Meidän pitäisi olla kiitollisia ihmisille joista emme pidä. He opettavat meitä rakastamaan toisiamme, ihan jokaista, kaikesta huolimatta. Heillä on tehtävä elämässämme (ikäväkin heidän kannaltaan) opettaa meille rakastamisesta. Helppohan on rakastaa ystäviä, mutta kuinka vaikeata tajuta, että pitää oppia oikeasti rakastamaan vihollistaankin. Kristinuskossa tämä on kerrottu niin, että Jeesus on kaikissa kohtaamissamme ihmisissä. jotenkin niin, että opetuslapset ihmettelivät koska me sinulle Jeesus teimme sitä tai tätä ja Jeesus kertoi heille olleensa se jota he ovat kohdelleet hyvin tai huonosti. Jeesus on kaikissa lähimmäisissämme, siis kaikissa ihmisissä, ei vain läheisimmissä.
Olen pohtinut myös sitä, että löytyykö minusta ollenkaan aitoa rakkautta, tiedänkö rakkaudesta vielä mitään niin kauan kuin vihaan yhtäkään ihmistä täällä maanpäällä. Vaillinaista se silloin vielä ainakin on. Mutta kun oppii katsomaan asioita eri tavalla voi se joskus olla itsestäänselvääkin, rakastaa ihan jokaista. Oikeasti ei vain sanojen tasolla vaan ihan sydämestä asti, ilman pienintäkään itsepetosta.
Olen pohtinut myös sitä, että löytyykö minusta ollenkaan aitoa rakkautta, tiedänkö rakkaudesta vielä mitään niin kauan kuin vihaan yhtäkään ihmistä täällä maanpäällä. Vaillinaista se silloin vielä ainakin on. Mutta kun oppii katsomaan asioita eri tavalla voi se joskus olla itsestäänselvääkin, rakastaa ihan jokaista. Oikeasti ei vain sanojen tasolla vaan ihan sydämestä asti, ilman pienintäkään itsepetosta.
Vastaukset 52
Vanhimmat
>>>Meidän pitäisi olla kiitollisia ihmisille joista emme pidä.>Olen pohtinut myös sitä, että löytyykö minusta ollenkaan aitoa rakkautta, tiedänkö rakkaudesta vielä mitään niin kauan kuin vihaan yhtäkään ihmistä täällä maanpäällä.
Miksi minun tulisi rakastaa vihollisiani/vihahenkilöitäni?
varmaan ainakin tämän vuoksi: Mitä viha saa aikaan sinussa itsessäsi? Tuoko se hyvän olon vai pahan olon itsellesi? Kun olet vihainen, millainen on olosi?
Ei viha saa minussa mitään aikaiseksi. Näitä muutamaa ihmistä ei ole minulle edes olemassa. Jos heidän kanssa joudun työn puitteissa tekemisiin niin asiat hoidetaan kuten pitää.
Mielestäni tärkeämpää kuin olla vihaamatta on hyväksyä se että kaikkia ei voi miellyttää ja aina on joku joka vetää herneen nenäänsä jostain asiasta.
rakkausesta saat...itsellesi. kaikki mitä kaipaat.
ei etsi palkkioita. Et voi rakastaa saadaksesi.
(tämä oli vain mielipide)
Hienoa kuulla välillä maiqquun tekstin kaltaisia aidon pohdiskelun omaavia viestejä, eikä vain toisten syytelyä, tai historiallisten teesien kiihkoista perustelua. kiitos siitä
Vihasta saa mm. motivaatiota.
Kun olen vihainen, niin tunnen oloni vihaiseksi. Vaikka en haluaisi olla koko ajan vihainen, niin en voi kumminkaan pakottaa itseäni olematta vihainen tai lähteä rakastamaan vihan aiheuttajaa.
Viha on tunne siinä missä rakkauskin ja en tajua miksi vihaa morkataan noin paljon?
Viha on kahlehtiva tunne, se kaventaa aivojen toimintaherkkyyttä ja aiheuttaa negatiivisia tunteita ruumiissa lisäksi tieteellisesti on todettu että negatiivisesti maailmaan suhtautuvat ihmiset ovat herkempiä sairastumaan erilaisiin tauteihin, esimerkiksi vaikka flunssaan tai vastaavaa.
Lisäksi se aiheuttaa myös sinua lähellä olevien ihmisten pahoinvoimista.
En puhunut jatkuvasta kaiken ja kaikkien vihaamisesta/inhoamisesta. Olet käsittänyt väärin.
Mutta miksi pitää rakastaa vihollista/vihahenkilöä? Miksi näitä yksilöitä ei saa inhota/vihata?
Ah, eli käsitin väärin. Eli siis..
Ensinnäkin viha kahlitsee ajatuksia, se estää vapaan ajatuksen juoksun. Kun vihaamme jotakuta, se saattaa kahlita meidän ajatuksemme pois rakkaudesta.
