Hiukan vuoden 1918 sodasta

Itsenäistyminen

Lokakuun vallankumous muutti Suomen itsenäistymiseen johtaneen kehityksen. Aloite siirtyi sosialisteilta porvareille, koska se oli heille valta- ja sisäpoliittisesti edullista. Marraskuun 15. päivänä 1917 Suomen eduskunta otti haltuunsa ylimmän valtiovallan. Maahan muodostettiin 27.11. Svinhufvudin johtama senaatti, joka 4. joulukuuta antoi eduskunnalle esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Suomen eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6. päivänä joulukuuta 1917.

Yhtäältä sosialistit ja toisaalta ei-sosialistit eivät kyenneet yksinään hoitamaan Suomen itsenäisyyttä loppuun ilman vastakkaisen ryhmän tukea. Itsenäisyysjulistus vaati tuekseen ulkovaltojen hyväksynnän. Sitä pyytäessään senaatti joutui toteamaan kaiken riippuvan Neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä, mikäli Pietari julistuksen hyväksyisi. Tuon hyväksynnän hankkimiseen Svinhufvud tarvitsi SDP:n apua. Neuvosto-Venäjän hyväksyntä itsenäisyydelle saatiin lopulta ripeästi eli vuoden 1917 viimeisenä päivänä.

Sisäisen järjestysvoiman puute, Venäjän tsaarin santarmi- ja poliisiorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen yhteydessä, johti aluksi aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Huhtikuussa 1917 muodostettiin Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien muodostelmat. Huhtikuusta alkaen Suomeen organisoitiin myös työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä.

Kesän 1917 aikana aktiivisten porvarien ja ei-sosialistien perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata: niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250 - 300. Perustamisen vaikuttimena oli edelleen yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama epävarmuus ja katkeruus. Lounais-Suomessa maatyöväestön ja talollisten väliset ristiriidat olivat merkittävä syy suojeluskuntien perustamiselle. Sen sijaan Karjalassa etusijalla olivat aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20.000 ja tammikuussa 1918 noin 40.000 miestä (suojeluskuntien määrä oli 400). Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Viipurista ja Pietarista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, järjestyksen palauttaminen maassa sekä omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Suojeluskunnista alkoi muotoutua perustus valkoiselle armeijalle, joka lopulta päätyi taisteluun omia kansalaisiaan vastaan. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä.

Sosialidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai jopa kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi muun ohella suhtautumisessa 12. toukokuuta (1917) Helsingissä pidettyyn Kaisaniemen kokoukseen, jossa entiset Viaporin kapinaan (1905 - 1906) osallistuneet kaartilaiset suunnittelivat vuonna 1906 lakkautettujen punakaartien henkiin herättämistä. Poliittisen tilanteen jyrkkä käänne heinä-elokuussa 1917 valtalakikiistan ja eduskunnan hajottamisen jälkeen muutti puolueen suhtautumisen kaarteille myönteiseksi. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta, minkä jälkeen kaarteja syntyi nopeasti. (Tosin jo syyskuun 1917 aikana merkittäviä kaarteja oli perustettu muun ohella Helsinkiin.)

Kaarteihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja ammattiliitoista ja työväenyhdistyksistä. Vaikka kaarteilla oli edelleen myös yleistä järjestystä ylläpitävä ja puolustuksellinen rooli, vasemmistossa syntyi lokakuun 1917 eduskuntavaalitappion jälkeen kaksijakoinen toimintalinja: parlamentarismin noudattaminen tai vallankumouksen tielle lähtö. Ennen lokakuun 20. päivää (1917) erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia ja niiden perustamisen syyt vaihtelivat paikkakuntakohtaisesti. Marraskuun 1917 suurlakon aikana kaartien perustamistahti alkoi kiihtyä. Niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Miesvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30.000. Aseita saatiin lähinnä venäläisiltä.

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se mitä SDP:n johto oli keväällä 1917 pelännyt. Osa työväen järjestyskaarteista radikalisoitui, ne vaihtoivat nimensä punakaarteiksi ja aseellisesta väkivallasta tuli niiden yksi toimintamuoto. Kaartit alkoivatkin vuoden 1905 tapaan irrottautua puolueen otteesta. Vielä joulukuussa 1917 SDP sai aikaan virallisen päätöksen punakaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Mutta tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat kaartit, muun ohessa Helsingin, Kotkan ja Turun kaartit, haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja lopulta sisällissodan syttyminen.

Sisällissotaan johtanut eskaloitumiskehitys oli voimakkaimmillaan tammikuun 1918 alusta lähtien. Valkoisen ja punaisen puolen jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti vastapuolella vastaliikkeeseen eikä tietä kompromissiin ollut enää löydettävissä. Kummankin osapuolen sotilaalliset valmistelut kiihtyivät (aseiden hankinta) ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat.

Senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet "lujan järjestysvallan" luomiseksi, mikä vauhditti punakaartien toimia edelleen. Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Mannerheim, ja senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet.

