Kuvitelkaamme mielessämme prosessia, jossa ihmisen sieluksi kutsumamme entiteetti, olisi irtautumassa ruumiista. Mikäli tuo kriittinen piste on äkillinen, niin siinä ei ole olemassa alkua eikä mitään loppua. Siinä piilee suurempi ikuisuus, kuin mitä ihminen voi koskaan kuvitella, sillä jos siinä ei ole alkua eikä loppua, niin aika ja avaruus ovat kadonneet. Raja, joka erottaa toisistaan sielun, joka on ruumiissa ja sielun, joka on irti ruumiista, on kaikkien muiden asioiden ulkopuolella. Se on juuri siinä välissä. Se ei ole osa kumpaakaan asiaa. Se on ulkopuolella sitä edeltävää ajanjaksoa ja ulkopuolella sitä seuraavaa ajanjaksoa.
Pohtikaamme nyt tätä asiaa vieläkin pitemmälle. Olettakaamme, että hyvä ihminen kokee tämän muutoksen. Eikö silloin kaikki se onni, jonka ikuisuus vain voi tarjota, tunkeutuisi tähän rajattomaan käsitteeseen, kriittiseen pisteeseen? Kaikki se mitä äiti kaipaa kuolleessa lapsessaan, voisi ilmestyä uudelleen kerran jo rakastetussa muodossaan; kaikki se mitä hyvä elämä ansaitsee, sisältyisi sielun kokemuksena tuohon ikuisuuteen, mutta ei illuusiona, vaikka mentaaliset mielihyvät ja fyysiset kivut olisivatkin samanlaisia kuin hallusinaatioissa. Olettakaamme seuraavaksi, että paheellinen elämä päättyy ja saapuu tähän kriittiseen pisteeseen, jota ei voi välttää. Eivätkö tämän elämän menneet kuviot luo silloin oman surullisen ikuisuutensa?
Kuten piiskansivalluksen kärki etenee piiskansiiman kanssa, samalla tavoin sielu etenee ruumiin kanssa elämän lävitse. Kun tulee se hetki, jolloin piiskansiiman kärki on juuri ääripisteessään aloittamassa paluutaan takaisin ja jossa koko siiman liike hetkeksi pysähtyy, niin samalla tavalla on olemassa liikkumaton ääripiste, jolloin sielu aloittaa irtautumisen ihmisen ruumiista. Kuten piiskansiiman kärki juuri tuossa liikkumattomassa, ajattomassa, tilattomassa ääripisteessään, menneisyyden ja tulevaisuuden rajapisteessä, lähettää läjähtävän äänensä liikkeelle, niin myös ihmisen sielu jättää huudon (ikuisuuden kestävän) tuossa kriittisessä pisteessä. Kyseessä on kuoleman kaiku ja siksi kunkin elämänlangan katkeaminen heittää kokonaisen ikuisuuden, sen oman ikuisuuden, ikuisuuden valtameriin, ja kukin ikuisuus on tehty tuossa kriittisessä vaiheessa heitetyistä entiteeteistä. Jokaisen sielun saapuessa maallisen vaelluksensa päätepisteeseen, syntyy uusi ikuisuus, joka ei vaadi itselleen tilaa eikä aikaa, eikä se ole yhteydessä kenenkään toisen kanssa. Jokainen niistä on juuri sellainen, jollaiseksi sielu-maan aikakirjat sen rakentavat, ilon ikuisuus (taivas) tai surun ikuisuus (helvetti). Mitään neutraalia aluetta ei voi olla.
Kristillisestä lunastusopista tulee tätä taustaa vasten kokonaisvaltainen käsite. Ristillä jopa aika tulee salaperäisellä tavalla lunastetuksi ikuisesta kulumisesta (Ef.5:16). Pystysuora iankaikkisuusviiva leikkaa vaakasuoran aikajanan. Ihmisen Poika (kristitty) on niiden leikkauspisteessä elämässä vain ja ainoastaan nykyhetkeä. Hän ei enää tee hyvää odottaakseen palkintoa tulevaisuudessa. Välimatka hyveen ja taivaan välillä on poistettu. Syy ja seuraussuhde on kumottu. Tulevaisuutta ei ole, joten Jumala ja taivas ovat tässä hetkessä. Hän ei pelkää tulevaisuudessa olevaa kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Hän ei odota kuoleman jälkeistä elämää, koska sitäkään ei ole. On vain tämä hetki ja siinä oleva jumalallinen ikuisuus. Ajasta tulee iäisyys ihmisen iäisyysytimestä käsin. Hän nousee ajan virran yläpuolelle iankaikkiseen rauhaan.
