Millä tavalla ortodoksisessa perinteessä suhtaudutaan Sanaan, ja tarkoitan nyt esim. luterilaista saarnaperinnettä? Tässä kohden ero kirkkojen välilllä tuntuu näin ensiajattelemalta melko suurelta.
Yleensä ajatellaan että on kasvettava Sanan vaikutuksessa. Raamattu on pullollaan viittauksia siihen että nimenomaan Sana on se, jota kohti on ojentauduttava, ja että sanan kuuleminen vaikuttaa uskon, ja että Sanan myötä Pyhä Henki tekee meissä työtään (tietysti myös sakramentit, mutta jos nyt keskitytään vain Sanaan).
Kuvan merkitys ei ole luterilaisille niin voimakas. Mistähän tässä on kysymys? Onko vaarana että jos ei kuule kunnon saarnaa niin jäljelle jää vain pelkkää tunnelmallista ja musiikillista yhdessäoloa?
yst. utelias
Yleensä ajatellaan että on kasvettava Sanan vaikutuksessa. Raamattu on pullollaan viittauksia siihen että nimenomaan Sana on se, jota kohti on ojentauduttava, ja että sanan kuuleminen vaikuttaa uskon, ja että Sanan myötä Pyhä Henki tekee meissä työtään (tietysti myös sakramentit, mutta jos nyt keskitytään vain Sanaan).
Kuvan merkitys ei ole luterilaisille niin voimakas. Mistähän tässä on kysymys? Onko vaarana että jos ei kuule kunnon saarnaa niin jäljelle jää vain pelkkää tunnelmallista ja musiikillista yhdessäoloa?
yst. utelias
Vastaukset 10
Vanhimmat
... sanonut,että luterilaisessa kirkossa on sanan ylivalta ja ort.kirkossa rukouksen ylivalta. On sanottu (siis ort.kirkossa), että rukouksen laki on uskon laki. Eli jos haluamme oppia ort.uskoa löydämme sen kirkon rukousperinteestä ja jumalanpalveluksista. Rukous ja jumalanpalvelukset eivät ort.kirkossa ole tunnelmointia, sillä jumalanpalvelustekstit ovat dogmaattisia luonteeltaan (siis mielestäni dogmaattisempia luonteeltaan kuin esim. luterilaiset virret). Näin ollen rohkenen väittää, että huono saarna ort. jumalanpalveluksessa ei pilaa koko jumalanpalvelusta, sillä saarna ei ole niin korostetussa asemassa kuin lut.jumalanpalveluksessa. Tällä kaikella en kuitenkaan halua vähätellä saarnan (tai muunkaan opetuksen) merkitystä, vaan toivon että tulevia ja nykyisiäkin ort. pappeja opetetaan saarnaamaan hyvin. Meille rivimiehille on ensiarvoisen tärkeää, että opimme perusasiat. Eiköhän meillä ole oikeus olettaa, että Kirkko opettaa meille kristinuskon perusasiat.
Onhan se luettukin sana Sanaa, nimittäin luetut Raamatun-tekstit, rukoukset ja laulut. Mutta kyllä minusta tuntuu, että myös opetusluonteista puhetta tarvitaan. Tosin sitä ei liene välttämätöntä hoitaa samassa tilaisuudessa kuin esim. ehtoollinen.
Venäjällä (ortodoksisissa kirkoissa) on hyvin tavallista skipata koko saarna, mikä minusta on tietyllä tavalla huolestuttavaa, koska kuvittelisi, että juuri Venäjällä olisi tarvetta opetusluonteisiin puheisiin ottaen huomioon vuosikymmenien uskontokielteisyyden. Sopii toivoa, että opetus järjestetään sitten muulla tavalla, ja että se tavoittaa mahdollisimman laajan yleisön.
Saarna on osa liturgiaa ja kuuluu siihen! Se kuuluu liturgian opetus osioon. Minä entisenä luterilaisena kuuntelen saarnat tarkasti ja yritän löytää niistä tärkeimmän ytimen. Ortodoksi pappien saarnataito vaihtelee, mutta hyvin harvoin saarnat ovat sellaisia ettei niistä jää mitään mieleen. Kuitenkin tärkein asia on eukaristiaan osallistuminen ja kun pienen osan pyhityksestä saa mukaansa arkeen jaksaa taas seuraavaan liturgiaan.
Lännen katolisessa kirkossa saarna on kyllä messussa paikallaan - ainakin Suomessa ja ainakin sunnuntain liturgiassa. Armoitettuja saarmamiehiä oli dominikaani-isä Martti Voutilainen aikoinaan ja legendaarinen isä Robert edelleen.
Muinoin Englannissa asuessani arkipäivien iltamessuissa paikallisen seurakunnan jesuiittaisät tapasivat pitää lyhyen ja ytimekkään saarnan, joka yleensä kumpusi päivän evankeliumista. Lähes poikkeuksetta ne olivat kuin hengellisiä helmiä.
