Enkelit eivät pelasta

Juuri näin on ja tietoa siitä on saatavilla pilvin pimein. Meille ihmisille luontainen ylpeys laittaa meidät kuvittelemaan itsestämme olemattomia. Ihan reilusti kuolevaisia kaikki olemme ja niillä mennään.

Ainoa oikea usko jolla voit pelastua on usko ovenkahvaan.

Muistamme kaikki varmaan lapsuutemme enkelin. Kotikirkon alttaritaulusta hän katsoo meitä lempeänä naishahmona, jolla on lumivalkeat vaatteet ja pehmeät Iinnunsiivet. Ympärillään herttainen parvi lenteleviä pikkukerubeja hän ojentaa ihanasti hymyillen siron kätensä ihmislasta kohden. Hänen yllään hohtaa taivaallinen valo, ja koko kuva säteilee puhtautta ja jaloutta. Kuva on kaunis. Kuitenkaan tällä ihanteellisella koristeella, vaikka se on monelle yhä totuus enkelten olemuksesta, on kovin kovin vähän yhteistä Raamatun kanssa:

Katsellessani ympärilIeni, minä äkkiä huo- masin miehen, uumillaan vyö parasta kultaa. Hänen ruumiinsa säihkyi kuin krysoliitti, hänen kasvonsa välkehtivät kuin salama, hänen silmänsä olivat kuin tulisoihdut, hänen käsivartensa ja jalkansa kuin kiiltävä pronssi, ja hänen äänensä oli kuin kansanjoukon pauhu. (Dan. 1O:5-6)

Pelko valtaa sitten Danielin ja håinen seurassaan olevat mieliet. Danie1in kasvot käyvät kalmankalpeiksi ja hän kaatuu kauhusta maahan!

Kauhuissaan on myös profeetta Hesekiel:

Ja olentojen hahmo o1i näöltänsä kuin tuliset hiilet, jotka paloivat tulisoihtujen näköisinä. Tulta liekehti olentojen väIissä, ja tuli hohti ja tulesta 1ähti salamoita. Ja olennot kiitivät edestakaisin ja olivat nähdä kuin saLaman leimaus. ( (Hes.l:13-14 )

Vaikka otammekin huomioon luovaan taiteeseen aina itsestään selvästi kuuluvan vapauden ja tavoitteellisuuden on alttaritaulumme enkeli silti etääntynyt hätkähdyttävän kauas alkuperäisestä aiheestaan. Tulkinta perustuu viehättävään, mutta haaveelliseen ja epätodelliseen mielikuvaan. Enkelistämme on tullut roolihenkilö hengelliseen saippuaoopperaan. Moderni raamattudramatugi ei annakaan enkelien yksinkertaisesti vain kohdata ja tavata ihmisä ja poistua heidän luotaan, kuten alkuteksti rohkenee väittää, vaan verbit ilmestyä, näyttäytyä ja kadota vastaavat paremmin ennakkoasennetta ja tarvitavaa teologiaa. Eihän toki enkeli, joka on palveleva henki, voi ihmisen tavoin tulla ja mennä, vaan hänen täytyy salaperäisesti ilmestyä ja hävitä äkkiä näkyvistä.

Enkeli on romantisoitu ja romantisoitunut.

Mutta on myös kysyttävä jokso vain Raamatun kuvitus vaan myös sen kieli ja selitys ovat samanlaisen romantiikan rasittamia! Alkukielen usein arkiset ilmaisut eivät ole teologisin valmiuksin varustautuneen kääntäjän tai selittäjän korvissa soineet aina siis tuonpuoleisin ja opillisesti oikein säveIin. On tarvittu nuotitusta ja hengellistä dramaturgiaa. Toki enkelikohtaukset kuten muutkin ihmeet ovat jo perimätiedosta lähtien saaneet yliluonnolliset värit, mutta myöhemmin kehittynyt teologia on sävyttänyt niitä lisää ja varustanut niiden selitykset kielellisin ja kuvallisin kiiltokuvin.