MIKSI TARVITSEN VAPAHTAJAA?
Monen mielestä on kyllästymiseen asti opetettu totuutta ihmisen syntisyydestä. On ollut masentava kokemus tajuta, että monet uskovan nimeä kantavat eivät tahdo todella sielunsa pohjiin asti tulla pysäytetyksi tämän totuuden eteen. Jotakin järkyttävän pinnallista on meidän uskonelämässämme. Tulee vihaisia vastalauseita: "Aina sinä puhut synnistä. Kyllä me sen muutenkin tiedämme!"
Tuskaisena olen kuitenkin nähnyt, etteivät useimmat uskovat alkuunkaan todella tiedä, mitä synti on. Emme ole joutuneet järkytetyiksi syntisyydestämme Jumalan edessä. Elämrme uskovina salaisen itsevanhurskauden sokaisemina: kuvittelernme olevamme syntisiä ja kaipaavamme armoa. Mutta sydämen kivikova pohja on aivan särkymätön, emmekä koskaan ole todella säikähtäneet Jumalan pyhyyttä. Synti on meille sittenkin enemmän ulkonaisia, näkyviä tahroja, tekosyntejä, sanasyntejä, mielenlaatusyntejä kuin koko olemuksemme pohjatonta ja järkyttävää kapinaa ja vihamielisyyttä Jumalaa vastaan.
Minulle ainakin on ollut ankara läksy oppia, että tämä turmelus seuraa uskovaa halki koko hänen elämänsä. Siitä ei koskaan tule loppua. Tiedän toki, että moni ystävä ei hyväksy tätä totuutta.
Toinen asia, jota olen yrittänyt korostaa, on uskonvanhurskaus tai Jumalan armo Kristuksessa Jeesuksessa. Puhuessani edellisestä totuudesta en ehkä monen mielestä tarpeeksi selvästi ole tuonut esille jälkimmäistä. Myönnän kyllä, etten aikaisemmin oikein uskaltanut puhua Jumalan armosta, Tunsin, että jollei Pyhä Henki saa todella kirkastaa syntiämme synniksi, puhe armosta on vain ihmisen antamaa lohdutusta, jonka avulla jälleen taitavasti vältämme katumuksen ja vedämme armon irstaisuuteemme eli omavanhurskauteemme.
Olen ajatellut, että ellei laki saa meidän uskovien suuta tukituksi ja todella syyllisiksi Jumalan edessä, ei myöskään evankeliumi meille maistu eikä se pääse meitä todella parantamaan.
Näitä asioita kerran pohtiessani sattui silmiini E.V. Pakkalan hartauskirjasta seuraava katkelma: "Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässa maailmassa ja täällä ajassa - tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa Olen alkanut uskoa, että oikea todellinen, pääsiäinen on meille koittava vasta kuokman virran toisella puolella. "
Oleellisinta, tärkeintä uskonelämässä on näin yhä syvenevä synnin ja armon tunto. Jotka tästä ytimestä lähtevät pois etsiäkseen jotain korkeampaa, menevät harhaan. Pyhän Hengen täyteys on ytimeltään yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa loppuun asti samalla aikaa vanhurskaaksi ja syntiseksi. Juurtuminen, kasvaminen ja syveneminen on juuri tämän herkistyvän synnin tunnon keskellä tapahthvaa kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa .
On henkeäsalpaavan riemullista, kun tämä kaikki alkaa todella kirkastua omalle kohdalle. Mikään ei ole enää minun varassani, vaan kaikki, aivan kaikki on Vapahtajan rakkauden ja armon varassa. Mitä heikommaksi ja syntisemmäksi tulen omissa silmissäni, mitä kuolleemmaksi ja tylsemmäksi tunnen sisimpäni, sitä lapsenomaisemmin kaikkea järkeä ja tunnettani uhmaten saan turvautua ja huutaa avukseni Jeesuksen armoa. Syntien anteeksiantamuksessa on todellakin joka hetki elämä ja autuus.
Monen mielestä on kyllästymiseen asti opetettu totuutta ihmisen syntisyydestä. On ollut masentava kokemus tajuta, että monet uskovan nimeä kantavat eivät tahdo todella sielunsa pohjiin asti tulla pysäytetyksi tämän totuuden eteen. Jotakin järkyttävän pinnallista on meidän uskonelämässämme. Tulee vihaisia vastalauseita: "Aina sinä puhut synnistä. Kyllä me sen muutenkin tiedämme!"
