Televisio aikoinaan tuomittiin synniksi yhteisellä päätöksellä. Näin uskovaiset eivät joutuneet alttiiksi uskoa turmeleville ohjelmille.
Tämä päätös myös osoittautui siunaukselliseksi vanhoillislestadiolaisuuden säilyvyyttä ajatellen; pussi päässä et nähnyt rajan toiselle puolelle.
Vanhoillislestadiolaiset pystyivät pitämään lampaansa Herran nuhteessa. Kotona kuunneltiin vain uutiset radiosta... Tämän lisäksi luettiin kristillisyyden kirjoja, kuunneltiin siionin lauluja ja virsiä... Niin ja käytiin seuroissa, pyhäkouluissa ja raamattuluokissa.
Koulussa me vanhoillislestadiolaisten kotien lapset olimme ummikkoja, emme tienneet mitään televisio-ohjelmista emmekää mistää muustakaan.
Oma tarinani:
Olin onnistunut säästymään kaikelta vanhoillislestadiolaisuutta uhkaavalta saastalta aina vuoteen 2004 saakka. Tällöin Suomi24:sen keskustelupalsta sekä muutamat netissä tuolloin näkyneet tv:sarjat, kuten esim Serranon perhe tuli hidastamaan uskontaivallusta.
Seurakuntapäivillä meille annettiin ohje: Kun vaihtaa adsl-yhteyden puhelinmodeemiin, ei tule kiusauksia katsoa uskoa turmelevia ohjelmia.
Minä otin tästä neuvosta vaarin ja silloinen 512 kb:n nettiliittymä vaihtui lankamodeemiin. Ja vieläpä minuuttitaksaiseen: eipä ollut mieltä kuluttaa aikaa Suomi24-palstallakaan.
Sittemmin Sonera alkoi alasajamaan lankapuhelinliittymiä. Itsekin jouduin palaamaan ASDL:ään... Ja kiusaukset katsoa sopimatonta ohjelmistoa palasi. Taistelin kovasti kiusauksia vastaan. Päätin, että luovun tietokoneesta kokonaan. Näin teinkin. Sähköpostit pystyin lukemaan kirjaston koneellakin.
Nykytilanne:
Netti on yhä välttämättömämpi. Jo työnpuolesta tarvitsen netin kotiin, koska ilman sitä en pysty täyttämään raportteja yms. Ja tänä päivänä ei hitaita nettejä enää ole. Minulla on tablet-tietokone. Sillä luen aamulehden jne. Mutta samalla laitteella tulee katsottua myös tv-ohjelmia. Aloin pikkuhiljaa antaa pikkusormea kokonaan penteleelle.... Ajattelin, että eikai se ny niin paha ole, jos katson myös meikäläisistä tehtyjä elokuvia, kuten kielletyn hedelmän, armosta osattoman jne. Eihän niissä vanhoillislestadiolaisuutta täysin oikein kuvattu, mutta niissä oli paljon ideaa. Ne laittoivat myös minun miettimään enemmän uskoni mielekkyyttä. Kykenenkö ajattelemaan oikeasti itse, vai toiminko niin, kuin muut käskevät. Kiinnostukseni vl-kriittisyyttä kohtaan lisäsi myös Etnisten vanhoillislestadiolaisten sivut, sekä kristillisyydestä kirjoitetut kirjat, kuten Maijan tarina ja Taivaslaulu.....
Näitä kirjoja tuskin oltais kirjoitettu, jos netti ei olisi ensin herättänyt keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta. Netissä kun oli pitkään puhuttu 70-luvun hoitokokouksista, ehkäisystä jne... Niin kauan, että aiheet alkoivat nousta myös lehtiin, lopulta elokuviin ja kirjoihinkin.
Lopputulos:
Minun uskoni ei tätä kestänyt. Minä jouduin uskossa haaksirikkoon niin, kuin vanhoillislestadiolaisuudessa tavataan sanoa. Elin ahdistuksen alla useamman vuoden ja etsin tapaani elää tätä elämää ja olla ihminen. Nykyisin olen omaksunut vapaan ajattelun. Mutta toisaalta tunnistan itsessäni myös ripauksen jakomielisyyttä: koen välillä olevani yhä uskomassa, minulla on vain omanlainen tapa uskoa... Välillä taas koen, etten enää edes ole uskonnollinen ihminen.
Koen siis nykyisin välillä olevani uskovainen ja välillä en. Puhtaan vanhoillislestadiolaisen kriteereitä en enää täytä. Heidän ajattelussa ei hyväksytä tällaista seilaamista eri näkemyksien välillä.
Tämä päätös myös osoittautui siunaukselliseksi vanhoillislestadiolaisuuden säilyvyyttä ajatellen; pussi päässä et nähnyt rajan toiselle puolelle.
Vanhoillislestadiolaiset pystyivät pitämään lampaansa Herran nuhteessa. Kotona kuunneltiin vain uutiset radiosta... Tämän lisäksi luettiin kristillisyyden kirjoja, kuunneltiin siionin lauluja ja virsiä... Niin ja käytiin seuroissa, pyhäkouluissa ja raamattuluokissa.
Koulussa me vanhoillislestadiolaisten kotien lapset olimme ummikkoja, emme tienneet mitään televisio-ohjelmista emmekää mistää muustakaan.
