Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? 1 Kor. 10:16.
Tässä apostoli sanoo meille, mitä Herra Kristus ruumiinsa ja verensä jakamisella meidän ravinnoksemme tarkoittaa ja vaikuttaa. Tämä on näet sisällinen yhdistys hänen ja hänen uskoviensa välillä. Tästä hän itse sanoo nimenomaan: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa, ja minä hänessä.» Heti ehtoollisen asetettuansa hän sanoi: »Te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.» »Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. » Samalla hetkellä hän sanoi Isälleen: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi. »
Ajattele, mitä tuollaiset Kristuksen sanat sisältänevät. Mikä jumalallisen rakkauden ihme! »Joka syö minun lihani, hän pysyy minussa ja minä hänessä.» Nämähän ovat Kristuksen omat sanat. Me hämmästymme, me emme voi käsittää niin suurta kunniaa, mutta mitä teemme? Ne ovat Kristuksen lausumat sanat. Eivät ne ole unta eikä tarua eihän Kristus voi valehdella. Sitä paitsi, missä on suuren, ihmeellisen Jumalan suurenmoisten neuvojen ja tekojen raja?
Hänen sovitettuaan meidät ensin verellään, tehtyään meidät Jumalan edessä puhtaiksi, vanhurskaiksi ja otollisiksi, oli hänen hyvä tahtonsa myös korottaa meidät kunniaan, itse niin likeisesti yhdistyä ja sulaa meihin, kuten tässä voimme huomata Hänen antaessansa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi. Sillä kuten se, mitä syömme ja juomme sulaa meihin, niin kuin ei mikään muu meitä koskeva. Omistamani kalliit tavarat eivät tule minua niin lähelle, eivät myöskään vaikuta minussa samaa kuin nauttimani leipä ja viini. Herramme Kristus on tahtonut asettaa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi, jotta me mitä läheisimmin yhdistyisimme häneen, jotta meidän henkemme eroamattomasti yhdistyisi hänen henkeensä, meidän ruumiimme hänen ruumiiseensa, meidän veremme hänen vereensä, jotta hänen rakkautensa, hänen puhtautensa, hänen arvollisuutensa tulisivat meidän omiksemme, iankaikkisesti omiksemme.
Tästä on hurskas Tauler lausunut seuraavat sanat: »Jumalan Poikaa ei ole mikään sen lähempänä, kuin hänen omistamansa inhimillinen luonto, jonka hän persoonallisella yhdistyksellä on liittänyt itseensä. Mutta kaikkein lähimpänä meitä on se, mitä syömme ja juomme, koska se muuttuu lihaksemme ja vereksemme. Koska siis Kristus niitä läheisimmin tahtoi yhdistyä meihin, asetti hän tämän pyhän sakramentin, jossa me siunatussa leivässä syömme hänen ruumiinsa ja siunatussa viinissä juomme hänen verensä.»
Oi, tämä sakramenttihan tarjoaa mitä ylevimmän kunnian. Eikö tulisikin tämän yhdistyksen olla korkeimpana kunnianamme maan päällä? Niinpä, kun sielu on saanut kaikkiin synteihinsä sen suuren lohdutuksen, jonka tämä sakramentti tahtoo lahjoittaa, tulee se usein niin palavaksi rakkaudesta Herraansa ja Vapahtajaansa, että se haluaisi saada painaa hänet sydämeensä, että se suurimpana autuutenaan pitää mitä läheisintä yhdistystä hänen kanssaan ja katso, silloin tämä laupias Herra tulee ja tietää neuvon, mitenkä tämäkin toivo täytetään.
Mutta jos ajattelemme tämän perustetta, niin on muistettava, että juuri ihmisen yhdistys uudelleen alkuperäänsä, Jumalaan, oli koko lunastuksen päämäärä. Ihminen oli luotu ollakseen sisällisesti yhdistynyt Jumalaan. Sentähden hänet myös oli tehty Jumalan kuvaksi. Tämä menetettiin syntiinlankeemuksessa silloin yhdysside katkesi, ihminen luopui Luojastaan siitä syntyi kuolema, josta Herra oli sanonut: »Jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.»
Ensimmäinen askel sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä otettiin Jumalan Pojan syntymisessä, Jumalan Pojan tullessa ihmiseksi, hänen tullessaan meidän kaltaiseksemme, hänen pukeutuessaan meidän lihaamme, hänen omistaessaan meidän luontomme ja tullessaan veriyljäksemme, silloin jo tapahtui sovinto Jumalan ja meidän välillämme - sillä meidät yhdistettiin verensiteillä. Tästä profeetta jo edellä oli sanonut: »Hänen nimeksensä on pantava Immanuel, Jumala meidän kanssamme», se oli ei vain: Jumala keskuudessamme, vaan: Jumala meissä, Jumala lihassamme, Jumala veriheimolaisemme, mistä apostolikin sanoo: »Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä josta syystä hän ei häpeäkään kutsua heitä veljiksi.»
Mutta tämän Jeesuksen syntymässä perustetun yhdistyksen hän tahtoo täydentää tässä ihmeellisessä sakramentissa, jossa hän myös yhdistää koko ottamansa miehuuden luonnon meidän kanssamme. Tämä on meille käsittämätön kunnia! Minkä pyhyyden kantaakaan itsessään ihminen, joka on tullut osalliseksi Kristuksen pyhästä ruumiista - hän on samaa ruumista ja samaa Henkeä hänen kanssansa! Mikä kunnia ja autuus!