Tuskaisena olen kuitenkin nähnyt, etteivät useimmat uskovat alkuunkaan todella tiedä, mitä synti on. Emme ole joutuneet järkytetyiksi syntisyydestämme Jumalan edessä. Elämrme uskovina salaisen itsevanhurskauden sokaisemina: kuvittelernme olevamme syntisiä ja kaipaavamme armoa. Mutta sydämen kivikova pohja on aivan särkymätön, emmekä koskaan ole todella säikähtäneet Jumalan pyhyyttä. Synti on meille sittenkin enemmän ulkonaisia, näkyviä tahroja, tekosyntejä, sanasyntejä, mielenlaatusyntejä kuin koko olemuksemme pohjatonta ja järkyttävää kapinaa ja vihamielisyyttä Jumalaa vastaan.
Minulle ainakin on ollut ankara läksy oppia, että tämä turmelus seuraa uskovaa halki koko hänen elämänsä. Siitä ei koskaan tule loppua. Tiedän toki, että moni ystävä ei hyväksy tätä totuutta.
Toinen asia, jota olen yrittänyt korostaa, on uskonvanhurskaus tai Jumalan armo Kristuksessa Jeesuksessa. Puhuessani edellisestä totuudesta en ehkä monen mielestä tarpeeksi selvästi ole tuonut esille jälkimmäistä. Myönnän kyllä, etten aikaisemmin oikein uskaltanut puhua Jumalan armosta, Tunsin, että jollei Pyhä Henki saa todella kirkastaa syntiämme synniksi, puhe armosta on vain ihmisen antamaa lohdutusta, jonka avulla jälleen taitavasti vältämme katumuksen ja vedämme armon irstaisuuteemme eli omavanhurskauteemme.
Olen ajatellut, että ellei laki saa meidän uskovien suuta tukituksi ja todella syyllisiksi Jumalan edessä, ei myöskään evankeliumi meille maistu eikä se pääse meitä todella parantamaan.
Näitä asioita kerran pohtiessani sattui silmiini E.V. Pakkalan hartauskirjasta seuraava katkelma: "Oli aika elämässäni, jolloin uskoin, että kristityn ihmisen tie vie Golgatan taa uusiin, suuriin, ihmeellisiin pääsiäiskokemuksiin jo tässa maailmassa ja täällä ajassa - tällä puolen kuoleman linjan. Mutta vähitellen olen alkanut ymmärtää, ettei Kristuksen seuraamisessa ole mitään tietä Golgatan taa Olen alkanut uskoa, että oikea todellinen, pääsiäinen on meille koittava vasta kuokman virran toisella puolella. "
Oleellisinta, tärkeintä uskonelämässä on näin yhä syvenevä synnin ja armon tunto. Jotka tästä ytimestä lähtevät pois etsiäkseen jotain korkeampaa, menevät harhaan. Pyhän Hengen täyteys on ytimeltään yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa loppuun asti samalla aikaa vanhurskaaksi ja syntiseksi. Juurtuminen, kasvaminen ja syveneminen on juuri tämän herkistyvän synnin tunnon keskellä tapahthvaa kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa .
On henkeäsalpaavan riemullista, kun tämä kaikki alkaa todella kirkastua omalle kohdalle. Mikään ei ole enää minun varassani, vaan kaikki, aivan kaikki on Vapahtajan rakkauden ja armon varassa. Mitä heikommaksi ja syntisemmäksi tulen omissa silmissäni, mitä kuolleemmaksi ja tylsemmäksi tunnen sisimpäni, sitä lapsenomaisemmin kaikkea järkeä ja tunnettani uhmaten saan turvautua ja huutaa avukseni Jeesuksen armoa. Syntien anteeksiantamuksessa on todellakin joka hetki elämä ja autuus.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Syntiähän ei ole olemassakaan, joten siitä ei ketään tarvitse vapauttaa ja tällöin koko satuvapahtaja on siis tarinanakin täysin tarpeeton.
Jos haluaa synnin käsitettä käyttää, on sitä käytettävä synonyymina rikokselle, joita määritellään maan laikikirjoissa melkoinen määrä.
Maassa ei voi olla kahta rinnakkaista lakia, joten jokainen uskonharhassaan synnistä puhuva on syyllinen ainakin petoksen yritykseen ja joutaa jo sillä perusteella raastupaan.