Edelleen monet kristityt tekevät sen virheen, että asettavat olemassaolonsa painopisteen kauas epämääräiseen tulevaisuuteen, kuoleman jälkeiseen taivaaseen tai tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan. Tästä seuraa vain se, että nykyhetki jää elämättä ja tuloksena on iankaikkinen rauhattomuus, kadotus. Joka kuvittelee voivansa pelastaa elämänsä tulevaisuuteen, on edelleen ajan vanki:
"Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä (psykhe), kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä." (Matt.16:25)
Psykhe voidaan kääntää myös sieluksi. Siirtämällä sielunsa painopisteen nykyhetkeen ja lähimmäiseen, kristitty voittaa kuoleman. Kuolemalla ei ole enää merkitystä, koska hän elää ensi sijassa Ihmisen Pojassa eli ihmiskunnassa, ei persoonallisessa, katoavaisessa alemmassa minässään, jonka kuolema ei ihmiskunnan elämässä merkitse mitään. Hän elää Ihmisen Pojassa ikuisesti (Kol.3:3). Martti Luther sanoo, että kukaan "ei voi olla kristitty ilman uskoa Kristukseen ja ilman rakkautta lähimmäiseen. Uskon kautta hänet temmataan itsensä yläpuolelle, Jumalan tykö. Rakkauden avulla hänet alennetaan itsensä alapuolelle lähimmäisen tykö, mutta kaiken aikaa hän kuitenkin pysyy Jumalassa ja hänen rakkaudessaan."
Pohtikaamme nyt tätä asiaa vieläkin pitemmälle. Olettakaamme, että hyvä ihminen kokee tämän muutoksen. Eikö silloin kaikki se onni, jonka ikuisuus vain voi tarjota, tunkeutuisi tähän rajattomaan käsitteeseen, kriittiseen pisteeseen? Kaikki se mitä äiti kaipaa kuolleessa lapsessaan, voisi ilmestyä uudelleen kerran jo rakastetussa muodossaan; kaikki se mitä hyvä elämä ansaitsee, sisältyisi sielun kokemuksena tuohon ikuisuuteen, mutta ei illuusiona, vaikka mentaaliset mielihyvät ja fyysiset kivut olisivatkin samanlaisia kuin hallusinaatioissa. Olettakaamme seuraavaksi, että paheellinen elämä päättyy ja saapuu tähän kriittiseen pisteeseen, jota ei voi välttää. Eivätkö tämän elämän menneet kuviot luo silloin oman surullisen ikuisuutensa?
Kuten piiskansivalluksen kärki etenee piiskansiiman kanssa, samalla tavoin sielu etenee ruumiin kanssa elämän lävitse. Kun tulee se hetki, jolloin piiskansiiman kärki on juuri ääripisteessään aloittamassa paluutaan takaisin ja jossa koko siiman liike hetkeksi pysähtyy, niin samalla tavalla on olemassa liikkumaton ääripiste, jolloin sielu aloittaa irtautumisen ihmisen ruumiista. Kuten piiskansiiman kärki juuri tuossa liikkumattomassa, ajattomassa, tilattomassa ääripisteessään, menneisyyden ja tulevaisuuden rajapisteessä, lähettää läjähtävän äänensä liikkeelle, niin myös ihmisen sielu jättää huudon (ikuisuuden kestävän) tuossa kriittisessä pisteessä. Kyseessä on kuoleman kaiku ja siksi kunkin elämänlangan katkeaminen heittää kokonaisen ikuisuuden, sen oman ikuisuuden, ikuisuuden valtameriin, ja kukin ikuisuus on tehty tuossa kriittisessä vaiheessa heitetyistä entiteeteistä. Jokaisen sielun saapuessa maallisen vaelluksensa päätepisteeseen, syntyy uusi ikuisuus, joka ei vaadi itselleen tilaa eikä aikaa, eikä se ole yhteydessä kenenkään toisen kanssa. Jokainen niistä on juuri sellainen, jollaiseksi sielu-maan aikakirjat sen rakentavat, ilon ikuisuus (taivas) tai surun ikuisuus (helvetti). Mitään neutraalia aluetta ei voi olla.