Tässä apostoli sanoo meille, mitä Herra Kristus ruumiinsa ja verensä jakamisella meidän ravinnoksemme tarkoittaa ja vaikuttaa. Tämä on näet sisällinen yhdistys hänen ja hänen uskoviensa välillä. Tästä hän itse sanoo nimenomaan: »Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa, ja minä hänessä.» Heti ehtoollisen asetettuansa hän sanoi: »Te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä.» »Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. » Samalla hetkellä hän sanoi Isälleen: »Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä - minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi. »
Ajattele, mitä tuollaiset Kristuksen sanat sisältänevät. Mikä jumalallisen rakkauden ihme! »Joka syö minun lihani, hän pysyy minussa ja minä hänessä.» Nämähän ovat Kristuksen omat sanat. Me hämmästymme, me emme voi käsittää niin suurta kunniaa, mutta mitä teemme? Ne ovat Kristuksen lausumat sanat. Eivät ne ole unta eikä tarua eihän Kristus voi valehdella. Sitä paitsi, missä on suuren, ihmeellisen Jumalan suurenmoisten neuvojen ja tekojen raja?
Hänen sovitettuaan meidät ensin verellään, tehtyään meidät Jumalan edessä puhtaiksi, vanhurskaiksi ja otollisiksi, oli hänen hyvä tahtonsa myös korottaa meidät kunniaan, itse niin likeisesti yhdistyä ja sulaa meihin, kuten tässä voimme huomata Hänen antaessansa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi. Sillä kuten se, mitä syömme ja juomme sulaa meihin, niin kuin ei mikään muu meitä koskeva. Omistamani kalliit tavarat eivät tule minua niin lähelle, eivät myöskään vaikuta minussa samaa kuin nauttimani leipä ja viini. Herramme Kristus on tahtonut asettaa meille pyhän ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi, jotta me mitä läheisimmin yhdistyisimme häneen, jotta meidän henkemme eroamattomasti yhdistyisi hänen henkeensä, meidän ruumiimme hänen ruumiiseensa, meidän veremme hänen vereensä, jotta hänen rakkautensa, hänen puhtautensa, hänen arvollisuutensa tulisivat meidän omiksemme, iankaikkisesti omiksemme.
Tästä on hurskas Tauler lausunut seuraavat sanat: »Jumalan Poikaa ei ole mikään sen lähempänä, kuin hänen omistamansa inhimillinen luonto, jonka hän persoonallisella yhdistyksellä on liittänyt itseensä. Mutta kaikkein lähimpänä meitä on se, mitä syömme ja juomme, koska se muuttuu lihaksemme ja vereksemme. Koska siis Kristus niitä läheisimmin tahtoi yhdistyä meihin, asetti hän tämän pyhän sakramentin, jossa me siunatussa leivässä syömme hänen ruumiinsa ja siunatussa viinissä juomme hänen verensä.»
Oi, tämä sakramenttihan tarjoaa mitä ylevimmän kunnian. Eikö tulisikin tämän yhdistyksen olla korkeimpana kunnianamme maan päällä? Niinpä, kun sielu on saanut kaikkiin synteihinsä sen suuren lohdutuksen, jonka tämä sakramentti tahtoo lahjoittaa, tulee se usein niin palavaksi rakkaudesta Herraansa ja Vapahtajaansa, että se haluaisi saada painaa hänet sydämeensä, että se suurimpana autuutenaan pitää mitä läheisintä yhdistystä hänen kanssaan ja katso, silloin tämä laupias Herra tulee ja tietää neuvon, mitenkä tämäkin toivo täytetään.
Mutta jos ajattelemme tämän perustetta, niin on muistettava, että juuri ihmisen yhdistys uudelleen alkuperäänsä, Jumalaan, oli koko lunastuksen päämäärä. Ihminen oli luotu ollakseen sisällisesti yhdistynyt Jumalaan. Sentähden hänet myös oli tehty Jumalan kuvaksi. Tämä menetettiin syntiinlankeemuksessa silloin yhdysside katkesi, ihminen luopui Luojastaan siitä syntyi kuolema, josta Herra oli sanonut: »Jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.»
Ensimmäinen askel sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä otettiin Jumalan Pojan syntymisessä, Jumalan Pojan tullessa ihmiseksi, hänen tullessaan meidän kaltaiseksemme, hänen pukeutuessaan meidän lihaamme, hänen omistaessaan meidän luontomme ja tullessaan veriyljäksemme, silloin jo tapahtui sovinto Jumalan ja meidän välillämme - sillä meidät yhdistettiin verensiteillä. Tästä profeetta jo edellä oli sanonut: »Hänen nimeksensä on pantava Immanuel, Jumala meidän kanssamme», se oli ei vain: Jumala keskuudessamme, vaan: Jumala meissä, Jumala lihassamme, Jumala veriheimolaisemme, mistä apostolikin sanoo: »Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä josta syystä hän ei häpeäkään kutsua heitä veljiksi.»
Mutta tämän Jeesuksen syntymässä perustetun yhdistyksen hän tahtoo täydentää tässä ihmeellisessä sakramentissa, jossa hän myös yhdistää koko ottamansa miehuuden luonnon meidän kanssamme. Tämä on meille käsittämätön kunnia! Minkä pyhyyden kantaakaan itsessään ihminen, joka on tullut osalliseksi Kristuksen pyhästä ruumiista - hän on samaa ruumista ja samaa Henkeä hänen kanssansa! Mikä kunnia ja autuus!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.