Jos elämme, niin me elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin me kuolemme Herralle. Sentähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Room. 14:8.
Tämä on uskovien maallisen elämän sekä salaisuus että korkeus. Koko heidän elämänsä, olemassaolonsa ja kuolemansakin kuuluvat Herralle. He eivät ole itsensä omat, he ovat hänen, joka on luonut, lunastanut ja pyhittänyt heidät. He ovat hänen, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan myös henkensä ja koko elämänsä tarkoitukseen nähden.
Sillä ei kukaan meistä elä itselleen. Hengellisesti kuolleet saattavat vain elää itsellensä, elää omille tarkoituksilleen ja omien halujensa mukaan, »vapaina vanhurskaudesta». Se, että uskovat taas hengessään ja koko elämänsä suunnassa todella elävät Herralle, johtuu siitä, että uusi syntyminen ja hengellinen elämä eivät ole pelkkä ajatus tai luulottelu, vaan suuri todellisuus, joka ilmenee voimissa ja ominaisuuksissa, joita ei paljas luonto koskaan synnytä.
Näistä uusista voimista ja ominaisuuksista on tunnusomaisin se, ettemme enää elä itsellemme, vaan elämämme korkein ja kallein päämäärä on nyt Herrassamme, hänen asiassaan, hänen kunniassaan, hänen suosiossaan, kuinka hyvin tai huonosti meille onnistuneekin suorittaa teossa ja toiminnassa, mitä hartaimmin rakastamme ja tavoittelemme.
Kuten jo sanoimme, elämme Herralle, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan henkemmekin puolesta, sisimpään haluumme ja pyrkimyksemme nähden. Jos tämä ei täydellisesti tapahdu elämässämme, vaan jossakin suhteessa alamme elää itsellemme, niin tällöin olemme poikenneet sisimmästä tahdostamme, josta silloin itse itseämme nuhtelemme.
»Eikä kukaan kuole itselleen.» Kuolemaansakaan katsoen ei kristitty enää ole omansa, vaan Herran ja hänen alamaisensa. Kristityllä ei ole oikeutta eikä tahtoakaan oman mielensä mukaan, esim. omaksi kunniakseen menettää henkeänsä, jos hänen täytyy panna se alttiiksi tai uhrata se, niin pitää sen tapahtua Herran käskyn ja järjestyksen nojalla. »Te ette ole itsenne omia, te olette kalliisti ostetut», sanoo apostoli. Ainoastaan jos Herran kunnia ja hyvä tahto tai hänen käskynsä ja järjestyksensä niin vaativat, tulee meidän olla alttiita uhraamaan elämämme ja silloin millä Herran haluamalla ajalla tavalla tahansa.
Uskovan ei siis pidä toivoa elämänsä tai kuolemansa olevan häntä itseään varten. Hän sanokoon aina näin: Jos Jumala tahtoo minun vielä kauemmin olemaan täällä maan päällä, niin tahdon minäkin. Jos taas tahtoo ottaa minut kotiin, en tahdo olla maan päällä. Yhdellä kertaa me rikomme toivomalla pitkää ikää, toisella kertaa itsekkäästi toivomalla kuolemaa. Kaikki, mitä me olemme mitä meillä on, henkemmekin, ovat Herran ja ovat myös Herralle annetut.
»Jos elämme, niin me elämme Herralle.» Herralle eläminen sisältää, että katsomme elämäämme, koko olemassaoloamme Herran omaisuudeksi ja sen vuoksi myös kaikessa toimimme hänen palvelijoinaan. Se sisältää, että me pidämme hänen tahtoansa ainoana ojennusnuoranamme kaikissa toimissamme ja töissämme, että meillä on hänen kunniansa ja hänen suopeutensa ainoana päämääränämme. Se sisältää myös, että me kaikissa elämämme kokemuksissa jättäydymme hänen johtoonsa, onnessa ja onnettomuudessa, joko hän sitten meille antaa tai meiltä ottaa sekä tahdomme uhrata hänelle kaikki kykymme ja voimamme.
Tämä on uskovien maallisen elämän sekä salaisuus että korkeus. Koko heidän elämänsä, olemassaolonsa ja kuolemansakin kuuluvat Herralle. He eivät ole itsensä omat, he ovat hänen, joka on luonut, lunastanut ja pyhittänyt heidät. He ovat hänen, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan myös henkensä ja koko elämänsä tarkoitukseen nähden.
Sillä ei kukaan meistä elä itselleen. Hengellisesti kuolleet saattavat vain elää itsellensä, elää omille tarkoituksilleen ja omien halujensa mukaan, »vapaina vanhurskaudesta». Se, että uskovat taas hengessään ja koko elämänsä suunnassa todella elävät Herralle, johtuu siitä, että uusi syntyminen ja hengellinen elämä eivät ole pelkkä ajatus tai luulottelu, vaan suuri todellisuus, joka ilmenee voimissa ja ominaisuuksissa, joita ei paljas luonto koskaan synnytä.
Näistä uusista voimista ja ominaisuuksista on tunnusomaisin se, ettemme enää elä itsellemme, vaan elämämme korkein ja kallein päämäärä on nyt Herrassamme, hänen asiassaan, hänen kunniassaan, hänen suosiossaan, kuinka hyvin tai huonosti meille onnistuneekin suorittaa teossa ja toiminnassa, mitä hartaimmin rakastamme ja tavoittelemme.
