Kiitä, sieluni, Herraa… joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi. Ps. 103: 2.
Niin, sanot sinä, kyllähän minäkin uskoisin syntieni anteeksisaamisen, jollei minulla olisi erityistä syntiäni, joka on kovin töykeä ja sopimaton. Sinulla on siis sydämelläsi salainen paino. Tämä tosin on vaikeaa, mutta huomaa juuri mainitut sanat: Joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi.
Tosin on olemassa kuolemansynti, jota ei koskaan anneta anteeksi, »Pyhän Hengen herjaus» mutta ne, jotka tähän ovat tehneet itsensä syypäiksi, eivät tavallisesti koskaan tavoittele anteeksiantoa. Kristuskin nimenomaan sanoo tämän synnin olevan ainoan, jota ei milloinkaan anneta anteeksi. Muuten hän sanoo kaiken synnin ja pilkan annettavan ihmisille anteeksi, vieläpä sellaisenkin raskaan synnin kuin Jumalan pilkan, hirveimpienkin syntien, niin kuin Herra itse juhlallisesti vakuuttaa: »Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. - vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.»
Pysähdy! Etkö kuullessasi tämän suurenmoisen Jumalan laupeuden vakuutuksen tekisi hänelle otollista tekoa uskomalla hänen sanansa, vaikka et mitään tunnekaan sydämessäsi? Vai tahdotko vielä kiistää Herraa vastaan ja olla uskomatta tällaisia hänen yleviä ja lohdullisia sanojaan? Sillä tavoin voisit tehdä hirveän synnin, tekisit Jumalan valehtelijaksi. Tahdotko vielä hetkeäkään kulkea loitolla Jumalaasi epäuskossa, kylmin, kankein ja ynsein mielin?
Mutta, sanot, minäkin olen kerran kokenut ja uskonut anteeksiantamuksen, mutta olen taas tehnyt syntiä. Jumala ei voine lakkaamatta antaa anteeksi! Se että olet syntiä tehnyt armon valistuksen saatuasi, on tosin suuri synti, mutta ota kuitenkin näistä sanoista tarkka vaari. Tässä ei ole: on antanut anteeksi, niin kuin se olisi tapahtunut vain kerran, vaan antaa anteeksi, alinomaa ja loppumatta antaa anteeksi. Ellei Jumala alinomaa jakaisi anteeksiantamustaan, niin ei hänen anteeksiantonsa ollenkaan hyödyttäisi, eikä pelastusta olisi yhdelläkään sielulla, sillä silloin kaikki olisi tuomittu hukkumaan, koska lihassamme on alituisesti syntiä, alati ilmenevää syntisyyttä.
Tähän liittyvät Lutherin painokkaat sanat: »Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti, niin kauan kuin maan päällä elämme, eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu, niin on todella tarpeen, että meitä varten on olemassa ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus, ettemme syntimme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan että pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavina.»
Tämä Herran iankaikkinen liitto vaikuttaa sen, ettei synti saata meitä kadottaa. Ota tässä Daavid todistukseksi! Hän oli Jumalan armosta pitkän aikaa nauttinut sanomattoman suurta armoa. Varhaisesta nuoruudestaan saakka hänellä oli Jumalan sanan ja Hengen valistus. Lammaspaimenesta hänet valitaan ja voidellaan Jumalan kansan kuninkaaksi. Hänet siunataan suurilla voitoilla ja kunnialla, niin että hänestä tulee suuri Herran profeettakin. Ja kuitenkin hän kerrallaan lankeaa kahteen hirmuiseen syntiin: aviorikokseen ja murhaan. Ne olivat varmaan veriruskeita syntejä ja, huomannet, suurimman valistuksen ja armon saanut mies oli ne tehnyt ja kuitenkin hän sai ne anteeksi!
Hänelle omistettiin ihana lupaus ja anteeksianto, heti kun hän Herran edessä oli tunnustanut rikoksensa. Mitä hän oli tehnyt lepyttääkseen Jumalan ja anteeksi saadakseen? Hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän oli vain paljon vastusteltuaan vihdoinkin hätänsä pakottamana keskellä häpeää tullut Jumalan luo ja tunnustanut syntinsä saaden ne silloin kohta anteeksi. Hän sanoo itse: *Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani, sillä sinun kätesi oli yöt ja päivät raskaana päälläni. Mutta minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»
Niin, sanot sinä, kyllähän minäkin uskoisin syntieni anteeksisaamisen, jollei minulla olisi erityistä syntiäni, joka on kovin töykeä ja sopimaton. Sinulla on siis sydämelläsi salainen paino. Tämä tosin on vaikeaa, mutta huomaa juuri mainitut sanat: Joka sinulle kaikki syntisi antaa anteeksi.
Tosin on olemassa kuolemansynti, jota ei koskaan anneta anteeksi, »Pyhän Hengen herjaus» mutta ne, jotka tähän ovat tehneet itsensä syypäiksi, eivät tavallisesti koskaan tavoittele anteeksiantoa. Kristuskin nimenomaan sanoo tämän synnin olevan ainoan, jota ei milloinkaan anneta anteeksi. Muuten hän sanoo kaiken synnin ja pilkan annettavan ihmisille anteeksi, vieläpä sellaisenkin raskaan synnin kuin Jumalan pilkan, hirveimpienkin syntien, niin kuin Herra itse juhlallisesti vakuuttaa: »Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. - vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.»