Oma tarinani:
Olin onnistunut säästymään kaikelta vanhoillislestadiolaisuutta uhkaavalta saastalta aina vuoteen 2004 saakka. Tällöin Suomi24:sen keskustelupalsta sekä muutamat netissä tuolloin näkyneet tv:sarjat, kuten esim Serranon perhe tuli hidastamaan uskontaivallusta.
Seurakuntapäivillä meille annettiin ohje: Kun vaihtaa adsl-yhteyden puhelinmodeemiin, ei tule kiusauksia katsoa uskoa turmelevia ohjelmia.
Minä otin tästä neuvosta vaarin ja silloinen 512 kb:n nettiliittymä vaihtui lankamodeemiin. Ja vieläpä minuuttitaksaiseen: eipä ollut mieltä kuluttaa aikaa Suomi24-palstallakaan.
Sittemmin Sonera alkoi alasajamaan lankapuhelinliittymiä. Itsekin jouduin palaamaan ASDL:ään... Ja kiusaukset katsoa sopimatonta ohjelmistoa palasi. Taistelin kovasti kiusauksia vastaan. Päätin, että luovun tietokoneesta kokonaan. Näin teinkin. Sähköpostit pystyin lukemaan kirjaston koneellakin.
Nykytilanne:
Netti on yhä välttämättömämpi. Jo työnpuolesta tarvitsen netin kotiin, koska ilman sitä en pysty täyttämään raportteja yms. Ja tänä päivänä ei hitaita nettejä enää ole. Minulla on tablet-tietokone. Sillä luen aamulehden jne. Mutta samalla laitteella tulee katsottua myös tv-ohjelmia. Aloin pikkuhiljaa antaa pikkusormea kokonaan penteleelle.... Ajattelin, että eikai se ny niin paha ole, jos katson myös meikäläisistä tehtyjä elokuvia, kuten kielletyn hedelmän, armosta osattoman jne. Eihän niissä vanhoillislestadiolaisuutta täysin oikein kuvattu, mutta niissä oli paljon ideaa. Ne laittoivat myös minun miettimään enemmän uskoni mielekkyyttä. Kykenenkö ajattelemaan oikeasti itse, vai toiminko niin, kuin muut käskevät. Kiinnostukseni vl-kriittisyyttä kohtaan lisäsi myös Etnisten vanhoillislestadiolaisten sivut, sekä kristillisyydestä kirjoitetut kirjat, kuten Maijan tarina ja Taivaslaulu.....
Näitä kirjoja tuskin oltais kirjoitettu, jos netti ei olisi ensin herättänyt keskustelua vanhoillislestadiolaisuudesta. Netissä kun oli pitkään puhuttu 70-luvun hoitokokouksista, ehkäisystä jne... Niin kauan, että aiheet alkoivat nousta myös lehtiin, lopulta elokuviin ja kirjoihinkin.
Lopputulos:
Minun uskoni ei tätä kestänyt. Minä jouduin uskossa haaksirikkoon niin, kuin vanhoillislestadiolaisuudessa tavataan sanoa. Elin ahdistuksen alla useamman vuoden ja etsin tapaani elää tätä elämää ja olla ihminen. Nykyisin olen omaksunut vapaan ajattelun. Mutta toisaalta tunnistan itsessäni myös ripauksen jakomielisyyttä: koen välillä olevani yhä uskomassa, minulla on vain omanlainen tapa uskoa... Välillä taas koen, etten enää edes ole uskonnollinen ihminen.
Koen siis nykyisin välillä olevani uskovainen ja välillä en. Puhtaan vanhoillislestadiolaisen kriteereitä en enää täytä. Heidän ajattelussa ei hyväksytä tällaista seilaamista eri näkemyksien välillä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Näin se on.
Jos SRK ei olisi kieltänyt TV;tä ja heitellyt niitä Kiiminkijokeen pelotellen helvettiin joutumisella, jos laitteen hankkii, niin heitä ei olisi hyt yhtään yli 20,000 ihmisen.
TV avaa monen tynnyrissä elävän silmät, mm TV 7.
>>>>Puhtaan vanhoillislestadiolaisen kriteereitä en enää täytä. Heidän ajattelussa ei hyväksytä tällaista seilaamista eri näkemyksien välillä.<<<<
Tuosta en itse olisi täysin varma, kaltaisiasi voi hyvinkin olla vl uskovia. He voivat kutsua tuota, että et koe ollenkaan olevasi uskovainen siksi perisynniksi tai lihan synniksi, joka ei lähde pois kuin vasta täydellisyyden saavuttaessa ja sen että koet olevasi uskovainen siksi, että sydämesi on uskomassa ja voi ottaa vastaan synninpäästön.
Etenkin silloin, kun mieleeni tulee ajatus, että vain tietynlainen tapa uskoa pelastaa, pidän itseäni epäuskoisena, eli uskosta luopuneena. Välillä taas uskon, että olen taivaskelpoinen myös näin omalla tavalla uskoessani. Ja välillä tulee lähes ateistisia ajatuksia, jolloin saatan ajatella, että tuskin Jumalaa on olemassakaan, olisihan hän ilmoittanut itsestään vähän selkeämmin. Ja laittaisihan se myös selkeän stopin hengelliselle väkivallalle. Totuus on, että Jumala ei suoraan tekemisiimme puutu, joten Jumala jää täysin uskomisen varaan.