Kuten jo sanoimme, elämme Herralle, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan henkemmekin puolesta, sisimpään haluumme ja pyrkimyksemme nähden. Jos tämä ei täydellisesti tapahdu elämässämme, vaan jossakin suhteessa alamme elää itsellemme, niin tällöin olemme poikenneet sisimmästä tahdostamme, josta silloin itse itseämme nuhtelemme.
»Eikä kukaan kuole itselleen.» Kuolemaansakaan katsoen ei kristitty enää ole omansa, vaan Herran ja hänen alamaisensa. Kristityllä ei ole oikeutta eikä tahtoakaan oman mielensä mukaan, esim. omaksi kunniakseen menettää henkeänsä, jos hänen täytyy panna se alttiiksi tai uhrata se, niin pitää sen tapahtua Herran käskyn ja järjestyksen nojalla. »Te ette ole itsenne omia, te olette kalliisti ostetut», sanoo apostoli. Ainoastaan jos Herran kunnia ja hyvä tahto tai hänen käskynsä ja järjestyksensä niin vaativat, tulee meidän olla alttiita uhraamaan elämämme ja silloin millä Herran haluamalla ajalla tavalla tahansa.
Uskovan ei siis pidä toivoa elämänsä tai kuolemansa olevan häntä itseään varten. Hän sanokoon aina näin: Jos Jumala tahtoo minun vielä kauemmin olemaan täällä maan päällä, niin tahdon minäkin. Jos taas tahtoo ottaa minut kotiin, en tahdo olla maan päällä. Yhdellä kertaa me rikomme toivomalla pitkää ikää, toisella kertaa itsekkäästi toivomalla kuolemaa. Kaikki, mitä me olemme mitä meillä on, henkemmekin, ovat Herran ja ovat myös Herralle annetut.
»Jos elämme, niin me elämme Herralle.» Herralle eläminen sisältää, että katsomme elämäämme, koko olemassaoloamme Herran omaisuudeksi ja sen vuoksi myös kaikessa toimimme hänen palvelijoinaan. Se sisältää, että me pidämme hänen tahtoansa ainoana ojennusnuoranamme kaikissa toimissamme ja töissämme, että meillä on hänen kunniansa ja hänen suopeutensa ainoana päämääränämme. Se sisältää myös, että me kaikissa elämämme kokemuksissa jättäydymme hänen johtoonsa, onnessa ja onnettomuudessa, joko hän sitten meille antaa tai meiltä ottaa sekä tahdomme uhrata hänelle kaikki kykymme ja voimamme.
Vastaukset 1
Vanhimmat
»Jos kuolemme, niin kuolemme Herralle.» Niin kuin koko elämämme on Herran oma ja hänelle pyhitetty, niin on kuolemammekin. Jos me kuolemmekin luonnollisen kuoleman, niin tapahtuu se silloin tietäen, että me olemme Herran. Sentähden tahdommekin tyytyä, kutsuipa hän meidät millä hetkellä ja millä tavalla hyvänsä. Mutta erityisissä tapauksissa riippuu kuolemamme valinnastammekin, kuten milloin marttyyri verisen vainon aikana voi välttyä kuolemasta, jos hän kieltää evankeliumin tai kun lähetyssaarnaaja näkee ilmeisen kuolemanvaaran uhkaavan jollakin matkallaan sielujen pelastamiseksi tai kun sotilas Jumalan järjestyksen mukaan luovuttaa elämänsä, mutta pakenemalla voisi sen pelastaa. Kaikissa tällaisissa tapauksissa kristitty on sekä velvoitettu että hengessään altis mieluummin uhraamaan elämänsä kuin pettämään uskollisuutensa Herraa, hänen asiaansa ja hänen järjestystään kohtaan. Kun hän näin uhraa henkensä Herran tähden, sanomme hänen »kuolevan Herralle».
»Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.» Elämässä ja kuolemassa me olemme hänen omaisuuttaan ja hänen palvelijoitaan. Tämä lohdutus ja etu on yksin uskovilla, että missä hyvänsä he ovatkin, elämässä, kuolemassa tai kuoleman jälkeen, »he ovat Herran» - Herran omaisuutta ja kaiken hänen rakkautensa ja uskollisen huolenpitonsa alaisia. He ovat aina hänen käsissään, jolle on annettu »kaikki valta taivaassa ja maan päällä».
Vaikka me elämmekin täällä muukalaisuuden maassa, niin olemme kuitenkin hänen lapsiaan ja palvelijoitaan, hänen näkymättömässä seurassaan ja kun meidät täältä kutsutaan, niin olemme kotona »Herran luona» iäisesti näkemässä häntä, niin kuin hän on. Tässä ajassa kuulumme Herralle, ensin uskon ja omantunnon kautta, sitten rakkauden ja palvelemisen muodoissa.
Ja kuollessamme olemme myös Herran omaisuutta ja hänen hoivassaan ruumiinemme, sieluinemme. Ruumis on hänen salatussa, mutta varmassa suojassaan kätkettynä ylösnousemuksen päivään asti, jolloin se katoamattomana on nouseva iankaikkiseen elämään ja hänen pyhiensä seurassa siihen suureen päivään asti, jolloin se taas puetaan »hengelliseen ruumiiseen», joka on Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltainen. Saat olla siitä varma, että joka ajallisuudessa on Herran oma, on myös hänen omansa kuolemassa ja iankaikkisuudessa. Autuaallinen asia on, yläpuolella kaiken ajatuksemme: »Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat Amen.