Yksi erikoisimmista kuulemistani saarnoista taitaa olla birgittalaisnunnien kappalaisen sisarten kappelissa P. Nikolaos Ihmeidentekijän muistopäivänä pitämä. Siinä saarnaaja todisteli, että P. Nikolaos oli ja on kaikkea muuta kuin Santa Claus eli Joulupukki...
Olisi mielenkiintoista tietää saarnan asema kirkkohistorian aikana. En ainakaan muista mitään saarnan kehityksestä, voi olla että en ole koskaan kuullutkaan. Eli lähinnä tarkoitan tässä sitä, kuuluiko saarna kirkon varhaisina aikoina ehdottomasti opetettavien liturgiaan (joka aluksi muuten vietettiin erillisenä tilaisuutena, ei siis eukaristian eli uskovaisten liturgian yhteydessä), vai saattoiko se joskus koostua pelkästä tekstien lukemisesta?
Mutta joka tapauksessa, vaikka saarnattomalla liturgialla olisikin esikuvia varhaisessa kirkkohistoriassa, niin kyllä minustakin saarna on tarpeellinen.
Sana = Jumalan Sana (Logos) on ort. kirkossa Jumala Poika eli Jeesus Kristus. Ei siis viittaa mihinkään papin pitämään saarnaan. Ja Sanaa julistetaan Kirkon jumalanpalveluselämässä kokonaisvaltaisesti, veisuin, kuvin ja rukouksin.
Kuten Mata huomauttaa Sana isolla kirjoitettuna viitta Jumalan Sanaa - Jumalan toiseen persoonaan - Kristukseen.
Kyllä saarna tai opetuspuhe kuuluu myös ortodoksiseen perinteeseen. Saarnaa arvostetaan jopa siinä määrin, että joissakin paikalliskirkoissa kaikilla papeilla ei ole oikeutta saarnata. Eli tehtävä annetaan niille, jotka siihen todella kykenevät. Suomessa tähän ei ole menty, vaan saarnaoikeus on kaikilla pappeuteen vihityillä.
Johannes Krysostomos eli Johannes Kultasuu sai tämän lisänimensä juuri saarnakykynsä ja kaunopuheisuutensa vuoksi.
Edelleen ortodoksisessa saarnatraditiossa korostetaan sitä, että saarna kumpuaa kirkkoisien opetuksesta, eikä nojaa niin voimakkaasti saarnaajan henkilökohtaiseen näkemykseen tai kokemukseen. Toki persoonallinen elämämme ja henkilömme on kaikessa puheessamme väkisinkin mukana. Omaa persoonaansa ei voi missään opetustyössä oikeasti kätkeä.
Vaaraa siitä, että jumalanpalvelus ilman saarnaa olisi tunnelmointia ei mielestäni ole, kyllä Jumalanpalvelus julistaa monin tavoi Jumalan Sanan totuutta.
Suomessa kyllä saarnan ja puheiden asema on hieman korostuneempi "renqvistiläisyyden" (anteeksi jos on väärin kirjoitettu) vaikutuksesta. Tämä näkyy siinä, että seurakuntapapilta odotetaan puheita usein mieluummin kuin toimituksia. Eli pappi kiertää puhumassa tiistaiseuroissa ja vanhusten kerhoissa ym. Näissä kerhoissa puhujana voisi hyvin olla joku muukin, joka omaa tarvittavan tiedon. Tai sitten ne voisivat keskittyä esim. diakoniatyöhön.
Mutta tämä on henkilökohtainen mielipiteeni. Itse todellakin pitäisin tärkeänä sitä, että pappi toimittaa toimituksia ennemmin kuin pitää puheita "seuroissa". Seurat voisivat sitten keskittyä siihen filantropiaan ja diakoniaan, eli lähimmäisten palveluun. Näin seurakuntayhteys olisi toimiva ja suuntautuisi maailmaan kuten sen pitäisikin. Maailmaanhan meidät on lähetetty.
Tarkoitetaanko "renqvistiläisyydellä" tässä sitä mm. Ilomantsissa vaikuttanutta liikettä, jota luterilaisessa kirkossa kutsutaan usein myös Itä-Suomen "rukoilevaisuudeksi"?
Monet sanovat, että Suomalaiseen ortodoksisuuteen on vaikuttanut enemmän Renqvist kuin kirkkoisät. Tähän lausahdukseen heitollani viittasin. Vaikkei tämä ortodoksisuuteen kuulu, niin ohessa linkki itsensä Renqvistin elämään ja toimintaan
http://www.co.jyu.fi/~opinto/opinto.net/uskonto/timomuola/her_renq.html
Onhan se luonnollista, että tuollainen toiminta vaikuttaa kansaan kirkkokunnasta huolimatta. Siinä lie osa syy siihen, miksi saarnaan ja puheisiin kiinnitetään niin paljon huomiota ja kansan mielestä palvelus tai kokoontuminen ei ole mitään ilman papin puhetta.
Kiitoksia kaikille vastauksista!
Erityisesti jäi mieleen vastakkainasettelu rukouselämä vs. saarnaelämä, sekä saarnan eli opetusosion tarkoitus ja se milloin se kohdentuu oikein (diakoniatyö tms.).
Paljon pitää meikäläisen vielä pohtia!
yst. utelias