Punakaartit olivat vahvistumassa Pietarista luvatun aselastin myötä 26. - 27. tammikuuta. Molemmat osapuolet olivat aloitteellisia Viipurissa ja muualla Karjalassa 19. tammikuuta alkaneeseen sotatoimien luonteiseen liikehdintään. Lopulta punaisten vallankumousneuvoston toimeenpaneva komitea määräsi punakaartit liikekannalle tammikuun 27. päivänä (1918). Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin käskystä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta, yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt. Mannerheimille kysymys oli yhtäältä Punakaartin valtiokaappauksesta (coup d’État) ja kapinasta sekä toisaalta hallituksen joukkojen (Valkoinen armeija) käymästä vapautussodasta (vapaussota).

Mannerheimin vapaussota

Mannerheim muistelmissaan: ”Helsingin tapahtumat osoittivat, kuinka oikein olin tilannetta arvostellut. Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnassa olivat äärimmäisyysmiehet onnistuneet pääsemään voitolle ja sitten 25. tammikuuta perustaneet ’toimeenpanevan komitean’. Se sai vallan päättää keinoista, joilla luokkataistelu oli vietävä voittoon. Tämä komitea ei siekaillut ryhtyessään suoranaisiin kapinanvalmisteluihin. Punakaartilaiset saivat käskyn aloittaa liikekannallepanon 26. tammikuuta kello 12 yöllä. Ohjeisiin, jotka toimeenpaneva komitea antoi kaartien johdolle (…) sisältyi senaatintalon, keskusvirastojen ja pankkien miehitys, minkä lisäksi ’erikoisessa luettelossa mainittavat henkilöt’ oli vangittava. Tammikuun 28. päivän vastaisena yönä, samana jolloin me ryhdyimme hyökkäykseemme, Helsingin punakaartin pataljoonat kokoontuivat. Niitä oli kymmenen ja aseet ne olivat edellisinä öinä saaneet venäläisiltä. Varhain seuraavana aamuna oli valtiokaappaus jo tapahtunut tosiasia ja senaatti ja eduskunta poissa pelistä. Edellisenä yönä punaiset olivat miehittäneet Tampereen, Kuopion ym. paikkakuntia. Venäläinen sotaväki toimi yhdessä kapinallisten kanssa.

Viimeisenä toimenpiteenään ennen vallankaappausta senaatti oli antanut kansalle julistuksen – se oli päivätty 28. tammikuuta – jossa tiedotettiin, että minut oli nimitetty ylipäälliköksi, ja ilmoitettiin, että suojeluskunnat olivat laillisen hallituksen joukkoja. Julistus kuului näin: ’Kenraali Mannerheimille ja Suomen Kansalle. – Muutamien vallanhimoisten henkilöiden yllyttämänä on osa Suomen kansalaisista noussut, vieraisiin pistimiin ja voimiin nojaten, kapinaan Suomen Eduskuntaa ja sen asettamaa laillista Hallitusta vastaan, ehkäisten väkivallalla niiden toiminnan ja saattaen isänmaan äsken saavutetun vapauden vaaranalaiseksi. Maan Hallitus on nähnyt olevansa pakotettu ryhtymään kaikin käytettävissä olevin keinoin tekemään lopun tästä kavalluksesta. Siinä tarkoituksessa ovat ne järjestyskunnat, jotka Eduskunnan antamilla valtuuksilla on perustettu järjestystä maassa ylläpitämään, alistetut yhteisen johdon alaisiksi ja on kenraali G. Mannerheim nimitetty niiden päälliköksi. Hallitus käskee maan lainkuuliaista väestöä avustamaan kenraali Mannerheimia ja hänen joukkojansa kaikella sillä, minkä hän katsoo tehtävänsä menestyksellistä suorittamista varten tarpeelliseksi.

Ne harhaanjohdetut kansalaiset, jotka asevoimin ovat nousseet laillista yhteiskuntajärjestystä tuhoamaan, luopukoot viipymättä tästä yrityksestä ja viekööt aseensa maan hallitukselle uskollisille joukoille. Elleivät he tekonsa rikollisuutta huomaa ja sen johdosta alistu, niin muistakoot, että heidän yrityksensä on joka tapauksessa tuomittu epäonnistumaan. Hallituksen joukot ovat jo vallanneet suuren osan maata ja lähenevät etelässä ja lounaassa olevia kaupunkeja. Mitkään vastukset eivät tule niitä pidättämään niiden taistellessa isänmaan vapauden puolesta maan pettureita vastaan.’

Aloittamani sotatoimet kohdistuivat niitä venäläisiä sotavoimia vastaan, jotka olivat jääneet Suomeen siitä huolimatta, että neuvostohallitus oli tunnustanut maan itsenäisyyden. Puhjennut sota oli siten vapautussotaa, vapaussotaa. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että sotatoimet pian jouduttiin kohdistamaan sekä venäläisiä että omia kapinallisia vastaan, eivätkä siihen olleet syypäitä laillinen hallitus enempää kuin armeijakaan. Syyllisiä olivat kapinan johtajat.”
#
Valkoinen Suomi ja punainen Suomi

Vuoden 1918 alun kriisin kehityttyä sodaksi sekä valkoisten että punaisten päätavoitteeksi tuli yhtäältä vastustajan murskaaminen ja toisaalta oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Molemmat halusivat toimia itsenäisessä Suomen valtiossa, mutta osapuolten näkemykset erosivat sen suhteen, millainen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi tullut olla. Valkoisten taholla on arveltu, että punaisten voitto olisi voinut johtaa Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi, mutta se ei ollut kansanvaltuuskunnan eikä SDP:n maltillisten edustajien tavoite.