Kristillisestä lunastusopista tulee tätä taustaa vasten kokonaisvaltainen käsite. Ristillä jopa aika tulee salaperäisellä tavalla lunastetuksi ikuisesta kulumisesta (Ef.5:16). Pystysuora iankaikkisuusviiva leikkaa vaakasuoran aikajanan. Ihmisen Poika (kristitty) on niiden leikkauspisteessä elämässä vain ja ainoastaan nykyhetkeä. Hän ei enää tee hyvää odottaakseen palkintoa tulevaisuudessa. Välimatka hyveen ja taivaan välillä on poistettu. Syy ja seuraussuhde on kumottu. Tulevaisuutta ei ole, joten Jumala ja taivas ovat tässä hetkessä. Hän ei pelkää tulevaisuudessa olevaa kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Hän ei odota kuoleman jälkeistä elämää, koska sitäkään ei ole. On vain tämä hetki ja siinä oleva jumalallinen ikuisuus. Ajasta tulee iäisyys ihmisen iäisyysytimestä käsin. Hän nousee ajan virran yläpuolelle iankaikkiseen rauhaan.
Edelleen monet kristityt tekevät sen virheen, että asettavat olemassaolonsa painopisteen kauas epämääräiseen tulevaisuuteen, kuoleman jälkeiseen taivaaseen tai tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan. Tästä seuraa vain se, että nykyhetki jää elämättä ja tuloksena on iankaikkinen rauhattomuus, kadotus. Joka kuvittelee voivansa pelastaa elämänsä tulevaisuuteen, on edelleen ajan vanki:
"Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä (psykhe), kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä." (Matt.16:25)
Psykhe voidaan kääntää myös sieluksi. Siirtämällä sielunsa painopisteen nykyhetkeen ja lähimmäiseen, kristitty voittaa kuoleman. Kuolemalla ei ole enää merkitystä, koska hän elää ensi sijassa Ihmisen Pojassa eli ihmiskunnassa, ei persoonallisessa, katoavaisessa alemmassa minässään, jonka kuolema ei ihmiskunnan elämässä merkitse mitään. Hän elää Ihmisen Pojassa ikuisesti (Kol.3:3). Martti Luther sanoo, että kukaan "ei voi olla kristitty ilman uskoa Kristukseen ja ilman rakkautta lähimmäiseen. Uskon kautta hänet temmataan itsensä yläpuolelle, Jumalan tykö. Rakkauden avulla hänet alennetaan itsensä alapuolelle lähimmäisen tykö, mutta kaiken aikaa hän kuitenkin pysyy Jumalassa ja hänen rakkaudessaan."
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ei ihmisen Poika sielua antanut vaan Henkensä ja elämänsä Hän antoi meidän puolesta. Aika ja tila ovat yhdessä iankaikkisuus, eli yhtälökin on vähän onnahtava. Juutalaisillakin oli aikoinaan monia salatieteen opinkappaleita olemassa ja tuhoon ne veivät koko kansan ajanmittaan.
Ei mitään salatiedettä, vaan ihan järjellistä pohdiskelua, joka kiteytyy yhteen ainoaan olennaiseen lauseeseen:
"Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois."
Apostolien Teot 3:19
Mutta ei ole mitään X ja Y akselia. Koko ajatuksesi matematisoinnista on huono vaikka tietyt osat tästä tekstistä ovatkin suorastaan loistavia.
Mitä tapahtuu kun sellainen ihminen kuolee joka ei tunnusta Kristusta? Eikö silloin hän revikin oman henkilökohtaisen olemassaolonsa komposition sellaiseksi että olemassaoleminen ei tarvi sitä Kristusta? Hänestä tulee ei-Kristuksen henkisen komposition tyyssija? (anteeksi että vetelen lankoja nopeasti. En vaan jaksa keskittyä kovin paljoa tähän aikaan yöstä).