Kuvitellaan tilanne jossa olette kolmistaan vihamiehesi, sinä ja ystäväsi. Keskustelu ei kulje, miksi? Koska et pysty olemaan rentona ja keskustelemaan vapaasti sen takia että viha jota tunnet sitä yhtä ihmistä kohtaan häiritsee.
Sanotaan että rakkaus on sokeaa, ja niin on myös vihakin, mutta päinvastoin. Kun rakastunut ihminen näkee rakkautensa kohteessa pelkkää ihanuuttta, niin vihan vallassa oleva näkee vihamiehessään vain pelkkää negatiivista. Tunteet ruokkivat itseänsä, siitä tulee pahimmillaan ikuinen kierre.
Joskus tämä viha lähtee niin pienestä liikenteeseen, vaikka he ennen olisivat olleet ystäviä, mutta se pieni kipinä voi saada aikaan täydellisen ystävyyssuhteen menetyksen, jos ei osaa hallita vihaansa ja löytää poispääsyä vihasta. Se on se että antaa anteeksi vihamiehelleen, ja yrittää tehdä sovintoa. Yrittää löytää jotain arvokasta vihamiehestään.
On parempi olla ystäviä kuin vihamiehiä.
On hyvä miettiä aina, että onko se syy, minkä takia vihaa jotakuta, oikeasti sen vihan arvoista.
"Kun vihaamme jotakuta, se saattaa kahlita meidän ajatuksemme pois rakkaudesta."
Ja se huono puoli tässä on...?
"Kuvitellaan tilanne jossa olette kolmistaan vihamiehesi, sinä ja ystäväsi. Keskustelu ei kulje, miksi? Koska et pysty olemaan rentona ja keskustelemaan vapaasti sen takia että viha jota tunnet sitä yhtä ihmistä kohtaan häiritsee."
Sen takia yksi asia vihamiehistä: heidän seurassaan/läheisyydessä ei vietetä aikaa, ellei ole ihan välttämätön pakko. Jos minä en pidä jostain ihmisestä, niin en kutsu häntä kahville enkä hakeudu hänen seuraansa.
"Sanotaan että rakkaus on sokeaa, ja niin on myös vihakin, mutta päinvastoin. Kun rakastunut ihminen näkee rakkautensa kohteessa pelkkää ihanuuttta, niin vihan vallassa oleva näkee vihamiehessään vain pelkkää negatiivista."
Itsestäänselvyyksiä...
"Tunteet ruokkivat itseänsä, siitä tulee pahimmillaan ikuinen kierre."
Niin vihassa kuin rakkaudessakin.
"Joskus tämä viha lähtee niin pienestä liikenteeseen, vaikka he ennen olisivat olleet ystäviä, mutta se pieni kipinä voi saada aikaan täydellisen ystävyyssuhteen menetyksen, jos ei osaa hallita vihaansa ja löytää poispääsyä vihasta."
Miksi vihasta vihahenkilöään kohtaan pitäisi päästä eroon?
"Se on se että antaa anteeksi vihamiehelleen, ja yrittää tehdä sovintoa. Yrittää löytää jotain arvokasta vihamiehestään."
Mutta miksi?
"On parempi olla ystäviä kuin vihamiehiä."
Miksi? Vai onko parempi vain teeskennellä pitävänsä jostain?
"On hyvä miettiä aina, että onko se syy, minkä takia vihaa jotakuta, oikeasti sen vihan arvoista."
Samaa voisi kysyä rakkaudesta.
Jos sinulla ei ole uskoa rakkauteen yhtään, niin en voi auttaa. Jos uskot vihan voimaan niin paljon, niin tutki vihaasi, ehkä joskus ymmärrät mitä viha oikeasti on.
En puhunut mistään teeskentelystä viestissäni, vaan siitä että kun katsomme toisiamme, meidän tulisi etsiä siitä mitä katsomme kauniita asioita. Ei niitä tahroja joita kumminkin jokaisesta meistä löytyy. Ei kyse ole siitä että niitä tahroja tarvitsisi poistaa, vaan että antaa ne heikkoudet toisessa anteeksi.
kuten rakkauskin, mutta ne tekevät tuntijalleen erilaisen olon. Rakkaus vahvistaa ja on hyväksi. Viha taas heikentää ja tekee pahan olon. En voi tietenkään mennä sanomaan että kaikilla on näin, muta itselläni niin on. Viha on myös energiaa, kuten sanoit ja sitä voi hyödyntää käyttämällä sitä energiaa. Tulee nyt mieleen esim. että ihminen on kauan sietänyt jotain, mikä on ikävää, mutta ei ole ollut voimia tehdä asialle mitään, niin viha voi olla juuri tarvittava energialataus toimintaan. Eli ei viha vain ja ainoastaan ole pahaksi. Mutta sen jälkeen siitä voisi päästää irti. Mitä hyötyä siitä sen jälkeen enää on? Jos sen hautaa itseensä, eikä osaa päästää irti on siitä enää haittaa kantajalleen.