Vallankumoushallituksen laatima perustuslakiehdotus (23. helmikuuta 1918) sisälsi vaikutteita Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja Yhdysvaltojen perustuslaista. Perustuslakiehdotus oli tarkoitus saattaa kansanäänestykseen. Suomen suvereniteetin takaaminen oli yksi kansanvaltuuskunnan julkilausutuista tavoitteista. Suomen valtiota kutsuttiin 16.2.1918 Venäjän valtion kanssa tehdyssä valtiosopimuksessa Suomen Sosialistiseksi Työväentasavallaksi, mutta Suomen Kansanvaltuuskunnan 23.2.1918 Työväen Pääneuvostolle antamassa ehdotuksessa Suomen valtiosäännöksi tuota nimitystä ei käytetty.

Vaasan senaatin ja muiden valkoisen Suomen poliittisten päättäjien tavoitteena oli Suomen punaisen kaartin ja kansanvaltuuskunnan lyöminen, venäläisen sotaväen maasta karkottaminen ja vallan palauttaminen oikeistoenemmistöiselle senaatille myös Etelä-Suomessa. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta tuli turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan ja monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Saksan osuudesta ja monarkiasta vallitsi kuitenkin vahvoja eriäviä mielipiteitä. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkärien välillä. Mannerheim vastusti Saksan mahtia ja uskoi Ympärysvaltojen voittoon käynnissä olleessa suursodassa. Jääkärit vastustivat tätä kantaa ja halusivat aktivistien tavoin saksalaissuuntausta Suomeen.

Kansanvaltuuskunnan julistus 29. tammikuuta 1918

Se tosiseikka, mistä vuoden 1918 sodassa oli punaisten tulkinnan mukaan kysymys, ilmenee Kansanvaltuuskunnan julistuksesta 29.1.1918. Sen mukaan kysymys oli vallankumoustaistelusta. Julistus kuuluu seuraavasti:

”Suomen työmiehet, kansalaiset!
Jos teidän tahtonne on se, että meidän on yhdessä muodostettavan Työväen Pääneuvoston kanssa astuttava tällä kohtalokkaalla hetkellä täyttämään maan vallankumoushallituksen tehtäviä, niin tahdomme ne tehtävät horjumatta täyttää voimaimme mukaan. Kun köyhälistön hätä on niin hirveä, että työläistoveri siitä pelastuakseen nostaa kiväärin olalleen, ja kun hänessä yhteiskunnallisen vapauden jano on niin valtava, että hän sen takia astuu vaikka päin kuolemaa, niin tällöin on meidän jokaisen työväenliikkeenmiehen pyhä velvollisuus, missä toimessa vain tarvitaan, ponnistaa kaikki voimamme työväenluokan vapautuksen auttamiseksi niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Mutta jos tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten järjestöjemme kokousten kautta ja heti on jokainen meistä valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte.

Me olemme sosialidemokraatteja. Tiedätte siis, mikä on toimintaohjelmamme. Se on sosialistinen ohjelma.

Me uskomme, että Suomen työväki voittaa vihollisensa nykyisessä vallankumoustaistelussa, olkootpa sitten vielä edessä olevat ottelut kuinka vaikeita tahansa. Ja tällöin on joka tapauksessa paljon voitettu, niin nykyisten kuin tulevienkin sukupolvien hyväksi. Ei ainoastaan ole torjuttu synkkiä vaaroja, vaan myös vallattu elämän kohoamisen tärkeät perusehdot.

Meidän mielestämme on nyt Suomessa pyrittävä rohkein, harkituin ottein muuttamaan koko valtiojärjestystä. Virkavalta on nyt niin murrettava, ettei se enää myöhemminkään voi kansan herraksi päästä. Tuomioistuintenkin itsevaltiudesta on tehtävä kertakaikkiaan loppu. Koko valtiosääntö perustettava taatusti työväen etujen mukaisen kansanvallan pohjalla. Veroja ja rasituksia on siirrettävä vähävaraisten hartioilta riistäjäin kannettavaksi.

Vanhain ja työkyvyttömäin vakuutus alettava käytännössä jo ennen kuin varsinainen vakuutuslaki ehtii tulla säädetyksi. Kansanvalistusasiain johdosta on hävitettävä taantumuksellisuus. Torpparit ja mäkitupalaiset heti vapautettava kokonaan isäntiensä vallasta. Ja vieläkin syvemmältä on käytävä kapitalismin riistojärjestelmään käsiksi. Pankkipääoma alistettava yhteiskunnan valvontavaltaan ja sen kautta päästävä mahdollisimman pian pitämään kurissa teollisuus- ja kauppapääomaa. Vähävaraisten omaisuuteen ei ole kajottava, mutta millä alalla kansan yhteinen hätä jo selvästi vaatii suurten riistäjäin tuotantolaitostenkin ottamista yhteiskunnan haltuun, väistyköön heidän omistusoikeutensa.

Tällä tavoin on päivä päivältä, viikko viikolta astuttava herkeämättä eteenpäin sosialistisen kumouksen tietä. Se voi kumousaikana tapahtua ainoastaan vallankumouksellisten säännösten kautta, joita vallankumouksen valtaelimet antavat ja joiden toimeenpanosta pääasiassa vallankumouksellinen kansa itse, omine järjestöineen huolen pitää.

Suomen porvarien hallitus astui julkeasti taantumuksellisen valtiokaappauksen tielle. Nyt on Suomen työväenluokka vuorostaan käyttävä vallankumouksen oikeuttaan, yhteiskunnallisen edistyksen palvelukseen.

Porvarit tahtoivat ’lujaa järjestysvaltaa’, tahtoivat sitä omien pyyteittensä pönkäksi. Nyt tulkoon tähän maahan luja järjestysvalta, mutta köyhälistön turvaksi, sorrettujen avuksi!

Tämä on meidän kantamme. Ainoastaan tekomme saattavat osoittaa, mitä aikaansaadaan. Me emme ole enempää kuin tekään, lähteneet vallankumoukseen leikin vuoksi, vaan syvästä vakaumuksesta, että ainoastaan siinä on Suomen työtätekevän kansan pelastus, ja että sen eteen on uhrattava mitä ikinä vaaditaan.

Mutta sanokaamme samalla suoraan: teistä itsestänne, vallankumoukselliset työläistoverit, riippuu nyt kaikkein enimmin, kuinka isoja tuloksia aikaansaadaan. Ei mikään valtuuskunta voi omin päin todellista olojen kumousta tehdä. Siihen kykenee vain kansa itse suurten järjestöjensä avulla.

Voimaa ja yksimielisyyttä nyt kysytään! Suuria uhrauksia ja uupumattomuutta! Niistä riippuu nyt Suomen työväenluokan voitto.”

Mannerheimin julistus 30. tammikuuta 1918

”Kaikissa Suomen kaupungeissa venäläisille garnisoonikomiteoille ilmoitettavaksi
Jäljennös Senaatin puheenjohtajalle, kaikille hallintovirastoille ja suojeluskuntien päälliköille

Venäjän urhoolliset soturit.

Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan, vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja laillista hallitusta, sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaani- ja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta. Vaikkakin monasti ovat vakuuttaneet tulevansa olemaan täysin puolueettomia maassamme vallitseviin puoluetaisteluihin nähden, ovat aseelliset, vastuuttomat matruusi- ja sotilasjoukot etelä-Suomen kaupungeissa julkisesti avustaneet ryöväreitä, ja maanpettureita, sotineet ase kädessä alaisiani suojeluskuntia vastaan, tappaneet rauhallisia asukkaita ja harjoittaneet mitä julkeinta väkivaltaa. Aluekomiteassa pidetyssä neuvottelussa Tammikuun 26 p:nä, ilmoitti venäläinen komissario Senaatin puheenjohtajalle, että koska yhteiskunnallinen vallankumous Suomessa jo on alkanut, niin hän katsoo maahamme sijoitettujen venäläisten joukkojen velvollisuudeksi toiminnallaan avustaa punakaarteja s.t.s. maanpettureita ja kapinoitsijoita.

Edellä mainitut seikat ovat pakottaneet minut, yksinomaan suojelustarkoituksessa, ryhtymään ainoaan mahdolliseen ja tehokkaaseen varmuustoimenpiteeseen puolueettomuuden säilyttämiseksi, nimittäin vaatimaan pohjois-Suomessa majailevilta joukoilta aseiden luovuttamista. Jos tätä ehtoa noudatetaan, takaan minä heille täyden turvallisuuden hengen puolesta sekä vapaan paluun kotimaahan, sen jälkeen kun asiasta on Venäjän hallituksen kanssa sovittu. Mitä aseisiin tulee, menetellään niiden kanssa sen mukaan, mitä erityinen sopimus Venäjän hallituksen kanssa niistä tulee määräämään.

Venäläiset soturit! Tarpeeksi on jo vuodatettu verta. Annettakoon suomalaisten - sekä talonpoikain että työläisten - itse ratkaista kohtalonsa! Kansanjoukkojen suuttumus kasvaa nopeasti, vapautta rakastavat talonpojat eivät tule sallimaan väkivaltaisuuksia eikä kansalaisliike asetu, ennen kuin kansa saa olla rauhassa kaikelta laittomalta sekaantumiselta maan sisäisiin asioihin.

Suomen tasavallan hallituksen joukkojen ylipäällikkö
Kenraali Mannerheim.”

Senaatin julistus 1. helmikuuta 1918

”Suomen Senaatti on, Talousosaston Kanslian esittelyssä, antanut seuraavan julistuksen Suomen kansalle ja kaikille viranomaisille.

Hetkenä, jolloin Suomi pitkän, vaikean taistelun jälkeen on täysin riippumattomana valtakuntana ja ulkovaltojen tunnustamana astunut vapaitten valtioitten joukkoon, on Suomen vasta saavutettu itsenäisyys laajan valtiopetosyrityksen kautta joutunut mitä uhkaavimman vaaran alaiseksi.

Jo kauan salaa toimineet anarkistiset ainekset ovat järjettömässä rikoksellisuudessa katsoneet ajankohdan sopivaksi ase kädessä nousta laillista yhteiskuntajärjestystä ja korkeinta valtaa pitävää kansan eduskuntaa vastaan.

