poistaa sen? Kanavia
      Apua aloittelijalle
      145
      1278

    3. YLE Äänekosken kaupunginjohtaja saa ankaraa arvostelua

      Kaupungin johtaja saa ankaraa kritiikkiä äkkiväärästä henkilöstöjohtamisestaan. Uusin häirintäilmoitus päivätty 15 kesä
      Äänekoski
      62
      1100

    4. No ei sun asunto eikä mikään

      muukaan sussa ole erikoista. 🤣 köyhä 🤣
      Ikävä
      62
      966

    5. Hyvin. Ikävää nainen,

      Että vainoat ja stalkkaat miestäni.onko tarkoituksesi ehkä saada meidät eroamaan?no,siinä et tule onnistumaan
      Ikävä
      78
      902

    6. Uskomaton tekninen vaaliliitto poimii rusinoita pullasta

      Korni näytösesitelmä menossa kaupunginvaltuustossa. Juhlia ei ole kokouksista tiedossa muilla, kuin monipuolue paikalli
      Pyhäjärvi
      84
      840

    7. Linnasuolla poliisi operaatio

      Kamalaa menoa taas meidän ihanassa kaupungissa. https://www.uutisvuoksi.fi/paikalliset/8646060
      Imatra
      29
      826

    8. Martina lähdössä Ibizalle

      Eikä Eskokaan tiennyt matkasta. Nyt ollaan jännän äärellä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      126
      819

    9. Katsoin mies itseäni rehellisesti peiliin

      Ja pakko on myöntää, että rupsahtanut olen 😆. Niin se ikä saavuttaa meidät kaikki.
      Ikävä
      47
      817

    10. Mitä mietit Honey?

      Kulta nainen ❤️❤️
      Ikävä
      57
      810
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt