En oikein tiedä mihin kategoriaan keskustelu kuuluisi, mutta päätin laittaa tämän tänne ja kysyä, onko muita itseni kaltaisia ihmisiä. Olen hieman erakko tyyppi, mutta oikein ystävällinen ja hymyilevä ihminen. Kuvailisin, että helposti lähestyttävä, ennakkoluuloton persoona, empaattinen, kiltti, taiteellinen, haaveileva. Lapsena/nuorena nämä ominaisuudet kääntyi lähinnä itseäni vastaan joka kulmassa. Ehkä sosiaaliset taidot olivat jotenkin vajaat ja aina olen tuntenut, etten vain kuulu tänne minnekään. En ole outo/friikki, lähinnä ehkä vain herkkä, todellinen introvertti. Oma mies sentään löytyy, mutta ystäviäni ovat lähinnä kissani.
Omavalintaisessa yksinäisyydessä ei tietysti ole mitään pahaa, koska en vain kaipaa mitään syviä ystävyyssuhteita. Joskus on kiva nähdä tuttuja harrastusten parista tai nähdä omia perheenjäseniä, mutta ei ole mikään pakottava tarve. Tunnen kuitenkin, että olen jotenkin massasta poikkeava. En jaksa osallistua mihinkään tyhjänpäiväisiin virkistysiltoihin, missä teennäisesti puhuttaisiin jonninjoutavia.
Etenkin sen huomaa työelämässä. Tällainen introvertti kun on loistavasti valinnut koulutuksensa sosiaalialalta. Alalla on ihmisiä, ihmisiä ja ihmisiä. Etenkin naisia. Paljon ekstovertteja, jotka tuovat niitä omia mielipiteitänsä julki joka nurkassa, lyttäävät vähän kiltimpien mielipiteet, tuovat omaa hyvyyttään esille vaikka mitään eivät olisi tehneetkään. Nuorempana itkin, kun en ollut sellainen kuin piti. Työpaikalla kukaan ei ymmärtänyt, että jollekin voi ohjaaminen, puhuminen isolle yleisölle ja osallistuminen suuriin keskusteluihin olla ylitsepääsemätöntä ja vaikeaa. Jos vertaan itseäni teini minään, olen kehittynyt aivan hirveästi. Osaan puhua luontevasti asiakkaille, esitellä paikkoja, puhua vanhempainilloissa, ohjata tuokioita ilman kenenkään apua. Mutta huomaan, että olen parhaimmillani yksin. Yksin, niin että kukaan katala työkaveri ei pääse arvostelemaan omaa tyyliäni tehdä hommia. En tiedä miksi, mutta jokaisessa työpaikassa missä olen ollut, olen kokenut, että en kuulu joukkoon. Olen liian herkkä, liian luova, liian ajatteleva, liian empaattinen, liian tarkka, liian tunnollinen. Periaatteessa kuitenkin valitetaan rivien välistä kokoajan, että en ole tarpeeksi äänessä ja tuo omaa luonnetta esiin ja ole tarpeeksi rohkea ja sitä ja tätä. Pointti on se, että päässäni on kyllä paljon ajatuksia, paljon olisi asiaa minkä voisin vaikka huutaa, mutta kiinnostaako niitä asioita edes kertoa jos toisten asenne on jo valmiiksi "minä, minä, minun ajatukseni ovat ainoat oikeat"? Sellaisessa ympäristössä on melko vaikeaa tuoda omia ajatuksia esille. Jos sitten joskus olen tuonutkin, niin tuntuu, että ne ovat ihan typeriä, naurettavia ja kukaan ei ymmärrä niitä. Olen joskus myös tuonut esille omat tuohtumukseni, mutta niitäkään kukaan ei ymmärrä. Jostain syystä saan vastaani koko työyhteisön. Muutenkin tunnutaan tarkkailevan jokaista hengenvetoa. Ja jostain kumman syystä nämä ovat naisia. Jokainen ihan omanlaisensa persoona ja jokaisessa virheitä, mutta kukaanhan ei niitä näe, paitsi minun. Kaikki pitää ottaa niin vakavasti.
Noh, olen yrittänyt miettiä mikä minussa mättää, vai mättääkö? Vai mättääkö kaikissa muissa jokin? Ehkä olen vain kyllästynyt hyppimään toisten pillien mukaan. En jaksa kokoajan ajatella jokaista liikettäni ja hengenvetoa. Voi kun voisikin olla oma höpsö itsensä. Joskus myös mietin, näkeekö joku minut ihan eri tavalla. Joskus nuorena joku sanoi "olit aina vihaisen näköinen". Nauraen olen miettinyt, ehkä haluan alitajuisesti karkoittaa kaikki, vaikka sydän on kultaa. Ehkä en jaksa tätä koko yhteiskuntaa ja raameja, minkä sisällä kaikki ajatukset pitäisi olla.
Omavalintaisessa yksinäisyydessä ei tietysti ole mitään pahaa, koska en vain kaipaa mitään syviä ystävyyssuhteita. Joskus on kiva nähdä tuttuja harrastusten parista tai nähdä omia perheenjäseniä, mutta ei ole mikään pakottava tarve. Tunnen kuitenkin, että olen jotenkin massasta poikkeava. En jaksa osallistua mihinkään tyhjänpäiväisiin virkistysiltoihin, missä teennäisesti puhuttaisiin jonninjoutavia.
Etenkin sen huomaa työelämässä. Tällainen introvertti kun on loistavasti valinnut koulutuksensa sosiaalialalta. Alalla on ihmisiä, ihmisiä ja ihmisiä. Etenkin naisia. Paljon ekstovertteja, jotka tuovat niitä omia mielipiteitänsä julki joka nurkassa, lyttäävät vähän kiltimpien mielipiteet, tuovat omaa hyvyyttään esille vaikka mitään eivät olisi tehneetkään. Nuorempana itkin, kun en ollut sellainen kuin piti. Työpaikalla kukaan ei ymmärtänyt, että jollekin voi ohjaaminen, puhuminen isolle yleisölle ja osallistuminen suuriin keskusteluihin olla ylitsepääsemätöntä ja vaikeaa. Jos vertaan itseäni teini minään, olen kehittynyt aivan hirveästi. Osaan puhua luontevasti asiakkaille, esitellä paikkoja, puhua vanhempainilloissa, ohjata tuokioita ilman kenenkään apua. Mutta huomaan, että olen parhaimmillani yksin. Yksin, niin että kukaan katala työkaveri ei pääse arvostelemaan omaa tyyliäni tehdä hommia. En tiedä miksi, mutta jokaisessa työpaikassa missä olen ollut, olen kokenut, että en kuulu joukkoon. Olen liian herkkä, liian luova, liian ajatteleva, liian empaattinen, liian tarkka, liian tunnollinen. Periaatteessa kuitenkin valitetaan rivien välistä kokoajan, että en ole tarpeeksi äänessä ja tuo omaa luonnetta esiin ja ole tarpeeksi rohkea ja sitä ja tätä. Pointti on se, että päässäni on kyllä paljon ajatuksia, paljon olisi asiaa minkä voisin vaikka huutaa, mutta kiinnostaako niitä asioita edes kertoa jos toisten asenne on jo valmiiksi "minä, minä, minun ajatukseni ovat ainoat oikeat"? Sellaisessa ympäristössä on melko vaikeaa tuoda omia ajatuksia esille. Jos sitten joskus olen tuonutkin, niin tuntuu, että ne ovat ihan typeriä, naurettavia ja kukaan ei ymmärrä niitä. Olen joskus myös tuonut esille omat tuohtumukseni, mutta niitäkään kukaan ei ymmärrä. Jostain syystä saan vastaani koko työyhteisön. Muutenkin tunnutaan tarkkailevan jokaista hengenvetoa. Ja jostain kumman syystä nämä ovat naisia. Jokainen ihan omanlaisensa persoona ja jokaisessa virheitä, mutta kukaanhan ei niitä näe, paitsi minun. Kaikki pitää ottaa niin vakavasti.
Noh, olen yrittänyt miettiä mikä minussa mättää, vai mättääkö? Vai mättääkö kaikissa muissa jokin? Ehkä olen vain kyllästynyt hyppimään toisten pillien mukaan. En jaksa kokoajan ajatella jokaista liikettäni ja hengenvetoa. Voi kun voisikin olla oma höpsö itsensä. Joskus myös mietin, näkeekö joku minut ihan eri tavalla. Joskus nuorena joku sanoi "olit aina vihaisen näköinen". Nauraen olen miettinyt, ehkä haluan alitajuisesti karkoittaa kaikki, vaikka sydän on kultaa. Ehkä en jaksa tätä koko yhteiskuntaa ja raameja, minkä sisällä kaikki ajatukset pitäisi olla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Diagnoosi: olet yksilöllinen individualisti, omilla aivoilla liikaa ajatteleva poikkeavuus. Sekös tässä narsistisessa heimokulttuurissa monia kyrsii. Tsemppiä vaan jaksamiselle.
Täällä toinen samanlainen :) Ihmisten on vaikeaa ymmärtää toisella tapaa ajattelevaa ja tuntevaa ihmistä. Kautta historian on moni saanut toisinajattelijan stigman itselleen. Syyttä. Ehkä yhteiskunnan "tarhattuihin" olosuhteisiin soveltuvat parhaiten säyseimmät yksilöt. Erilaisuudelle ei ole tilaa - ei löydy alustaa, jossa voisi toteuttaa itseään ilman erilaisuuden tunnetta. Ns. erakoistakin suurin osa on suuntautunut olosuhteisiin, joissa oloaan ei tunne kahlituksi. Muut näkevät tilanteen vetäytymisenä ja syrjäytymisenä. Todellisuus on kumminkin jotain ihan muuta.