Helsingissä on sosialidemokraattisen puolueen johto anarkististen punakaartilaisjärjestöjen avulla ryhtynyt mitä rikollisimpiin toimiin. Aseellisella väkivallalla on Suomen Eduskunta ja sen asettama hallitus estetty toimimasta. Väkivaltaista vallankaappausta yritetään. Kansakunnan itsemääräämisoikeus uhataan hävittää. Tämä teko suoritetaan maahamme sijoitetun venäläisen sotaväen avulla. Huolimatta yhä uudistetuista lupauksistaan lähteä maastamme ja olla sekaantumatta Suomen asioihin, on tämä kuriton sotaväki päinvastoin ryhtynyt Suomen itsenäisyyttä syvästi loukkaaviin rikollisiin tekoihin.

Kansamme elämää uhataan. Tulevaisuutemme kansakuntana on vaarassa.

Suomen Senaatin päätöksen mukaisesti ovat allekirjoittaneet Senaatin jäsenet asettuneet Vaasan kaupunkiin ylläpitämään hallitusvaltaa. Ryhtyessämme nyt vaikeaa tehtäväämme suorittamaan, kehotamme täten kaikkia maan virkamiehiä, viranomaisia ja kansalaisia alistumaan niihin määräyksiin, joita tänne nyt asettunut Senaatti maan ainoana laillisena Eduskunnan valitsemana ja valtuuttamana sekä sille vastuunalaisena Suomen hallituksena antaa.

Suomen kaikkien puolustusvoimien Korkeimman ylipäällikkyyden on Senaatti, vielä Helsingissä ollessaan, uskonut Kenraali Gustaf Mannerheimille. Hänen käskyjään ja määräyksiään on kaikkien virkamiesten ja kansalaisten ehdottomasti ja viipymättä noudatettava, niin kauan kuin sotilaallista toimintaa jatkuu.

Kansalliset suojeluskunnat, jotka muutaman päivän kuluessa ovat jalon isänmaallisen hengen elähyttäminä puhdistaneet suuren osan maata venäläisestä sotaväestä, tarkoittavat kansamme vapauden lopullista saavuttamista, kotien rauhan turvaamista sekä laillisen järjestyksen ja Eduskunnan oikeuksien entiselleen palauttamista.

Käskemme täten kaikkia viranomaisia tukemaan ja auttamaan näitä järjestöjä ja kehotamme kaikkia isänmaataan ja sen vapautta rakastavia kansalaisia tekemään kaiken voitavansa suojeluskuntien, tämän vapaaehtoisen kansallisen puolustuslaitoksen työn helpottamiseksi.

Kaikki aseistetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.

Samalla kun Hallitus täten kutsuu kaikkia Suomen kansalaisia jaloon, uhrautuvaan taisteluun maamme ja kansamme vapauden puolesta, vakuutetaan jokaiselle lain kuuliaiselle kansalaiselle säätyyn tai puolueeseen katsomatta täysi lain turva.

Vaasassa 1 päivänä helmikuuta 1918

Suomen Senaatti:
Heikki Renvall. Juhani Arajärvi. Alexander Frey. E.Y. Pehkonen. H.J.Boström.”

Suinulan verilöyly 31.1.1918 Kangasalla

Sen jälkeen, kun Mannerheim oli 30.1.1918 antanut edellä mainitun julistuksensa, tapahtui 31.1.1918 Suinulan verilöylyksi kutsuttu joukkoteloitus Kangasalan Suinulan kylän Markkulan talon pihamaalla. Siellä punakaartin yksiköt ja venäläisjoukko surmasivat 15 Tampereen suojeluskuntaan kuulunutta sotilasta. Suinulan terroriteko oli sodan ensimmäinen mittavampi joukkoteloitus, ja se sai paljon julkisuutta sekä lisäsi sodan osapuolten välistä vastakkainasettelua.

Lepoon ja ruokailuun Suinulan Markkulan taloon aamulla klo 8 pysähtynyt valkoinen osasto jäi punaisten saartamaksi klo 10. Alkoi noin tunnin kestänyt tulitaistelu, jonka aikana kapteeni Söderholm haavoittui kuolettavasti ja kaksi muuta suojeluskuntalaista haavoittuivat vaikeasti. Yksi tamperelainen punakaartilainen sai surmansa. Taistelu päättyi suojeluskuntalaisten antautumiseen tamperelaiselle punaosastolle, lähinnä punaosaston varajohtajan, maalari Valdemar Sammaliston taattua vangeille hengen suojan. Antautumisen ollessa käynnissä paikalle saapui punaosaston päällikön, laitosmies Kaarle Vilanderin tulitaistelun aikana puhelimitse hälyttämä Turun punakaartin ja venäläisten sotilaiden 200-miehinen yhteisosasto.

Puhelinkeskustelusta saamiensa tietojen perusteella se oli varustautunut taisteluun, johtajanaan Tuomas Hyrskymurto, joka oli antanut joukoilleen käskyn, ettei vankeja otettaisi. Ilmeisesti tämän yksikön toimesta, Sammaliston estelyistä piittaamatta, alkoi kiväärien ja konekiväärien tulitus vankirivissä seisseitä aseettomia valkoisia kohti. (Toisaalta myös osa tamperelaisosastosta lienee ollut teloituksen kannalla.) Tulituksen seurauksena Markkulan pihassa kuoli 14 suojeluskuntalaista ja 28 miestä haavoittui. Yksi valkoinen surmattiin läheiselle maantielle. Lisäksi kapteeni Söderholm ja toinen taistelussa haavoittuneista rivimiehistä kuolivat myöhemmin matkalla Tampereelle. Uhreista yhdeksän oli Tampereen teknillisen opiston oppilaita. Nuorin surmansa saanut oli 17-vuotias. Ampuminen laantui, kun punaiset ryhtyivät takavarikoimaan uhrien ja henkiin jääneiden varusteita ja henkilökohtaista omaisuutta. Osa valkoisista suojautui ruumiiden alle tai pääsi kauemmas piiloon. Kahdeksan miehen onnistui lähteä pitemmälle karkumatkalle; viisi heistä selvisi lopulta valkoisten puolelle.

