Kuvitelkaamme mielessämme prosessia, jossa ihmisen sieluksi kutsumamme entiteetti, olisi irtautumassa ruumiista. Mikäli tuo kriittinen piste on äkillinen, niin siinä ei ole olemassa alkua eikä mitään loppua. Siinä piilee suurempi ikuisuus, kuin mitä ihminen voi koskaan kuvitella, sillä jos siinä ei ole alkua eikä loppua, niin aika ja avaruus ovat kadonneet. Raja, joka erottaa toisistaan sielun, joka on ruumiissa ja sielun, joka on irti ruumiista, on kaikkien muiden asioiden ulkopuolella. Se on juuri siinä välissä. Se ei ole osa kumpaakaan asiaa. Se on ulkopuolella sitä edeltävää ajanjaksoa ja ulkopuolella sitä seuraavaa ajanjaksoa.
Pohtikaamme nyt tätä asiaa vieläkin pitemmälle. Olettakaamme, että hyvä ihminen kokee tämän muutoksen. Eikö silloin kaikki se onni, jonka ikuisuus vain voi tarjota, tunkeutuisi tähän rajattomaan käsitteeseen, kriittiseen pisteeseen? Kaikki se mitä äiti kaipaa kuolleessa lapsessaan, voisi ilmestyä uudelleen kerran jo rakastetussa muodossaan; kaikki se mitä hyvä elämä ansaitsee, sisältyisi sielun kokemuksena tuohon ikuisuuteen, mutta ei illuusiona, vaikka mentaaliset mielihyvät ja fyysiset kivut olisivatkin samanlaisia kuin hallusinaatioissa. Olettakaamme seuraavaksi, että paheellinen elämä päättyy ja saapuu tähän kriittiseen pisteeseen, jota ei voi välttää. Eivätkö tämän elämän menneet kuviot luo silloin oman surullisen ikuisuutensa?
Kuten piiskansivalluksen kärki etenee piiskansiiman kanssa, samalla tavoin sielu etenee ruumiin kanssa elämän lävitse. Kun tulee se hetki, jolloin piiskansiiman kärki on juuri ääripisteessään aloittamassa paluutaan takaisin ja jossa koko siiman liike hetkeksi pysähtyy, niin samalla tavalla on olemassa liikkumaton ääripiste, jolloin sielu aloittaa irtautumisen ihmisen ruumiista. Kuten piiskansiiman kärki juuri tuossa liikkumattomassa, ajattomassa, tilattomassa ääripisteessään, menneisyyden ja tulevaisuuden rajapisteessä, lähettää läjähtävän äänensä liikkeelle, niin myös ihmisen sielu jättää huudon (ikuisuuden kestävän) tuossa kriittisessä pisteessä. Kyseessä on kuoleman kaiku ja siksi kunkin elämänlangan katkeaminen heittää kokonaisen ikuisuuden, sen oman ikuisuuden, ikuisuuden valtameriin, ja kukin ikuisuus on tehty tuossa kriittisessä vaiheessa heitetyistä entiteeteistä. Jokaisen sielun saapuessa maallisen vaelluksensa päätepisteeseen, syntyy uusi ikuisuus, joka ei vaadi itselleen tilaa eikä aikaa, eikä se ole yhteydessä kenenkään toisen kanssa. Jokainen niistä on juuri sellainen, jollaiseksi sielu-maan aikakirjat sen rakentavat, ilon ikuisuus (taivas) tai surun ikuisuus (helvetti). Mitään neutraalia aluetta ei voi olla.
Kristillisestä lunastusopista tulee tätä taustaa vasten kokonaisvaltainen käsite. Ristillä jopa aika tulee salaperäisellä tavalla lunastetuksi ikuisesta kulumisesta (Ef.5:16). Pystysuora iankaikkisuusviiva leikkaa vaakasuoran aikajanan. Ihmisen Poika (kristitty) on niiden leikkauspisteessä elämässä vain ja ainoastaan nykyhetkeä. Hän ei enää tee hyvää odottaakseen palkintoa tulevaisuudessa. Välimatka hyveen ja taivaan välillä on poistettu. Syy ja seuraussuhde on kumottu. Tulevaisuutta ei ole, joten Jumala ja taivas ovat tässä hetkessä. Hän ei pelkää tulevaisuudessa olevaa kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Hän ei odota kuoleman jälkeistä elämää, koska sitäkään ei ole. On vain tämä hetki ja siinä oleva jumalallinen ikuisuus. Ajasta tulee iäisyys ihmisen iäisyysytimestä käsin. Hän nousee ajan virran yläpuolelle iankaikkiseen rauhaan.
Edelleen monet kristityt tekevät sen virheen, että asettavat olemassaolonsa painopisteen kauas epämääräiseen tulevaisuuteen, kuoleman jälkeiseen taivaaseen tai tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan. Tästä seuraa vain se, että nykyhetki jää elämättä ja tuloksena on iankaikkinen rauhattomuus, kadotus. Joka kuvittelee voivansa pelastaa elämänsä tulevaisuuteen, on edelleen ajan vanki:
"Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä (psykhe), kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä." (Matt.16:25)
Psykhe voidaan kääntää myös sieluksi. Siirtämällä sielunsa painopisteen nykyhetkeen ja lähimmäiseen, kristitty voittaa kuoleman. Kuolemalla ei ole enää merkitystä, koska hän elää ensi sijassa Ihmisen Pojassa eli ihmiskunnassa, ei persoonallisessa, katoavaisessa alemmassa minässään, jonka kuolema ei ihmiskunnan elämässä merkitse mitään. Hän elää Ihmisen Pojassa ikuisesti (Kol.3:3). Martti Luther sanoo, että kukaan "ei voi olla kristitty ilman uskoa Kristukseen ja ilman rakkautta lähimmäiseen. Uskon kautta hänet temmataan itsensä yläpuolelle, Jumalan tykö. Rakkauden avulla hänet alennetaan itsensä alapuolelle lähimmäisen tykö, mutta kaiken aikaa hän kuitenkin pysyy Jumalassa ja hänen rakkaudessaan."