Mitä haittaa, kysyt ehkä. Se tukkii energioitasi. Se on möykky rinnassasi. Se vääristää maailmankuvaasi, koska haluat sen siellä pitää ja pitääksesi sen sisälläsi et voi kokea maailmaa enää puhtaalta pöydältä.
Viha on tarpeellinen niin kauan kuin sitä esiintyy, myös siksi että se kertoo sinulle sinusta itsestäsi. Se voi paljastaa vanhat haavasi, jotka kaipaisivat parannusta sinulta itseltäsi. Se mikä meitä vihastuttaa on meitä itseämme tai kertoo jostain mitä meiltä puuttuu tai mitä meillä on, mutta emme usko että meillä olisi. Kannattaisi tarkoin katsella vihan aiheuttajaa, miksi se suututtaa minua niin paljon?
En siis halua kehottaa ketään kieltämään vihaansa vaan ymmärtämään sitä. Vain niin siitä voi tulla tarpeeton. Vihan syytä ei kannata etsiä aiheuttajasta vaan itsestä. Et voi muuttaa toisia, vain itseäsi. Ja jos/kun Jason haluat pitää vihasi niin pidä, mutta tiedä että sinun ei ole myöskään pakko, jos joskus tulet toisiin aatoksiin.
jotain tärkeää kenties juuri vihasi ansiosta. Mutta osaisitko kertoa minulle miksi sitä vihaa kannattaa säilöä, miksi se on sinussa. Tulevaisuudenvaralleko? Ymmärrän että aikoinasi olet reagoinut johonkin vihastumalla, mutta vieläkin vihaat, miksi???
"Jos sinulla ei ole uskoa rakkauteen yhtään, niin en voi auttaa."
Sori nyt vaan, mutta sana "rakkaus" on varmaan ihmiskunnan eniten raiskaama sana. Jokaisen roska-imelä-pullamössö-kappaleesta löytyy "love" tai "rakkaus". Rakkaus sitä ja rakkaus tätä. Imelää pullamössöä.
Sitten tulee te uskovaiset. Te käytätte sitä käännytystaktiikkana. Sekin on tietynlaista sanan raiskausta. Teidän jumalanne on muuttunut ahdsamielisesti tuomarista semmoiseksi höpö-nöpö-hali-pusi-pupuliiniksi, joka vain haluaa olla lasten ja aikuisten silitettävänä...siis tämä niin kauan kunhan se käännytettävä näyttää nielevän tämän kaiken. Esim. kun seksuaalivähemmistöille oltiin antamassa heille kuuluvaa oikeutta sitoa liitto, niin jumala oli taas se sama vanha ahdaskatseinen hirviötuomari, joka lähettää kaikki helvetin liekkeihin, tappaa, tuhoaa eikä jätä mitään jäljelle.
Viha ja rakkaus ovat molemmat elämään kuuluvia asioita. Minä sallin ne molemmat. Minä en lähde tekopyhästi ajattelemaan "minä olen täydellinen, minussa ei tittyjä tunnetiloja ole eikä saa olla".
tämän kaltaiseen kirjoitukseen pystyy ainoastaan sisältä kaunis ihminen. Sinä olet...Helmi
>>Olen pohtinut myös sitä, että löytyykö minusta ollenkaan aitoa rakkautta, tiedänkö rakkaudesta vielä mitään niin kauan kuin vihaan yhtäkään ihmistä täällä maanpäällä.
Kesken on vielä tämä asia, mutta en minä enää vihaa ketään. Ja pidän jo aikalailla kaikista. Sinustakin vaikka välillä hermot meneekin ;-D.
Kiehtova aihe! Heti on myös sanottava, että tämän asian ympärille mahtuu myös summaton määrä hurskastelua ja höpötystä.
Selvyyden vuoksi on syytä rajata vihollinen siten, että tässä yhteydessä ei tarkoiteta niitä vihollisia, jotka katsovat meitä klashnikovin tähtäimen takaa, vaan jokapäiväisiä ihmissuhteita parisuhteessa, työpaikalla, naapurustossa jne.
Kristinusko opettaa, että vihollista pitää rakastaa, koska Jeesus niin kehoittaa. Niinpä käsky kuuluu, että hillitse itsesi ja vihaamisen sijasta rakasta.
Tämä aiheuttaa suorastaan koomisia tilanteita esim. näillä palstoilla, kun harras uskova ajautuu "tappeluun", jossa ei aseita säästetä, vaan haukutaan kaikin mahdollisin nimittelyin. Kuitenkin usein tämä uskova lopuksi toivottaa siunausta, vaikka selvästi on pakahtua raivoonsa ja itseasiassa tarkoittaa toivottamista alimpaan helvettiin.
Eihän siitä mitään tule, jos vihan joutuu torjumaan. Padottu viha, paineen noustua tarpeeksi, purkautuu kymmenkertaisella voimalla aikanaan ja usein kohteeksi joutuvat aivan syyttömät.
Keskinäiseen riitelyyn tarvitaan aina kaksi. Jos toinenkin lakkaa leitsomasta riidan roihuun, se laimenee tai saattaa kuivua kasaan kokonaan.
Tehokas keino olisi, jos voisi päästä itsestään selville. Kykenisi sisäistämään, ettei ole hyvä eikä huono, tuntisi itsensä (tunteensa). Silloin olisi mahdollista terveesti rakastaa itseänsä= hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja uskoa itseensä.
Jos tähän kykenee, kykenee hyväksymään naapurinsakin. Samalla, kun ymmärtää itsensä, voi ymmärtää myös vihollisensa, eikä hänen nuolensa enää osu.
Vaan eihän tuo kasvu mitään helppoa ole. Vaatii paljon uskallusta katsoa peiliin ja aikaa myös, luotettuja ystäviä jne. jne.
myös rajattava mitä rakkaudella tarkoitetaan.
Sana rakkaus pitää niin paljon sisällään ja niillä on erilaiset vaikutteet.
On puolisoiden ja parisuhteen välistä rakkautta, vanhempien rakkautta lapsiin, itserakkautta, kauko rakkautta, rakkautta maahansa tai kotiseutuunsa, rakkautta tavaraan, jne jne..
Minkähänlaisia tunteita ovat vihollisen rakastaminen ja mistä ne syntyisivät?
Onko ne uskovaisten pelkkiä fraaseja vai aitoja tunteita, ja miten sellainen on vihollien jota rakastaisi, tai mitä vihollisessa sitten rakastetaan.
Mutta kun on riittävän naivi ja todellisuuden taju kadoksissa voihan sitä tuollaistakin höpistä kuin että rakastaa kaikkia.
>>myös rajattava mitä rakkaudella tarkoitetaan.
Sana rakkaus pitää niin paljon sisällään ja niillä on erilaiset vaikutteet.
>>Oma määritelmäni rakkaudelle on sellainen, että sitä on kahta lajia: feminiinistä= kaiken hyväksyvää ja maskuliinista= ihmiseen uskovaa. Jokaisella ihmisellä on tarjottavanaan näiden yhdistelmää lähimmäisilleen.
Jos oma yhdistelmä painottuu feminiiniseen, se on silloin kuten äidinrakkaus. Jos taas painotus on maskuliinisen puolella, on kyseessä kuten isänrakkaus.
Lisäksi kuvaan kuuluu myös antaa aikaansa toiselle, olla toisen käytettävissä.
Lyhyellä tähtäimellä voisi olla helpompi vain syytellä toisia, mutta pidemmän päälle ei.
Kiitoksia tästä ja siitä edellisestä Maa-Vesi viestistä.
Vielä toistemme rakastamisesta haluaisin sanoa sen että ei meidän tule kaikkea rakastaa kaikissa, vaan se että meidän tulee löytää jokaisesta ihmisestä se rakkaus joka jokaisella meillä on, toisilla se voi olla hyvinkin piilossa, he ovat ehkä satuttaneet sen osan jossakin, tai jokin muu on estänyt sen kehittymisen.
Sitä rakkautta mitä me jokaisesta pystymme löytämään, sitä meidän tulee kaikissa rakastaa, antaen jokaiselle rohkeutta sen esilletuomiseen, kumminkaan kieltämättä heiltä olematta sitä mitä he ovat nyt, vaan antamalla heille vapauden valita mitä he oikeasti haluavat tähän maailmaan tuoda.
Jotenkin olen ajatellut, että kun oppii rakastamaan itseään kaikista vioista huolimatta, oppii rakastamaan toisiakin. Ehkä avainasemassa siinä on se, että ymmärtää toista. Voi vihata vain sellaista mitä ei ymmärrä. Ja kaiken/kaikkia keitä ymmärtää voi rakastaa.
Kenties vielä on niinkin, että itse toimisi kenen tahansa asemassa juuri samoin kuin hänkin, jos olisi aivan samanlainen tausta kuin tällä toisellakin. Siis jopa Hitlerin.
Jokaisella meillä on oma varjomme, joka seuraa meitä aina, eroon sitä ei pääse. Mutta se pysyy meidän takanamme kun seuraamme valoa. Jos lähdemme varjoamme seuraamaan tai pyydystämään me eksymme valon lähteestä pimeyteen, missä ei muuta olekkaan kuin pimeyttä.
Ne viat mitä meissä on, pitää asettaa omaan arvoonsa, niiden ei saisi antaa ottaa valtaa meistä.
Kysymys siitä että missä menee itserakkauden raja on aina ollut minulle täysin epäselvä, en ymmärrä sitä. Joskus pentuna kuvittelin olevani täydellinen, niin ettei minussa ollut mielessäni mitään pahaa, koska en katsonut niihin asioihin. Katsoin vain sitä rakkautta joka minulla oli jaettavana. Muutuin vain aina vain ylpeämmäksi itsestäni kun kasvoin.
Lopulta ylpeyteni meni yli rakkaudesta joka minulla oli. Asetin kunniani tärkeimmäksi asiaksi mikä minulla on.
Silloin lähdin täydelliseen syöksykierteeseen.
Vertaan itseäni välillä ajatuksissani luciferiin, ainoa ero vain että hän ei ole (vielä) onnistunut muuttamaan suuntaansa takaisin siihen, mistä kaikki kunnia on kotoisin.
Mitenköhän tämä nyt tähän asiaan taas liittyi?
No mutta siis niin, meidän tulisi tuntea itsemme ja myöntää että meissä on pimeä puolemme, mutta antaa sen pimeän puolen olla takanamme, niin että tiedostamme sen mutta ettemme seuraa sitä. Vaan että vahvistamme sitä mikä on meissä hyvää niin ettei pimeä puolemme pääse meissä valloille. Emme voi itsessämmekään taistella pimeää puoltamme vastaan, kuten emme voi taistella kenenkään muun pimeää puolta vastaan.
Ainoa keino on vahvistaa sitä rakkautta mikä meissä on ja auttaa muitakin vahvistamaan sitä.
kirjoituksestasi se, että kun täällä opettelemme rakaastamaan, olemaan rakkautta, niin kuinka voisimme valita sitä, tahtoa sitä, jos emme tietäisi mitä se on. Ja sen tuntemiseen ja tietämiseen tarvitsemme sen vastakohdan. Jostain olen lukenut siitä ettemme tietäisi mitä on valo, jos emme tietäisi mitä on pimeä. Emme tietäisi mitä on ilo, jos emme tuntisi myös mitä on suru. jne. Eli niillä on mitä suurin tehtävä ja tarkoitus. Ja kun ne ovat tarkoituksensa täyttäneet voimme niistä luopua, ne häviävät itsestään. Siis suru, viha, kateus, pelko, sairaus kaikki ikävät asiat ovat olemassa, jotta kiinnittäisimme huomiomme niiden vastakohtaan.
>> Emme tietäisi mitä on ilo, jos emme tuntisi myös mitä on suru. >>
>> Siis suru, viha, kateus, pelko, sairaus kaikki ikävät asiat ovat olemassa, jotta kiinnittäisimme huomiomme niiden vastakohtaan. >>
Filosofiset pohdinnat teoreettisella tasolla kuulostavat hienoilta. Jos olemassa olevaa todellisuutta yrittää tulkita samojen ajatusten pohjalta vaikuttavat johtopäätökset ihme kyllä melko egoistisilta.
Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu "meitä varten", "meidän hyväksemme" tavalla jonka vain kehittyneimmät meistä pystyvät ymmärtämään.
Hiukan kärjistetysti hukutti Jumala siis pari viikkoa sitten satoja tuhansia ihmisiä että ME kiinnittäisimme huomiomme hänen rakkauteensa ?
Tietenkin vain tunneköyhä materialisti voi asian tuolla tavoin ilmaista, henkevyyteen kuuluu kyky nähdä asia rakkauden ruusuisen filtterin läpi, ja olla tietämätön siitä että onnettomuuden köyhimmätkin uhrit ja heidän omaisensa käyttävät/käyttivät sanoja MINÄ ja ME, jos ei suomeksi niin jollain kielellä kuitenkin.
eri kanteilta tätä katastrofiasiaa. Sinä koet ihmisen perusolemuksen jo erilaisena kuin minä, koska uskon meidän olevan ikuisia. Sinulle katastrofit ja sairaudet ja onnettomuudet ovat siis lopullisia ja käsittämättömiä. Minä näen ne oppeina, jotka saattavat jopa olla vain harhaa. Että meidän tulisi elää niin kuin kaikki olisi totisinta totta, mutta samaan aikaan ymmärtää että ne voivat olla vain kuin unta ja etsiä sitä pysyvää ja oikeata. Taas siis minun mielestä. En väitä että näin on mutta niin koen.
Enkä ajattele joidenkin kehittyneiden vain näin ymmärtävän, vaan että me kaikki kuljemme samaa päämäärää kohti, kuka mitäkin polkua. Ei niitä voi verrata ja kuka kuvittelee olevansa toisten yläpuolella tai edellä todennäköisesti joutuu huomaamaan katkerastikin olevansa heidän alapuolellaan tai takana, jotta tajuaisi olevansa samalla viivalla.
>> Katsomme eri kanteilta tätä katastrofiasiaa. Sinä koet ihmisen perusolemuksen jo erilaisena kuin minä, koska uskon meidän olevan ikuisia. Sinulle katastrofit ja sairaudet ja onnettomuudet ovat siis lopullisia ja käsittämättömiä. >>
Ei mielestäni. Ei sairaudet tai monet muut onnettomuuksien seuraukset lopullisia ole, ainoastaan kuolema. Sairauksia voidaan parantaa, särkyneet talot korjata, kadonneen veneen tilalle hankkia uusi ja entistä ehompi.