Punakaartilaiset kuljettivat teloituksesta hengissä selvinneet valkoiset vangit Tampereelle, jossa heidät tuomittiin vallankumousoikeudessa eripituisiin vankeusrangaistuksiin. Haavoittuneet saivat hoitoa Klassillisen lyseon sidonta-asemalla. Verilöyly kiihdytti sodan osapuolten tunteita, ja tapahtumaa käytettiin tehokkaasti hyväksi sotapropagandassa. Valkoisella puolella Suinulassa katsottiin teloitetun rauhallisia rintamanlinjan yli pyrkineitä suojeluskuntalaisia. Punaisella puolella valkoisten toiminta nähtiin uhkana Tampereen hallinnalle ja sabotaasina punakaarteja vastaan. Vastakkainasettelu punaisen ja valkoisen Suomen välillä kärjistyi entisestään. Suinulan tapahtuma oli alkusoittoa sisällissodassa harjoitetulle terrorille ja lopulta se lienee ollut tyypillinen esimerkki lentävien osastojen toiminnasta siinä. Suinulassa toimineen Tampereen punaosaston johtajat Vilander ja Sammalisto ammuttiin huhti-toukokuussa 1918 Tampereen kaupungin valtauksen jälkeen. Suinulan sotasurmat herättivät myös kansainvälistä huomiota: Britannian, Italian ja Ruotsin konsulit ilmaisivat punaisille paheksuntansa verityön johdosta.

Mannerheimista

”Mannerheim kielsi 25. helmikuuta [1918] suojeluskunnille lähetetyllä kiertokirjeellä sotaoikeuksien asettamisen ja toiminnan, eikä myöskään niiden määräämiä kuolemantuomioita saanut panna täytäntöön. Käytännössä tällä kiellolla ei kuitenkaan ollut paljoa vaikutusta, sillä paikalliset joukot ja niiden komentajat toimivat varsin itsenäisesti pitkälle kevääseen saakka” (https://fi.wikipedia.org/wiki/Valkoinen_terrori#Teloitusten_laittomuuden_tai_laillisuuden_arviointia).

M:n ylipäällikkyys ”päättyi toukokuun lopussa 1918. Hänen syykseen ei voida sälyttää niitä rikoksia tai kärsimyksiä, joita valkoinen terrori kesäkuusta 1918 lähtien ’punaisiin’ kohdisti” (Tuntematon Mannerheim [2016], s. 15).

Mannerheimin asenne vastustajiin vuoden 1918 sodassa ilmenee hänen käskyistään ja päiväkäskyistään. Tampereen valtausta koskevassa ylipäällikön käskyssä hyökkäysjoukoille (26. maaliskuuta 1918) todettiin muun ohella seuraavaa:

”Tampereen valloituksessa on tarkasti katsottava, että vihollista, joka antautuu, on kohdeltava sotavankina ja ettei mikään teko saa tahrata valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta” (m.t., s. 15).

Kun Senaatti oli päättänyt että kaikki punavangit oli alistettava oikeudenkäyntimenettelyyn, Mannerheim inhimillisistä syistä ehdotti että ”vain ne, jotka olivat syyllistyneet törkeihin rikoksiin, asetettaisiin oikeuden eteen, kun taas harhaanjohdettujen suuret joukot, nekin, jotka oli vangittu ase kädessä, vapautettaisiin” (m.t., s. 15 – 16).

Mannerheimin suhtautumisesta punaisiin ja punavankeihin on antanut todistuksen suomalainen kamariherra, varatuomari ja suurmaanomistaja Hjalmar Linder, joka ei voinut hyväksyä vuoden 1918 sodan jälkeisiä oloja. Käytyään Suomenlinnan vankileirillä Linder kirjoitti 28. toukokuuta Hufvudstadsbladetiin artikkelin otsikolla ”Nog med blodbad!” [Jo riittää verilöyly!]:

”Hirmuteot jatkuvat maassamme, Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin. Punaista hulluutta on maassamme totisesti seurannut valkoinen terrori” (m.t., s. 16).

Linder arvosteli kirjoituksessaan valkoisten perustamien vankileirien oloja, kertoen niissä kuolevan ihmisiä kuin kärpäsiä. Lisäksi hän varoitti tulossa olevasta "kansankatastrofista". Linder oli onnistunut saamaan selville punavankien lukumäärän, joka oli noin 80 000. Hufvudstadsbladet vastasi Linderille väittäen tämän tietoja virheellisiksi ja piti punakaartilaisten kohtelua oikeutettuna kostona (ks. m.t., s. 16).

Kirjoituksen jälkeen Linder leimattiin maanpetturiksi ja hän sai useita tappouhkauksia. Linder joutui myymään omaisuutensa Suomessa ja muuttamaan maanpakoon Ruotsiin (ks. m.t., s. 16).