Taidat itse olla Suomen lakia vastaan kun tahdot rajoitaa uskonnonvapautta?
En halua rajoittaa uskonnonvapautta, mutta valehtelu ja petokset eivät kuulu uskonnonvapauden piiriin.
Kerätessäsi varoja seurakuntasi toimintaan syyllistyt petokseen, koska et pysty osoittamaan jumalasi olemassaoloa, vai pystytkö?
Et voi myöskään syyttää ketään perisyntiseksi, koska se on valhe. Laittoman uhkauksen muodostaa syntiseksi väittäminen ja helvetin tulella uhkaaminen.
Kun völtät nuo karikot, saat uskonnonvapauslain mukaan uskoa vaikka kaikkivaltiaaseen maailmojen luojaan, mahtavaan maitopurkkiin.
Laitonta uhkausta olisi se, jos jollakin olisi jokin tappo/vahingoittamisväline hallussaan, ja uhkaisi sillä toista. Tai jos esittää sellaista hallitsevansa, sellaiseen käyttöön, laittomaan käyttöön. Mutta jos on kyse uskonnollisesta laista, eikö silloin olla olevinaan erinomaisen LAILLISIA, mutta ei välttämättä helvetin hallitsijoita. Millä perusteella joku siis väitti jotain LAITTOMAKSI uhkaukseksi, vai oliko väite kunnianloukkausrikos, perätön ilmianto, tms.
Voitko selventää?
Mielestäni uskonharhaiset
a) valetelevat jumalansa olemassaolosta, koska eivät pysty sitä esiin manaamaan.
b) keräävät rahaa perustuen kohtaan a, jolloin muodostuu petos.
c) uhkaavat erilailla uskovia kohdan a olemattoman jumalan rangaistuksella, jonka toteuttaa olematon saattana.
Aika selkeää mielestäni, elleivät uskonharhaiset pysty manaamaan esiin joko jumalaansa tai edes saatanaa.
Kuules he-ma: jos näet esm karhun jäljet maassa, tiedät että karhu on olemassa...jossain täällä. Katso ympärillesi, näet Jumalan luomistyön kaikkialla. Mutta ymmärrän katkeran sävysi. Sinut on pakotettu lapsena kirkkoon. Ehkä korvasta roikottaen. Kotona pakkosyötettiin Jumalan Sanaa. Nyt sisimpäsi taistelee vastaan. Mutta tunnet kuinka Jumalan rakkaus vetää puoleensa. Jumala tahtoo Armahtaa ja siunata sinua. Ota rohkeasti lahja vastaan.
Kristus synniksi tehty, 2. Kor 5. Joten jos kieltää syntisyytensä, on kieltämässä Kristuksenkin, ja on sitten antikristus? 1. Joh 1.
Ongelmaa on siinäkin, että suurin osa kristikunnasta on keksinyt, että löytyy tyyppi, joka on syyllinen mun puolestani. Mitä tahansa teenkin, on syy toisen. Helvettiin ei mielestään kukaan ole joutumassa. Valitettavasti Jeesus itse kylläkin sanoi, että helvettiin todellakin voi joutua. Ei Hän mikään toisten syntien kantaja ole. Opettaja kylläkin. Tiedoksi vain.
Niinpä juuri. Tehdään asioita, jotka Jeesus itse kieltää ja sitten kuvitellaan Isä Jumalan edessä, että sama Jeesus onkin meidän puolestamme syyllinen. Eiköhän tuo "syntipukki"-asia ole ollut väärinymmärretty koko ajan. Hän oli omana aikanaan joidenkin toimesta julistettu syylliseksi tekosyillä, jotta saatiin Hänet tapetuksi kun oli varsin kiusallinen kaveri. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että kukin meistä on itse vastuussa teoistaan Isän edessä eikä voi sälyttää tekojansa toisen- Jeesuksenkaan- kannettavaksi.
Näistä syistä kristinusko on mitä oivallisin uskonto erilaisille persoonallisuushäiriöisille. Jos omatunto kolkuttaakin (yleensä ei), niin ainahan voi syyttää jotakuta toista. Omista teoistaan ja tekemättä jättämisistään.
Ensi kertaa uskonnollisuus puhutteli minua opiskeluaikoina, valitettavasti en perehtynyt asiaan enempään.
Nyt kaikki on hyvin, olen löytänyt sen mikä olisi pitänyt löytää aikoja sitten.