Kuten sanot, ääretön ilo tai ääretön suru... miksi nämä ovat ainoat vaihtoehdot? Eikö sielu voi olla muuta kuin iloa tai surua?
Sanot : "Olettakaamme, että hyvä ihminen kokee tämän muutoksen. Eikö silloin kaikki se onni, jonka ikuisuus vain voi tarjota, tunkeutuisi tähän rajattomaan käsitteeseen, kriittiseen pisteeseen?"
Miksi näin tapahtuisi? Mielestäni ennemminkin tuo rajattomuus taittuu itsensä ympäri muodostaen taas jotain joka on rajallista; minuutta kantavan sielun ja jonkinlaiset lähtökohdat kokemiselle. Tarkoitan, ei objektia-ei subjektia - ei mitään olennaista; Rajattomuus on kaiken koskettamista; rajaa ilon ja surun välille ei voi vetää ilman rajaa.
Olet oikeassa sen rajattomuuden kanssa. Mutta henkinen kompositio; persoona; joutuu muodostamaan jälleen subjekteja ja objekteja. Missä ja miten; se onkin sitten toisen kaliberin kysymys. Jokatapauksessa uskon että itsekäsityksemme liittyy siihen ainakin jossain määrin ja tämän vuoksi on edullista hankkia positiivinen itsekäsitys. Paratiisiin ei voi syntyä mätää hedelmää; tuhoisaa itsekäsitystä.
Mitä tapahtuu kun sellainen ihminen kuolee joka on tajunnut rakenteen oikein eikä samaistu enää täysin mihinkään nimilappuunsa - ja joka kuitenkin kantaa mukanaan mieltymystä olemassaoloonsa entisessä muodossaan eikä piittaa siitä miten tuo olemassaolo koostuu? Mitä tapahtuu silloin kun tuollainen ihminen kuolee ja koskettaa rajattomuutta?
(breakroutine¿:disasm&&20009)Ja sitten tää legendaarinen totu-u-haksotus. Sinulle on luvassa tän maallisen elämän jälkeen aika kiukkuista riepotusta. Ehkä 200-300 rundia melkoista tuskaa mutta sykli on nopea. Veri ja lima lentää ja olos on tosi kurja mutta koska pystyt adaptoitumaan selvästi pääset aika hyviin kuoseihin. Hommaa voit helpottaa siten että otat tussin ja piirrät monitoris vasempaan yläkulmaan - siis ruudulle alleviivatun pii-merkin, noin samankokoisen kuin on näiden forumeiden otsikkofontit.
Sitten meditoi tätä tekstiä hetki osoittaen sitä piimerkkiä sormella : "DiM Ud ", kirjoita ruudulle kirjain W näppäimistöllä ja poista se sitten.
Kuten tavallista jos joudut takas tähän kompositioon niin et muista tästä osasta mitään. Dejavu.
//////////
Mielestäni hyvä teoria, ja linjassa sekä Raamatun, muiden sakraalitekstien että kuolemanrajakokemusten kanssa. Iäisyydestä (kairos) tosin kuvataan, että siinä aika (kronos) ikäänkuin käpertyy itseensä, singulariteettiin, ja menneisyys, tulevaisuus ja nykyisyys ovat kaikki läsnä samanaikaisesti.
Eräs kriittinen piste on unen ja valveen rajatilassa, aivoaaltotaajuus 7,83 Hz. Kun ihminen kuolee, tietoisuus käy läpi tuon tyhjiön. Mikäli siinä ollaan harjjaannuttu olemaan päivätajunnassa, eli tuo tyhjiö on täytetty valolla (tietoisuudella), niin tietoisuus tekee tuossa kvanttihypyn "paratiisiin".
Olemalla nykyhetkessä päivätajunnassa voidaan tuo taajuusalue harjaannuttaa valmiiksi, jolloin kuolemassa siirto nirvanaan täydellistyy.
