. Kuka ja millainen on ihminen?

1.
Oi etkö, ihminen, muistakaan:
on lahjaa aikasi päällä maan
ja joka askele matkalla
vie kohti päivies loppua?

2.
Sä kätes voima ja sydämes
maas hyväks käytä ja veljies.
Jokainen hyödytön hetkistäs
on hukkaan tuhlattu leiviskäs.

3.
Sait kutsumuksesi Herralta,
ja siitä täytyy myös vastata.
On vielä päivä, sua kutsuu työ,
et tiedä, milloinka saapuu yö.

4.
Oletko Herraasi seurannut
ja hänen tiellänsä palvellut,
ja rauhan saitko sä Kristuksen,
sä turva olitko veljien?

5.
Niin vähän vasta, se muistahan,
sä kylvit siementä taivahan.
On kylvöaikasi juuri nyt,
ja korjuupäivää jo lähestyt.

6.
Siis kuule kutsua Luojasi
ja oikein käytä sun aikasi.
Kun vielä päivä on autuuden,
se käytä Herraasi palvellen.

7.
Jo kohta Kristus on saapuva
ja tuomiollensa kutsuva.
Kun päättyy aika, hän voimallaan
luo uudet taivaat ja uuden maan.

8.
Oi Herra, lyhyt on aikani,
tee armos minulle kalliiksi,
niin että päivänä tuomion
sun luokses pääsisin ilohon.

433 Oi etkö, ihminen, muistakaan
O mänska, har du ock väl betänkt

Zachris Topeliuksen (1818-1898) viimeinen teos, keskeneräiseksi jäänyt Lehtisiä mietekirjastani julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1898. Siihen hän oli koonnut käsityksiään ajan ja iankaikkisuuden suurista kysymyksistä, ei siksi, että olisi pitänyt mielipiteitään ratkaisevan merkittävinä, vaan koska hän tunsi tarvetta esittää ne elämänkokemustensa hedelminä.

Se, mitä Topelius mietekirjassaan kirjoittaa työstä, tulee lähelle hänen tuttua virttään Oi etkö, ihminen, muistakaan. ”Sä kätes voima ja sydämes / maas hyväks käytä ja veljies”, sanotaan virressä. Mietekirjasta luemme: ”Kaikenlainen epäitsekäs ruumiillinen tai henkinen työ oman leipämme tai perheemme leivän hankkimiseksi palvelee, tietäen tai tietämättään, korkeampaa tarkoitusta, Jumalaa, ihmiskuntaa, isänmaata” (suom. Juhani Aho).

Virsi ilmaisee raamatullisen ja luterilaisen näkemyksen työstä, elämänkutsumuksesta Jumalan palvelemisena. Se taas tapahtuu lähimmäisiä palvellen. Palveluksen työn motiiviksi virressä tosin mainitaan ennen muuta ajan lyhyys, mutta Topelius kyllä tiesi – siitä ei epäilystäkään – , että ”me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4: 19). Tuttua hänelle kuitenkin oli myös, kuinka alttiita olemme käyttämään meille suotua aikaa väärin.

Tällainen velvollisuuksista muistuttava virsi voi helposti jäädä vaille vastakaikua, jos siinä kuullaan päällimmäisenä nuhteleva sävy. Mutta tarvitaan myös virsiä, jotka puhuttelevat ja herättelevät veisaajan omaatuntoa.

Ilman työtä olisimme, Topelius sanoo, ”ajattelemattomia, epävapaita, nukkuvia olennoita, jotka otamme aina vastaan, mutta emme koskaan anna takaisin, jotka emme kykene muuttamaan tahtoamme toiminnaksi, mutta jotka kuitenkin yhä ikävöimme, etsimme ja kysymme, edessämme äärettömyys ja sisässämme palava janomme iankaikkiseen elämään, jota varten me synnyimme”.

Virren sävelmä on saksalaista alkuperää. E. A. Hagforsin muodostelemana se on Suomessa julkaistu ensi kertaa Rikhard Faltinin toimittamassa Uudessa Koraalikirjassa 1887.

Tauno Väinölä