Kaikki tuo on ihmisten tehtävä, mitkään jumalat rakkaudessaan sitä eivät tee (toki suuri osa sairauksista paranee 'itsestään', evoluutio on kehittänyt erinomaisia 'troubble-shooting' toimintoja laitteisiinsa).
Mitä materialistisemmin noihin tehtäviin tartutaan, sitä parampia tuloksia syntyy. Samoin tulevien katastrofien ennalta ehkäisy, ihmisten on huolehdittava siitäkin.
Jotkut ovat kirjoitelleet 'Sodomasta ja Gomorasta', onnettomuudet ovat kuulemma syntisten vika ja/tai ennusmerkki 'viimeisistä ajoista'.
Mitä järkevää käyttöä voi yhteiskunta tuollaisille maailmanlopun saarnamiehille keksiä ?
Idealistinen, ruusunpunainen rakkaus on päiväunia ja nettipalstoja varten, tosin luultavasti hyvinkin tarpeellista vaihtelua arkisemmille askareille, sopivina annoksina terveellistä itseterapiaa.
'Out there' tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia ja realistista, rationaalia ajattelua, siitäkin meidän jokaisen pitäisi oma osamme kantaaksemme ottaa, filosofioiden tai uskonkäsitysten savuverhoon suojautumatta.
Tuota tuota...en tarkoittanutkaan ettei konkreettisiin toimiin pitäisi ryhtyäkin. Ei omakohtainen maailmankuvani sulje pois sitä. Toimiin voi ja kannattaakin ryhtyä, siis elää. Ja mielestäni toiminta voi olla jopa tehokkaampaa, kun ei vain surkuttele tilannetta. Taas en halua yleistää, mutta niinkin joskus on.
Mitä tulee maailmanlopun saarnaajiin, niin meitä on moneen junaan. Ei maha mittään.
Ruusunpunainen rakkaus nähdään idealistisena haavekuvana, mitä se todellisuus sitten on? Ei kai vaan raadollista kovaa maailmaa?
on todellista typeryyttä jälleen, kuvitteletko että voit valita tunteen vain tietämällä mitä se on?
Luuletko voivasi käskystä tuotaa vaikkapa serotiinia aivoihisi, tai nauraa vitsille aidosti joka ei naurata yhtään?
Aivoihin toki voidaan tuottaa molekyylejä ajattelemalla mielikuvia ja sitä kautta vaikkapa surun tunnetta, mutta et voi määrätä aivojasi rakastumaan vastoin mieltäsi niin että tunne olisi todellinen, olla pelkäämättä jos pelottaa ja estää kehosi vapinaa sen johdosta, vaikka tuntisitkin että pelon vastakohta on turvallisuus.
Jos vaikkapa olet punastuvaa tyyppiä punastut vastoin tahtoasikin, et pysty sitä estämään silloin, sen paremmin kuin palelemistakaan jos palelee vaikka kuinka tietäisit sen vastakohdan.
Aivojen ja kehon toiminta on paljon monimutkaisempi kokonaisuus joissa aivojen ja kehon tuottamat molekyylit ratkaisevat sen mitä tunnet, reakoit ja koet niiden toimesta.
>>Sinulle katastrofit ja sairaudet ja onnettomuudet ovat siis lopullisia ja käsittämättömiä.
>> Ruusunpunainen rakkaus nähdään idealistisena haavekuvana, mitä se todellisuus sitten on? Ei kai vaan raadollista kovaa maailmaa? >>
Siinäpä se. Mielestäni meidän pitäisi aivan vain vaatimattomasti hoitaa sellainen pieni puuha, että jättäisimme perinnöksi jälkeemme maailman joka on niin hyvä paikka asua niin monelle ihmiselle kuin vain suinkin mahdollista.
Kysymys on siitä, miltä pohjalta suunnittelemme konkreettiset toimenpiteemme päämäärän saavuttamiseksi, ihannekuvien vai realististen todellisuusanalyysien ? Todellisuuden yliolkainen kutsuminen raadollisuudeksi tuskin edistää jaloja pyrkimyksiämme ?
haluta rakastaa kuin käskeä itseä haluamaan rakastaa. Halu rakastaa kaikkea tulee kun ymmärtää sen olevan vain hyväksi, kun ymmärtää muillakin olevan sama perusolemus kuin itsellä, erilainen kokemus maailmasta vain, olemme toistemme opettajia.
Et voi rakastaa vastoin tahtoasi, silloin vain lisäät sen vastavoimaa. Silläpä olisi ensin mietittävä mitä tahtoo ja miksi.
Tunteet taas heilahtelevat niissä on ääripäät joiden välillä heilumme, asiat jotka tuottavat meille iloa tuottavat myös surua (jos ne menetetään tai pelätään että ne menetetään). Ei niitä tulekaan käskeä vaan vain seurata, päästä niiden ulkopuolelle.