Pysähdy! Etkö kuullessasi tämän suurenmoisen Jumalan laupeuden vakuutuksen tekisi hänelle otollista tekoa uskomalla hänen sanansa, vaikka et mitään tunnekaan sydämessäsi? Vai tahdotko vielä kiistää Herraa vastaan ja olla uskomatta tällaisia hänen yleviä ja lohdullisia sanojaan? Sillä tavoin voisit tehdä hirveän synnin, tekisit Jumalan valehtelijaksi. Tahdotko vielä hetkeäkään kulkea loitolla Jumalaasi epäuskossa, kylmin, kankein ja ynsein mielin?
Mutta, sanot, minäkin olen kerran kokenut ja uskonut anteeksiantamuksen, mutta olen taas tehnyt syntiä. Jumala ei voine lakkaamatta antaa anteeksi! Se että olet syntiä tehnyt armon valistuksen saatuasi, on tosin suuri synti, mutta ota kuitenkin näistä sanoista tarkka vaari. Tässä ei ole: on antanut anteeksi, niin kuin se olisi tapahtunut vain kerran, vaan antaa anteeksi, alinomaa ja loppumatta antaa anteeksi. Ellei Jumala alinomaa jakaisi anteeksiantamustaan, niin ei hänen anteeksiantonsa ollenkaan hyödyttäisi, eikä pelastusta olisi yhdelläkään sielulla, sillä silloin kaikki olisi tuomittu hukkumaan, koska lihassamme on alituisesti syntiä, alati ilmenevää syntisyyttä.
Tähän liittyvät Lutherin painokkaat sanat: »Koska lihaamme rasittaa ikuinen synti, niin kauan kuin maan päällä elämme, eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu, niin on todella tarpeen, että meitä varten on olemassa ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus, ettemme syntimme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan että pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavina.»
Tämä Herran iankaikkinen liitto vaikuttaa sen, ettei synti saata meitä kadottaa. Ota tässä Daavid todistukseksi! Hän oli Jumalan armosta pitkän aikaa nauttinut sanomattoman suurta armoa. Varhaisesta nuoruudestaan saakka hänellä oli Jumalan sanan ja Hengen valistus. Lammaspaimenesta hänet valitaan ja voidellaan Jumalan kansan kuninkaaksi. Hänet siunataan suurilla voitoilla ja kunnialla, niin että hänestä tulee suuri Herran profeettakin. Ja kuitenkin hän kerrallaan lankeaa kahteen hirmuiseen syntiin: aviorikokseen ja murhaan. Ne olivat varmaan veriruskeita syntejä ja, huomannet, suurimman valistuksen ja armon saanut mies oli ne tehnyt ja kuitenkin hän sai ne anteeksi!
Hänelle omistettiin ihana lupaus ja anteeksianto, heti kun hän Herran edessä oli tunnustanut rikoksensa. Mitä hän oli tehnyt lepyttääkseen Jumalan ja anteeksi saadakseen? Hän ei ollut tehnyt kerrassaan mitään, hän oli vain paljon vastusteltuaan vihdoinkin hätänsä pakottamana keskellä häpeää tullut Jumalan luo ja tunnustanut syntinsä saaden ne silloin kohta anteeksi. Hän sanoo itse: *Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani, sillä sinun kätesi oli yöt ja päivät raskaana päälläni. Mutta minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.»
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tässä näen nyt, mitä merkitsee Jumalan ikuinen liitto, joka saa aikaan sen, ettei mikään synti voi meitä kadottaa! Tässä näen, että vaikka synnit olisivat veriruskeat, ne kuitenkin pestyinä Karitsan veressä tulevat lumivalkeiksi. Tässä näen, että »Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikista synneistämme.» Tässä näen, että valistuksen ja armoituksenkin saaneelle synti kuitenkin annetaan anteeksi.
Teen tästä yksinkertaisen ja terveen johtopäätöksen: Koska Jumala antoi. anteeksi Daavidille, joka oli saanut niin suuren armon ja valistuksen ja kuitenkin niin törkeästi teki syntiä, niin en tahdo hetkeäkään epäillä ja kulkea erossa Jumalastani. Minun tulee, voin ja saan olla varma siitä, että hän yhtä hyvin antaa minullekin anteeksi. Muuten lisään syntieni lukua vielä sillä jumalanpilkalla, että sanoisin hänen vastoin sanaansa katsovan henkilöä ja rikkovan sanansa. Jumala minua varjelkoon sellaisesta epäuskosta!
Olenhan minäkin ihminen, kuten Daavid. Olenhan minäkin Kristuksen kalliilla verellä sovitettu yhtä hyvin kuin Daavid. Olihan Daavid törkeä syntinen kuten minäkin. Kun hän, kumminkin huolimatta ylen raskaista synneistään sai armon, niin en saata minäkään epäillä varsinkaan, kun suuri, laupias Jumala itse sanoo: »En tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa» - »tunne ainoastaan pahat tekosi» - »vaikka sinun syntisi olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi!»