He kun ihannoivat amerikkalaista 50-luvun perhemallia, jossa äiti uhraa itsensä kaikkien muiden edestä. BTW sitä amerikkalaista unelmaa ei koskaan ollutkaan. Kyse oli myyttisestä ideaalista. Todellisuudessa käsitys ydinperheestä on verrattain uusi ilmiö.
"Voimakas syyllisyys heräsi välittömästi, kun lapseni kerhotäti aikoinaan lausui sanansa: ”Huomasin, että kirjoitat kolumneja paikallislehteen,” hän aloitti. ”Sen kyllä huomaa sinusta.”
Apua. Huono äiti. Kahden lapsen kanssa hoitovapaalla ja kirjoittelee kolumneja. Ei kai yhdelläkään kunnon äidillä ole sellaiseen oikeasti aikaa?
Myhistelin takaisin ja olin aloittamassa selittelyä siitä, miten kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää – jo paljon ennen vanhemmuutta.
”Sen meinaan huomaa, kun vanhemmalla on jotain omaakin. Ne vanhemmat ovat jotenkin pirteämpiä ja elinvoimaisempia”, kerhon lastentarhanopettaja jatkoi.
Kehu! Se olikin kehu!
Hyvän vanhemmuuden myyttiin liittyy uhrautuvuus. Ajatus siitä, että rakastava vanhempi altistaa koko elämänsä, itsensä ja minuutensa lapsille. Kaikkeni teille annoin -tyyli on varsin heikko vanhemmuuden ohjenuora. Itsestään varastava vanhempi tulee varastaneeksi lapsiltaankin.
Tavat, joilla toistuvasti kohtaamme lapsiamme, vaikuttavat heihin peruuttamattomasti. Saamamme hoivan laatu sisäistyy meihin tavaksi kohdata itsemme myöhemminkin elämässä. Lisäksi lapsi samaistuu myös siihen, millaisessa suhteessa vanhempi on itseensä. Vanhempi, joka ei arvosta omia rajojaan, piittaa omasta hyvinvoinnistaan tai välitä omista tunteistaan, opettaa, ettei itsellä ole väliä.
Psykoterapiatyössä ja hyvässä vanhemmuudessa on paljon samaa. Molemmissa keskiössä on taito olla välittävässä suhteessa, omien rajojen asettaminen ja arvostavan minä-suhteen mallintaminen. Viestin ydin on kaksisuuntainen: sinulla on suuresti väliä – mutta niin on minullakin. Superihminen ei tarvitse olla, mutta kohtuullisesti hyvinvoiva kuitenkin. Olennaisinta ei ole se, miltä asiat näyttävät, vaan se, miltä ne tuntuvat.
Moni vanhempi on ajautunut tilanteeseen, jossa itsestä huolehtiminen on jäänyt vuosien ajaksi prioriteettien peräsijoille. Väsymys ja kuormitus ovat niin suuria, ettei omasta hyvinvoinnistaan enää edes jaksa huolehtia. Silloin omaa aikaa otetaan tavoilla, jotka eivät lataa vanhempaa eivätkä edesauta lasta. Someen katoaminen, alkoholin kittailu tai suklaalevyn lohtusyönti eivät ole hyvinvoinnin hoitamista vaan ahdistuksen nielemistä.
Kun lapsi voi huonosti, olisi katse käännettävä lapsen lisäksi askel ylemmäksi: Miten vanhempi voi?
Kun vanhempana pohdit oman arvosi merkitystä, palaa myös vuosikausia taaemmaksi. Mitä sinun vanhempasi merkitsivät itse itselleen?
Vanhemmallakin on väliä. Happinaamari on aina laitettava ensin itselleen. Jos vanhemman happi loppuu, jää lapsikin vähälle turvalle."
"Voimakas syyllisyys heräsi välittömästi, kun lapseni kerhotäti aikoinaan lausui sanansa: ”Huomasin, että kirjoitat kolumneja paikallislehteen,” hän aloitti. ”Sen kyllä huomaa sinusta.”