Niin, oletin että ihminen haluaa tietää miksi jotain tapahtuu ja että se kysymys jäisi ilmaan materialistisella maailmankuvalla (kuten Farfar omaansa nimittää), mutta eihän se sitä välttämättä ole jos vain hyväksyy, että sellaista nyt tapahtuu, koska sellainen luonto on. Aivan.
Luulisin, että kyky rakastaa muotoutuu siitä, että olemme ensin itse tulleet rakastetuiksi. Mutuni väittää, että pitää olla kokemus siitä, että on tullut hyväksytyksi omana itsenään.
Ellei tuota kokemusta ole, ei pysty itsekään rakkautta antamaan, vaikka kuinka haluaisi. Mutta, jos tuo kokemus on, kykenee rakastamaan itseään ja myöskin jakamaan sitä eteenpäin (palava pensas).
Pulmahan kuitenkin on siinä, että tämä (todellinen) rakkaus näyttää olevan ehtyvä luonnonvara. Maskuliiniset arvot jyräävät.
sinulla on. Yksinkertainen ja hyvä. En vaan voi itselleni mitään, että olen joutunut etsimään muitakin näkökulmia elämään. Tai ehkä jo voisin sanoa, että se on ollut minulle vain hyväksikin.
Kaikki tavallaan.
Mutta ei ne sulje toisiaan pois reagoida sekä realististen todellisuusanalyysien pohjalta, mutta pitää mielessään myös ihannekuvaa. Eihän?
...Raadollinen kova maailma ei varmasti ole niin kuin sinä asian näet. Kenties tulisikin muistaa, ettemme toisten silmin yleensäkään täysin pysty asioita näkemään.
Olisikohan tärkeätä saada tuo tieteellisesti todistettua..
..masennu kritiikistä. On ihan hyvä etsiä uusia näkökulmia ja rakennella näköaloja epäsovinnaisista lähtökohdista käsin.
Matkavarustuksena olisi kuitenkin kenties hyvä olla järkeä ja tunnetta tasapuolisesti. Niin, että järki kontrolloi tunnetta ja myös päinvastoin, että tunne kontrolloi järkeä.
Pelkällä järjellä katseltuna maisema on rajoitettu. Pelkällä tunteella taivallettaessa taas voipi pudota kartalta.
..taitaisi olla moinen todistelu. Jos nuo rakkausmekanismit jollakin kumman konstilla onnistuttaisiinkin todistamaan, tuskinpa se johtaisi mihinkään toimenpiteisiin.
Todennäköisesti todettaisiin, että rakkauden palauttaminen ihmisten elämään tulisi liian kalliiksi, joten unohdetaan koko juttu.
Kyynisenä ja epäluuloisena luonteena epäilen että Missukka lähinnä toivoikin todisteita käyttämästäsi termistä 'maskuliiniset arvot'.
Aikoo mokoma käyttää sitä lyömäaseena jotain pahaa aavistamatonta urospuolista lähimmäistään vastaan, sulaa rakkauttaan.
siinä ainakin olen pikkasen edistynyt vuosien varrella.
Miten vaan tuli tunne (taas!) että kirjoitit kartalta putoamisesta, et niinkään minua varten vaan kenties itseäsi. Siis voi olla että tämä tunne on väärä, mutta aivan kuin itsellesi muistuttaisit, ettei kannata lähteä uusien ajatusten perään, ettei...tule niitä haukkuja tai kartalta putoamista. Itse en sitä enää pelkää, koska luotan kaiken menevän lopulta juuri niin kuin on tarkoitettu, ja pelot vain rajottaisivat elämääni.
>> Raadollinen kova maailma ei varmasti ole niin kuin sinä asian näet. >>
Vierastan kovasti koko sanaa 'raadollinen', ei kuulu sanavarastooni enkä voi sanoa edes tietäväni, mitä se tarkoittaa, vain sen että vähemmän mairittelevasta epiteetistä ilmeisesti on kysymys.
>> Kenties tulisikin muistaa, ettemme toisten silmin yleensäkään täysin pysty asioita näkemään. >>
Niinpä. Minä en taida pystyä muutenkaan, kun jo yksittäiset sanatkin tuottavat hankaluutta.
Olen kuullu mainittavan 'kaanaan kielen', ja saanut käsityksen että se olisi tapa puhua asioista käyttämällä tavallisia sanoja uskonnollisissa yhteyksissä tarkoittamaan jotain muuta kuin mitä samat sanat 'rahvaan' arkikielessä merkitsevät.
Lienenkö ymmärtänyt käsitteen 'kaanaan kieli' lähimainkaan oikein ?
Löytyisiköhän netiltä sanakirjaa, katsoisin mitä 'raadollinen' tarkoittaa (google antaa liikaa osumia) ?