Mannerheimille vuoden 1918 sota päättyi viimeistään 16.5.1918, jolloin hän ”marssi valkoisen armeijan kärjessä Helsinkiin, luovutti vallan Suomen lailliselle hallitukselle ja otti vastaan joukkojensa ohimarssin” (m.t., s. 45).
Voitonparaatin jälkeen senaatti ilmoitti Mannerheimille, että maan armeija olisi järjestettävä saksalaisten määräysvallassa. Mannerheimin oli tosin määrä pysyä nimellisesti ylipäällikkönä. Tämä oli Mannerheimille liikaa:

"Kukaan ei kai saattanut kuvitella että minä, poljettuani maasta armeijan ja johdettuani miltei kouluttamattomat, puutteellisesti aseistetut joukot voittoon - kiitos suomalaisen sotilaan taistelumielen ja upseerien taitavuuden ja alttiuden - nyt alistuisin nimikirjoituksellani vahvistamaan ne käskyt, jotka saksalainen sotilaskomissio katsoisi tarpeellisiksi” (m.t., s. 45 – 46)"

Mannerheim esitti muodollisen eronpyyntönsä 20.5. ja uudisti sen viikkoa myöhemmin. Kriisi puhkesi 30.5. jolloin Mannerheim umpikujaan ajautuneiden neuvottelujen päätteeksi marssi ulos ja ilmoitti matkustavansa välittömästi ulkomaille. Senaatti myönsi Mannerheimille eron armeijan ylipäällikkyydestä 31.5.1918 lukien (ks. Ylipäällikön päiväkäsky 31.5.1918 n:o 66). Valkoinen kenraali matkusti ilman seremonioita yksityiskansalaisena Tukholmaan kesäkuun 1. päivänä 1918 (ks. m.t., s. 46).

Yhteenvetoa

Voitaneen kohtuudella katsoa, ettei Mannerheim enää 16.5.2018 jälkeen voinut de facto olla vastuussa valkoisten terrorista. Tämä koskee vielä suuremmalla syyllä päivämäärää 20.5., jolloin hän esitti muodollisen eronpyyntönsä. Joka tapauksessa hänen ’vastuunsa’ lienee katsottava päättyneen ’de jure’ viimeistään 31.5.2018.
Viimeksi mainitun päivän jälkeen tapahtui seuraavaa: Vankileireillä kesäkuussa 1918 kuolleita oli 2.900, heinäkuussa 4.900, elokuussa 2.150 ja syyskuussa 1.000.
Vankileireillä kuoli siis kesä-syyskuussa 1918 yhteensä 10.950 vuoden 1918 sodassa vangittua ja punaiseksi leimattua. Lukumäärä on valtava, kun otetaan huomioon, että vuoden 1918 sodassa kuolleita punaisia oli kokonaisuudessaan 27.038. Teloitettuja, ammuttuja ja murhattuja oli punaisten puolella 7.370. Vankileireillä kuolleita punaisia oli 11.652. Kadonneita punaisia oli 1.767.

”Vankileirien kauhut kokeneiden ja sieltä hengissä selvinneiden (samoin kuin heidän omaistensa) sieluihin jäi pysyvä haava. Vankileirit saivat osakseen merkittäviä kansainvälisiä protesteja (useat ulkovallat pitivät vankileirejä sodankäynnin sääntöjen ja Genèven sopimusten vastaisina), jotka osaltaan hidastivat Suomen itsenäisyyden tunnustamista” (m.t., s. 86). Teoksessa ’Tuntematon Mannerheim’ (2016) kerrotaan esimerkkinä valkoisten punaisiin kohdistamaan pitkäkestoiseen verilöylyyn Jämsässä (m.t., s. 90). Ja sivuilla 91 – 92 on kuvauksia vuonna 1928 julkaistussa ’Suomen luokkasota’ – teoksessa kuvatusta valkoisesta terrorista.

Teoksessa Tuntematon Mannerheim (2016) on pyritty välittämään lukijalle realistista kuvaa valkoisesta terrorista. Lisäksi on kerrottu itsenäisyysaktivistien epäluulosta 'tsaarin kenraalia' kohtaan ja siitä, miten kiihkosuomalaisten mielestä M oli "ruotsalaisryssä". Kiannon kiihotuskirjoituksesta lukija ymmärtänee, että suuressa osassa maata 'valkoisten' piirissä vallitsi lynkkausmieliala.

M:n käskyt ja muu aineisto välittävät kuvaa ylipäälliköstä, jonka päämääränä oli 'vapautussodan' voitto, ei punaisten rääkkääminen. Käskyissä korostettin kunniallisuutta ja kurinalaisuutta, vastustajat kunnioittamista ja antautuneiden kohtelemista sotavankeina. Hän katsoi, että vain törkeisiin rikoksiin syyllistyneet tuli saattaa oikeuden eteen ja että muut voitaisiin vapauttaa.
#
Kuulutuksesta 25.2.1918

Kuulutus annettiin edellä selostetun Suinulan verilöylyn jälkeen.

Eräät ovat viitanneet ylipäällikön kuulutukseen 25.2.1918, jonka mukaan ”[h]enkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat”.

Kysymys oli siis sabotööreistä, sala-ampujista, murhapolttajista ja heihin verrattavista ”armeijan selän takana” sekä henkilöistä, ”jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan”.