Ilman etukäteisvalmistelua piste vilahtaa ohi, ja suunnistetaan toisille taajuusalueile, joissa odottaa muita kriittisiä pisteitä mahdollisesti. Noissakin pisteissä on mahdollista kenties jämähtää nykyhetkeen. Eri taajuusalueiden väleissä on erottavia alueita, ns. tyhjiöitä ( ulospääsykanavia ).
Kun rajataan asioita (ihan mitä vain) niin ollaan takuulla vieraiden ajatusten vaikutus-piirissä ja erillisyydessä.
No tässä on puolensa.
Onko se pelkästään negatiivinen juttu?
Vaikka siis ajatuksellani rajaan ("ööö"), ajoitan ja hajoitan ajattelua, niin ajatteluni psyykkaa minussa Itseä ja se teetättää psykhelennekin puuhaa.
Minuus kun voi olla persoona/matkija joka ottaa että antaa itseään, mutta kun kyse on asenteesta, joka kumpuaa asennoitumisestamme asenteeseemme, niin se ei voi olla kuin alkuperäisen olemuksemme mukainen.
Kun tavoitteena on suurimman subjektiivisuuden kautta löytää Itsellisyys niin itsellisyyden esiin nouseminen vaatii subjektiivisuuden joka on oltava ehdotonta jotta se voi edes olla suurinta objektiivisuutta.
Kuten Mörri ilmaisee nasevasti, niin intuitioiden, joita on koottu kirjalloisuuteen, että kuin myös käytännön kokemusten mm.kuoleman-raja-kokemusten vihjeiden perusteella oma-subjektiivinen itseensä käpertyvä menneisyyden, tulevaisuuden ja nykyisyyden tavoittava rakkaudellinen "tilattomuus/ajattelemattomuus" on se joka on ja jota kohti kuljetaan.
Ja kun itsellisyyden vaatimus on mm. ehdoton oikeassa olemisen varmuus, niin saamme ja voimme olla oikeassa ja luoda tulevaisuutemme.
Parhaassa tapauksessa sen luomme itse.
Karmallisuus on se Kokonaisuuden varmistus syy&seuras lakina, joka ohjaa tietoista pois muiden maailmoista itsellisyyteen,,siis jonka perustana on Kokonaisuus.
Kausaaliketjua tarkastelen.
Aloituksessa viitataan kaironiin. Ääripäähän, missä sisäänhengiitys on lakannut ja uloshengitys ei ole vielä alkanut. Nollahetki. Aloittaja on siinä oikeassa, että se on olemassa, mutta että se sisältäisi iloa tai surua? Ilon ja surun käsitteiden liittämisen kanssa olisin varovainen, sillä ne edustavat polaarisuutta, ja kaironissa on pyhä yksinkertaisuus, joka on ykseys ilman vastakohtapareja.
Kokija liitti siihen hertsaavan taajuuden, joka viittaa käpyrauhaseen ja sen erittämään aineeseen. Käpyrauhanen on eräs solmukohta kaironiin. Tietoisuus kaironissa on "täyte, joka täyttää tyhjiön" (Christos-valo). Muitakin mahdollisia solmukohtia on. Sydämen ja käpyrauhasen yhteenliittymätietoisuus todettu toimivaksi käytännössä. Yhden oven kautta kulkeminen liian yksipuolista, kuljetaan useamman oven kautta yhtä aikaa. Kokijan näkökulma tekninen taso tässä, liittyy tietoisuuden ja kehon solmukohtien integraatioon laajemmin.
Inkkarin ( syvä-analyytikko ) jatko porautuu motiiveihin. Tarkastelee motiiveja sisältä käsin. Välttämättä yhteyttä alkuperäiseen aloitukseen ei heti nähdä, mutta se on olemassa. Näkökulma hänellä on arvofilosofinen, yleinen ja periaatteellinen.
- "suurimman subjektiivisuuden kautta löytyy objektiivisuus", tämä lienee eräs yhdistävä tekijä.
Metakognitio on tietoa tiedostamme. Pitäisin syvä-analyytikon asennetta arvokkaana, koska se viittaa metakognitioon. "Todistava tietoisuus" - katselee katselemistaan, tarkastelee tarkasteluaan.
Kausaaliketju päättyy tällä erää tässä yleiseen arvofilosofointiin.