[ Vielä yksi raato rokkaan: kumpaa alkuperää on sana raadollinen? Ei kumpaakaan. Agricolalla, siis 1500-luvun kirjakielessä se esiintyy useimmiten muodossa rado(i)llinen, ja alun perin se on merkinnyt maanpakolaista ja kulkuria. ]
http://www.kotus.fi/julkaisut/ikkunat/2000/kielii2000_50.shtml
( selitys josta en tullut hullua hurskaammaksi )
sellaisena maailmaa ei sentään tuskin (toivottavasti) kukaan koe.
Täällä tulee heiteltyä näköjään vaikka millaista tekstiä välillä.
En toivo todisteita sivujuonteesta, on minulla silmät päässä.
"Aikoo mokoma käyttää sitä lyömäaseena jotain pahaa aavistamatonta urospuolista lähimmäistään vastaan, sulaa rakkauttaan."
Hmmm... Täh?
*surkuttelee ainaisia väärinkäsityksiä*
>>haluta rakastaa kuin käskeä itseä haluamaan rakastaa. Halu rakastaa kaikkea tulee kun ymmärtää sen olevan vain hyväksi, kun ymmärtää muillakin olevan sama perusolemus kuin itsellä, erilainen kokemus maailmasta vain, olemme toistemme opettajia.
Meillä, itsekullakin on omat polkumme, jotka on itse etsittävä ja kuljettava. Siispä jääköön koulumestarimainen sormenheristely.
Maaliin voi varmaankin päästä useampia eri reittejä.
Israelin kansallakin tarun mukaan kesti neljäkymmentä vuotta tarpoa erämaata ristiinrastiin, ennenkuin pääsivät luvattuun maahan.
Omalla kohdallani maailamnkuvani kääntyi päälaelleen muutamia vuosia sitten. Senjälkeen ei ole juuri muuta ollutkaan, kuin uusien ajatusten työstämistä.
>>.. koska luotan kaiken menevän lopulta juuri niin kuin on tarkoitettu,..
En ajattele, että meillä olisi käsikirjoitusta elämäämme. Vaan pikemminkin jotain sellaista, ettei ole väärää polkua, vaan kaikki menevät samaan maaliin, vaikka mutkitellen. Ja ne mutkatkin on siinä tarkoituksella, siis ettei lopullista eksymistä ole, kenties tuleekin kohdata siellä maastossa erilaisia asioita, joita ei näkisi, jos menisi vain toisten perässä. Että tavallaan pitää löytää niitä rasteja ennekuin on maalissa. Mutta niitä ei ole millekään kartalle merkitty vaan ne vain tulevat kun etsii tai tarkkailee, saattaa vasta myöhemmin huomata, ai sehän oli yksi rasti. Ehkä jonkinlaisia karttoja on, mutta ne on aika vaikeita ja niitäkin pitää oppia ensin tulkitsemaan ennen kuin niitä ymmärtää. Ja oppimisesta olen sitä mieltä, että ihminen oppii mitä vain, kunhan hän ensin haluaa sitä.
Se on monesti hämäävää, kun asioita tajuaa vasta valovuoden päästä. Jotain tapahtuu tai kuulet jotain ja kestää kestää ennenkuin ymmärtää sen ..ahaa... Itsellä ainakin niin on enemmän kuin usein.
Ja tuosta mitä aiemmin kirjoitin, että epäilin sinun kirjoittaneenkin itsellesi tästä kartalta putoamisesta, se vaan ei kolahtanut minuun (ainakaan vielä), voi olla että tajuan senkin vasta sitten joskus. Toisaalta itsellä on usein käynyt niin, että ajattelen jotain ystävääni, että joku asia sopisi häneen ja kas kas, kuluu aikaa ja totean, ett hei sehän sopii minuunkin. Sitä vaan ensin on helpompi nähdä asiat ulkopuolellaan ja vasta sitten ehkä itsessään.
Halu rakastaa tulee ymmärtämisestä.
Oletetaan, että joku on oikein kenkku sinulle ja sinä jo vihastut hänelle, inhoat häntä, koska ajattelet hänen inhoavan sinua.
Entä jos tietäisit kaikki hänen haavansa, mistä se voisi johtua, että hän kokee sinut uhkana eikä sen vuoksi pidä sinusta. Tietäisit todella kuinka hän on kärsinyt ja kuinka vaikeaa hänen on suhtautua sinuun sinuna itsenäsi, kuinka hän näkee sinussa jotain ikävää, mikä muistuttaa jostain aiemmista pettymyksistä. Ja että voisit vihan lietsomisen sijaan yrittää auttaa häntä.
Olisiko tunteesi sama jos tiedät tai et tiedä hänen haavojaan?
Voit sanoa, ettei me millään voida kaikkia tuntea. Mutta kun onhan niin, että ihmiset olisivat kaikki toisilleen hyviä, jos heillä ei olisi haavojaan. Jos he eivät pelkäisi. Perusolemus on hyvä, ja jos ihminen on paha tai ilkeä, johtuu se siitä että hän on kärsinyt tai kärsii.
>>Halu rakastaa tulee ymmärtämisestä.