Mainitussa kuulutuksessa todettiin myös muun ohella seuraavaa: ”Henkilöt, joiden oleskelu vapaalla jalalla on vaaraksi meidän sotatoimillemme, vangitaan.” - ”Muistettava on, että persoonallinen viha ja hetkellinen kiihtymys tai muu ajattelemattomuus ei saa aiheuttaa väärinkäytöksiä.” – ”Kapinallinen, joka avoimessa taistelussa laskee aseensa ja antautuu vangiksi, vangittakoon päällikön harkinnan mukaan.”

Kuulutuksessa ei ole kehotusta kidutukseen tai terroriin.

Mannerheimista sanottua

”Mannerheim vaati kovaa sotakuria joukoiltaan; julmuutta vangittuja kohtaan, juoppoutta eikä minkäänlaista vallattomuutta hän voinut sietää, vaan hän rankaisi ankarasti jokaisesta sellaisesta rikoksesta. ’Valkoinen armeija ei saa tahrata valkoista lippuaan’, olivat hänen sanansa” (Hannes Ignatius: Gustaf Mannerheim. Helsinki 1918, s. 18).

"Hirmuteot jatkuvat maassamme. Ylipäällikön nimenomaisesta kiellosta huolimatta valkoiset ovat jatkaneet punaisten täysin mielivaltaiselta tuntuvaa murhaamista. Uhrit on usein valittu sattumanvaraisesti, ja heidät on teloitettu paikoissa, jotka eivät mitenkään liity sodanaikaisiin väkivaltaisuuksiin” (Carl Gustaf Emil Mannerheimin entinen lanko, kamariherra, varatuomari, miljonääri ja suurmaanomistaja Hjalmar Linder: Nog med blodbad! Svartå den 25 maj 1918. Hufvudstadsbladet 28.5.1918).

Eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm: ”Valkoinen kenraali ei ollut vain voiton laakerein seppelöity sotapäällikkö, hän oli yli-inhimilliset mitat täyttävä vertauskuva, ja suuri osa kansaamme jumaloi häntä. Mutta älkäämme tuomitko niitä, jotka epätoivoisina ja hädissään liittivät hänen nimeensä kauhujen varjon, joka kaikkialla ja kautta aikojen näyttää kuuluvan sisällissotaan ja etenkin sen maininkeihin. Voittajan nimellä oli heidän mielissään kolkko kaiku, he eivät yhtyneet voitonhymniin eivätkä sytyttäneet soihtuja hänen kunniakseen. He eivät silloin tienneet, että Mannerheim halusi olla ritarillinen vastustajiaankin kohtaan, ettei hän hyväksynyt vankileirikurjuutta, ja että hän varoitti omiaan tahraamasta lippuaan.”

”Yksi Suomen historian suurimpia miehiä ja loistavimpia hahmoja on poistunut. – (…) Gustaf Mannerheim oli monilla taistelukentillä koeteltu soturi. Mutta hän oli myös rauhan töihin pystyvä valtiomies. (…) – Velvollisuuksilleen aina uskollisena ja lämpimänä isänmaanystävänä Gustaf Mannerheim suoritti täysinäisen työpäivän, niin kuin vain harvoille on suotu. (…) Isänmaa on kiitollinen siitä, mitä hän on sen hyväksi tehnyt” (Tasavallan presidentin J.K. Paasikiven muistosanat 28.1.1951).

”Niinä vuosina, jolloin jouduin Mannerheimin lähettinä hänen kanssaan varsin läheisiinkin kosketuksiin, vieläpä näkemään hänen syvästi inhimilliset puolensa, en koskaan nähnyt hänessä halveksittavia tahi pieniä piirteitä. Päinvastoin, mitä paremmin opin hänet tuntemaan, sitä syvemmin rupesin kunnioittamaan hänen persoonallisuutensa jaloutta ja hienostuneisuutta. (…) - Kun oppinut ja sivistynyt mies, ulkomuodoltaan ja älykkyydeltään toisista erottuva persoonallisuus, liikkuu hallitsevissa ja johtavissa piireissä noin kolme vuosikymmentä, on ymmärrettävää, että näin pitkä aika on omiaan luomaan hänestä johtajahahmon, joka on tottunut olemaan keskushenkilönä. Tämä piirre ei esiintynyt Mannerheimissa kuitenkaan koskaan nousukasmaisesti, ei korskeasti tai mahtaillen. Hän oli täysin luonnollinen” (Mannerheimin asiamies).
¤
Lopuksi

”Aikaisempi valkoisen armeijan ylipäällikkö ja talvisodan armeijan ylipäällikkö Gustaf Mannerheim päätti talvisodan jälkeen vuonna 1940 lopettaa käskyllään armeijan lippupäivän vieton voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Sen sijaan hän päätti, että toukokuun kolmatta sunnuntaita vietetään talvisodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä. Tätä traditiota olen myös omalta osaltani pyrkinyt vuosittain kunnioittamaan” (Tasavallan presidentti Tarja Halosen muistopuhe Tie Tammisaareen 90 vuotta – tapahtumassa).

punikeilla kurkussa?

Missä tavanomaiset propagandavaleet?

Kiitoksia asiallisesta ketjusta. Tuossa on tekstiä kaikille, lukekaa.

"vangittakoon päällikön harkinnan mukaan". Siis voi tappaa paikalla tai vangita. Tämä oli se kuuluisa tappolupa jota ahkerasti käytettiin koska se oli saatu ylipäälliköltä.