Pohtikaamme nyt tätä asiaa vieläkin pitemmälle. Olettakaamme, että hyvä ihminen kokee tämän muutoksen. Eikö silloin kaikki se onni, jonka ikuisuus vain voi tarjota, tunkeutuisi tähän rajattomaan käsitteeseen, kriittiseen pisteeseen? Kaikki se mitä äiti kaipaa kuolleessa lapsessaan, voisi ilmestyä uudelleen kerran jo rakastetussa muodossaan; kaikki se mitä hyvä elämä ansaitsee, sisältyisi sielun kokemuksena tuohon ikuisuuteen, mutta ei illuusiona, vaikka mentaaliset mielihyvät ja fyysiset kivut olisivatkin samanlaisia kuin hallusinaatioissa. Olettakaamme seuraavaksi, että paheellinen elämä päättyy ja saapuu tähän kriittiseen pisteeseen, jota ei voi välttää. Eivätkö tämän elämän menneet kuviot luo silloin oman surullisen ikuisuutensa?
Kuten piiskansivalluksen kärki etenee piiskansiiman kanssa, samalla tavoin sielu etenee ruumiin kanssa elämän lävitse. Kun tulee se hetki, jolloin piiskansiiman kärki on juuri ääripisteessään aloittamassa paluutaan takaisin ja jossa koko siiman liike hetkeksi pysähtyy, niin samalla tavalla on olemassa liikkumaton ääripiste, jolloin sielu aloittaa irtautumisen ihmisen ruumiista. Kuten piiskansiiman kärki juuri tuossa liikkumattomassa, ajattomassa, tilattomassa ääripisteessään, menneisyyden ja tulevaisuuden rajapisteessä, lähettää läjähtävän äänensä liikkeelle, niin myös ihmisen sielu jättää huudon (ikuisuuden kestävän) tuossa kriittisessä pisteessä. Kyseessä on kuoleman kaiku ja siksi kunkin elämänlangan katkeaminen heittää kokonaisen ikuisuuden, sen oman ikuisuuden, ikuisuuden valtameriin, ja kukin ikuisuus on tehty tuossa kriittisessä vaiheessa heitetyistä entiteeteistä. Jokaisen sielun saapuessa maallisen vaelluksensa päätepisteeseen, syntyy uusi ikuisuus, joka ei vaadi itselleen tilaa eikä aikaa, eikä se ole yhteydessä kenenkään toisen kanssa. Jokainen niistä on juuri sellainen, jollaiseksi sielu-maan aikakirjat sen rakentavat, ilon ikuisuus (taivas) tai surun ikuisuus (helvetti). Mitään neutraalia aluetta ei voi olla.
Kristillisestä lunastusopista tulee tätä taustaa vasten kokonaisvaltainen käsite. Ristillä jopa aika tulee salaperäisellä tavalla lunastetuksi ikuisesta kulumisesta (Ef.5:16). Pystysuora iankaikkisuusviiva leikkaa vaakasuoran aikajanan. Ihmisen Poika (kristitty) on niiden leikkauspisteessä elämässä vain ja ainoastaan nykyhetkeä. Hän ei enää tee hyvää odottaakseen palkintoa tulevaisuudessa. Välimatka hyveen ja taivaan välillä on poistettu. Syy ja seuraussuhde on kumottu. Tulevaisuutta ei ole, joten Jumala ja taivas ovat tässä hetkessä. Hän ei pelkää tulevaisuudessa olevaa kuolemaa, koska tulevaisuutta ei ole. Hän ei odota kuoleman jälkeistä elämää, koska sitäkään ei ole. On vain tämä hetki ja siinä oleva jumalallinen ikuisuus. Ajasta tulee iäisyys ihmisen iäisyysytimestä käsin. Hän nousee ajan virran yläpuolelle iankaikkiseen rauhaan.
Edelleen monet kristityt tekevät sen virheen, että asettavat olemassaolonsa painopisteen kauas epämääräiseen tulevaisuuteen, kuoleman jälkeiseen taivaaseen tai tulevaisuuden ihanneyhteiskuntaan. Tästä seuraa vain se, että nykyhetki jää elämättä ja tuloksena on iankaikkinen rauhattomuus, kadotus. Joka kuvittelee voivansa pelastaa elämänsä tulevaisuuteen, on edelleen ajan vanki:
"Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä (psykhe), kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä." (Matt.16:25)
Psykhe voidaan kääntää myös sieluksi. Siirtämällä sielunsa painopisteen nykyhetkeen ja lähimmäiseen, kristitty voittaa kuoleman. Kuolemalla ei ole enää merkitystä, koska hän elää ensi sijassa Ihmisen Pojassa eli ihmiskunnassa, ei persoonallisessa, katoavaisessa alemmassa minässään, jonka kuolema ei ihmiskunnan elämässä merkitse mitään. Hän elää Ihmisen Pojassa ikuisesti (Kol.3:3). Martti Luther sanoo, että kukaan "ei voi olla kristitty ilman uskoa Kristukseen ja ilman rakkautta lähimmäiseen. Uskon kautta hänet temmataan itsensä yläpuolelle, Jumalan tykö. Rakkauden avulla hänet alennetaan itsensä alapuolelle lähimmäisen tykö, mutta kaiken aikaa hän kuitenkin pysyy Jumalassa ja hänen rakkaudessaan."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.