Apua. Huono äiti. Kahden lapsen kanssa hoitovapaalla ja kirjoittelee kolumneja. Ei kai yhdelläkään kunnon äidillä ole sellaiseen oikeasti aikaa?
Myhistelin takaisin ja olin aloittamassa selittelyä siitä, miten kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää – jo paljon ennen vanhemmuutta.
”Sen meinaan huomaa, kun vanhemmalla on jotain omaakin. Ne vanhemmat ovat jotenkin pirteämpiä ja elinvoimaisempia”, kerhon lastentarhanopettaja jatkoi.
Kehu! Se olikin kehu!
Hyvän vanhemmuuden myyttiin liittyy uhrautuvuus. Ajatus siitä, että rakastava vanhempi altistaa koko elämänsä, itsensä ja minuutensa lapsille. Kaikkeni teille annoin -tyyli on varsin heikko vanhemmuuden ohjenuora. Itsestään varastava vanhempi tulee varastaneeksi lapsiltaankin.
Tavat, joilla toistuvasti kohtaamme lapsiamme, vaikuttavat heihin peruuttamattomasti. Saamamme hoivan laatu sisäistyy meihin tavaksi kohdata itsemme myöhemminkin elämässä. Lisäksi lapsi samaistuu myös siihen, millaisessa suhteessa vanhempi on itseensä. Vanhempi, joka ei arvosta omia rajojaan, piittaa omasta hyvinvoinnistaan tai välitä omista tunteistaan, opettaa, ettei itsellä ole väliä.
Psykoterapiatyössä ja hyvässä vanhemmuudessa on paljon samaa. Molemmissa keskiössä on taito olla välittävässä suhteessa, omien rajojen asettaminen ja arvostavan minä-suhteen mallintaminen. Viestin ydin on kaksisuuntainen: sinulla on suuresti väliä – mutta niin on minullakin. Superihminen ei tarvitse olla, mutta kohtuullisesti hyvinvoiva kuitenkin. Olennaisinta ei ole se, miltä asiat näyttävät, vaan se, miltä ne tuntuvat.
Moni vanhempi on ajautunut tilanteeseen, jossa itsestä huolehtiminen on jäänyt vuosien ajaksi prioriteettien peräsijoille. Väsymys ja kuormitus ovat niin suuria, ettei omasta hyvinvoinnistaan enää edes jaksa huolehtia. Silloin omaa aikaa otetaan tavoilla, jotka eivät lataa vanhempaa eivätkä edesauta lasta. Someen katoaminen, alkoholin kittailu tai suklaalevyn lohtusyönti eivät ole hyvinvoinnin hoitamista vaan ahdistuksen nielemistä.
Kun lapsi voi huonosti, olisi katse käännettävä lapsen lisäksi askel ylemmäksi: Miten vanhempi voi?
Kun vanhempana pohdit oman arvosi merkitystä, palaa myös vuosikausia taaemmaksi. Mitä sinun vanhempasi merkitsivät itse itselleen?
Vanhemmallakin on väliä. Happinaamari on aina laitettava ensin itselleen. Jos vanhemman happi loppuu, jää lapsikin vähälle turvalle."
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Myhistelin takaisin ja olin aloittamassa selittelyä siitä, miten kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeää – jo paljon ennen vanhemmuutta."
Kirjoittaminen näyttää olevan juuri se asia, jota et osaa.
Yrität selittää jotain asiaa, jota et osaa lainkaan kirjoittaa, niin että toiset ymmärtäisi sanomasi.
Minusta kirjoitus taas oli laadukas ja erittäin ymmärrettävä. Nikki Kansanvalistus on ymmärtänyt jotakin sellaista, mikä on joillekin vielä tuntematonta.
Höh, selvä juttu. Naisella ei muka sais olla muita mielenkiinnon kohteita perheen ja hoivaamisen lisäks. Vaikka se parantaisi elämänlaatua, seksielämää, vähentäisi nipottamista, piilovittuilua, tekopirteyttä ja yleistä löyhäpäisyyttä.
Haista sinä aloittaja besserwisser pitkä paska!